Krishna sai maanpäällisen elämänsä loppupuolella todistaa, miten Hänen omat lapsenlapsensa tappoivat toisensa kännissä. Ajatella. Nuoret prinssit, Jumalan lapsenlapset, jolla oli kaikkea ja joitten olisi aineellisen mittapuun mukaan pitänyt olla tavattoman onnellisia, tärvelivät aikansa ja elämänsä sillä tavalla omasta vapaasta tahdostaan.

Krishna olisi voinut estää sen, Hän oli kaikkivaltias. Hän antoi nuorukaisten kuitenkin juoda, tapella ja menehtyä. Miksi? Muun muassa, ainakin näin äidin näkökulmasta, siksi että me tavalliset kaikkea muuta kuin kaikkivaltiaat kasvattajat ymmärtäisimme, ettemme voi hallita aineellista maailmaa, emme edes omien lastemme tulevaisuutta.

Totta kai Krishna piti huolta siitä että lapsenlapsille opetettiin mikä on oikein ja mikä väärin ja että kohtuus kaikessa. Jokaisella on kuitenkin vapaa tahto seurata tai olla seuraamatta dharmaa, ja nämä nuorukaiset valitsivat olla seuraamatta.

Ihan meidän taikavoimattomien äitien ja isien lohdutukseksi Krishna hyväksyi lastenlapsikseen sieluja, joilla oli tuollaiset taipumukset, vaikka olisi voinut valita jälkeläisikseen yhtä hyvin kaikkein hurskaimmat ja hyveellisimmät mahdolliset tyypit.

Näistä tämänviikkoisista hengellisistä pohdinnoista voikin vetää suoran viivan arkeemme.

Shanti oli laulutuulella. Hän istahti syliini ja halusi laulella Youtuben säestyksellä tämänhetkistä mieli-iskelmäänsä.

Mutta kun kertosäe alkoi - nyt me ollaan pahalta piilossa ollaan yksi ja ainoa ollaan niin kuin ei mikään koskaan voisi haavoittaa - minä purskahdin sellaiseen itkuun että Shanti lopetti laulamisen ja aivan huolestui. 



En ole koskaan ennen herkistynyt tälle laululle, koska kappale kertoo selkeästi parisuhteista, joitten osapuolet eivät koe että heillä olisi mitään vaikutusvaltaa omiin tunteisiinsa. Itse luotan gurujen parisuhdereseptiin, jota kaksin seuraamalla rakkaus saadaan paitsi kestämään myös kasvamaan, joten tällainen vaikerointikappale ei ole tuntunut omaan pirtaan sopivalta. Mutta kun Shanti istui sylissäni - ja kun Pikkusisar oli jollakin retriiteistään tai toivioretkistään joita hän on parin viikon sisällä tehnyt miettiäkseen asioita yksinäisyydessä - tämä kappale väänsi yhtäkkiä auki ison patoportin sisälläni ja valtava kyyneltulva puski ulos.

Sen padon takana virtaa äidinrakkautta.

Te tyttäret olette nyt seitsenvuotiaita. Voin pitää teidät pahalta piilossa vielä, vielä te haluatte istua sylissäni ja olla yhtä ja ainoaa mieltä siitä mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Ota kiinni nyt kun kaiken tahdon antaa, nyt kun aika meitä yhteen taivuttaa...

Kymmentä vuotta myöhemmin ette enää istu sylissäni. Olette silloin kenties yhtä omillanne kuin Pikkusisar, enkä minä voi muuta kuin rukoilla ja toivoa ettette lähde narsistin matkaan tai alkoholisoidu tai masennu niin että elämänhalua katoaa ym. kamalaa.

Äiti ei voi lopultakaan jättää tyttärilleen muuta kuin naisena pärjäämisen esimerkin. Minun esimerkkini on krishnalainen, voin näyttää että ainakin seuraamalla Krishnaa nainen jaksaa kannatella velvollisuuksiaan ja oman päänsä painoa. Hymyilläkin.

Se, miten paljon tytär kykenee tai haluaa äitinsä esimerkkiä ottaa vastaan, on kuitenkin tyttäristä itsestään kiinni. Ja ellei äiti sitä tosiasiaa ajoissa hyväksy, hän on horjuva ja kaatuva.