Emma, Aino, Aada, Venla, Sofia. Onni, Elias, Leo, Oliver, Eetu. Ei, ei, ja vielä kerran ei! Nimikymmeniköstä ainoa, jonka kelpuuttaisin omilla kriteereilläni lapselleni nimeksi, on Onni, mutta senkin hylkäisin ihan vaan siksi että se on päätynyt suosituimpien nimien listalle. Mutta miksi niin monet muut ovat näihin vuoden 2013 suomalaisvauvojen yleisimpiin nimiin päätyneet?
Olen aina ollut valtavan kiinnostunut etunimistä ja siitä, millä perusteella ihmiset lapsensa nimeävät. Nyt tuli hyvä tilaisuus hiukan tutkia asiaa, onhan samoilla viikoilla menevien suomalaisten raskaanaolijoitten nettiyhteisössä niin paljon parhaillaan nimeä vauvalleen miettiviä naisia. Tein heille gallupin: mikä valintakriteeri painaa eniten kun valitsette vauvallenne nimeä? Tuleeko nimen olla...
...oikein perinteinen
...kansainvälinen ja helppo kaikissa maissa
...merkityksellinen eli tarkoittaa selvästi jotakin
...äänteellisesti samaa sarjaa isosisarusten nimien kanssa
...ainutlaatuinen
...juuri nyt suosittu
...sama kuin eräällä minulle tärkeällä ihmisellä
En laittanut vaihtoehdoksi mitään niin helppoa kuin "kivan kuuloinen", koska olen vuorenvarma siitä että jokainen nimenantaja joka tapauksessa pitää siitä miltä valituksi tuleva nimi kuulostaa.
Arvasin aivan oikein, ettei kukaan tällä hetkellä hedelmällisessä iässä oleva halua myöntää todeksi vaihtoehtoa "juuri nyt suosittu". Se oli kuitenkin menneisyydessä täysin varteenotettava nimen valintakriteeri. Tästä todisteena entisessä työpaikassa eräs iäkkäämpi työtoverini kertoi ylpeänä valinneensa ihan tieten tahtoen kaikille lapsilleen muotinimen "niin eipähän ainakaan kiusata koulussa". Ja jo edesmennyt isoäitini puolestaan järkytti minua kun aikoinaan kysyin häneltä, millä perusteella hän oli valinnut isälleni etunimen. Mummi oli ottanut naistenlehden, jossa oli artikkeli sen hetken suosituimmista nimistä, ja napannut listalta muotinimen suunnilleen "suljen silmäni ja tökkään sormen listaan" -periaatteella. Isästäni ei kylläkään ollut erityisen hauskaa että koulussa oli kymmenen kaimaa. Ehkäpä siksi minulle ja veljilleni valittiin nimet, jotka olivat harvinaisia joko Suomessa tai sitten meidän sukupolvessamme.
Oppia ikä kaikki. Galluppi poiki osakseen kritiikkiä siitä, että vaihtoehto "kauniin kuuloinen" puuttui, eivätkä kaikki siksi halunneet osallistua. Lopulta joku lisäsi sen sinne, ja sehän sitten sekoittikin pasmat voittamalla selvästi suosituimman vastausvaihtoehdon tittelin.
Opin, että suurimmalle nimenantajien joukolle lapsen kutsumanimen merkityksellä, yleisyydellä, perinteikkyydellä, kansainvälisyydellä tai sisarussarjan nimien yhteensointuvuudella jne. ei ole yhtään mitään väliä. Jos nimi vaan "kuulostaa kivalta", se on sillä selvä.
Toiseksi suosituimmaksi valintakriteeriksi osoittautui sitten tuo kansainvälisyys ja helppo lausuttavuus muuallakin kuin Suomessa. Minä en siitä niin perusta, jos se tarkoittaa, että nimi on yhtä yleinen kaikissa maailman tapakristillisissä maissa eli hukkuu massaan missä hyvänsä päin maailmaa. Paljon mieluummin sitten vaikka jotakin kalevalaista! Mutta tämä nyt on vaan oma mielipiteeni.
Itse kuulun merkityksellisten nimien koulukuntaan. Haluan, että kunkin lapseni ensimmäinen etunimi tarkoittaa hyviä, suuria ja kauniita asioita, joko suomeksi taikka sitten meidän uskontomme pyhällä kielellä, joka on sanskriitti. (Varmasti moni perinteikäs suomalainen / eurooppalainen etunimi on kristityn ihmisen korvissa ladattu täyteen tällaisia merkityksiä.) Näillä kriteereillä en kuuna kullan valkeana kelpuuttaisi omalle ipanalleni esimerkiksi omaa etunimeäni, jonka etymologiasta minun äidilläni ei ollut hölkäsen pöläystä. Hän edustaakin eri koulukuntaa.
Lisäksi nimen yleisyys on minulle suorastaan punainen vaate: vaikka kuinka pitäisin nimestä, hylkäisin sen, jos se on käynyt lähivuosien oman elinaikani vauvannimien top 30:ssä yhtenäkään vuonna. Mitkään näistä nimenantoani rajoittavista tekijöistä eivät kylläkään koske toisia nimiä. Niitten kohdalla kallistun vastausvaihtoehdon "oikein perinteinen" kannalle.
Mihin koulukuntaan te lukijat kuulutte? :-)
Kommentit