Näissä etävanhemman mahdollistamissa lapsivapaissa viikonlopuissamme on jotain vääjäämättömän kohtalokasta nyt, kun odotamme yhteistä lasta. Jokainen niistä jää soimaan kuin Ajattaren gongin kumahdus, gongin, jonka on määrä soida vielä noin kymmenen kertaa, ja vaieta sitten melkein iäksi. Kukaan ei tule nappaamaan Lootusta täysihoitoon joka toinen viikonloppu.

Hyvästit siis koittavat tälle rauhalle ja hiljaisuudelle: eilen nukuimme niin pitkään kuin mieli teki, ja hoidimme yksinäisyyttä vaativat hartaudenharjoituksemme ja söimme milloin huvitti kellonaikoja katselematta, ja pyöräilimme ja kävimme ostamassa minulle kengät (totesin että ei-talvisista käyttökengistäni oli ehjinä enää yhdet, römppölenkkarit, jotka eivät sovi yhteen hameitteni kanssa, enkä minä enää mahdu muihin kuin intialaisiin housuihin), ja sitten röhnötimme kenenkään keskeyttämättä tai väliin tulematta toisiamme vasten ja katsoimme Bollywood-elokuvaa ja tutkailimme vauvannimivaihtoehtoja ja kälätimme Mauritiuksen suvun kanssa Skypessä ja kahden keskustelimme henkeviä. Muun muassa siitä, miten meille pahaa tehneitten edesmenneitten henkilöitten tulee heidänkin syntyä lähellemme, koska meillä on karmaa selvittämättä. Vaikeroin, että jos en haudo kostoa vaan toivon ainoastaan että he ymmärtäisivät tehneensä väärin eivätkä enää toistaisi tekojaan, enkö silloin vapautuisi heidän seurastaan? Mies vastasi että en, vaan silloin he syntyvät asemaan, jossa heidän jalomieliseksi muuttunut entinen uhrinsa pääsee heitä opettamaan - jopa entisen uhrinsa lapsiksi. Näin käy tosin vasta kun heidän karmansa on ajanut heidät kokemaan ensin kaikenlaista karun opettavaista, ja siihen voi mennä kauemmin kuin tätä meneillään olevaa elämäämme kestää, joten tässä on vielä tilaisuus koettaa valaistua alta pois.

Tänään myöhemmin on temppelissä Ramanavami-juhla Raman synttärien kunniaksi, mies onkin siellä jo siisti dhoti päällä kokkaamassa, minä laiska en. Lepään kotosalla Lootus navan alla tavallisissa vaatteissa, jotka ovat mukavammat päällä kuin sari, ja nautin hiljaisuudesta ja mielimusastani. Kaipa ansaitsen sen kun mieskin oli lähtiessään sitä mieltä että minä näytän olevan jo päiväunien tarpeessa vaikka vasta heräsin. Ostimme eilen minulle kallista rautamehua, toivon sen auttavan raskausanemiaan, joka on mitä ilmeisimmin väsymykseni syy. Lootusta anemia ei koske; masuvauvathan kyllä imaisevat tarvitsemansa raudat sun muut ravintoaineet vaikka äitiensä luuytimistä.

Olen vilkuillut raskausblogeja. Niitä on kuin mustikoita loppukesäisessä metsässä.

Lähes jokaista kirjoittaa joku esikoistaan odottava. Se ei yllätä. Suurin osa niistä, jotka saavat yhden lapsen, saavat myös vähintäänkin toisen lapsen ja yleensä peräkanaa ensimmäisen kanssa. Ei siinä kauheasti ehdi kirjoitella. Ja ehkäpä raskauden tarkkailu ei enää ole niin mullistavan mielenkiintoistakaan kun se on jo aiemmin koettu - lukuunottamatta minun kaltaistani uusioraskautujaa, joka on kymmenessä vuodessa unohtanut niin paljon että tässä on taas uutuudenviehätystä.

Suurin osa raskausblogeista on samalla kuvallisia ostoslistoja: katsokaa mitä kaikkea kivaa taas shoppailinkaan tulokkaalle, muodikkaista äitiysvaatteistani puhumattakaan!

Suurimpaan osaan raskausblogeja en tule palaamaan takaisin. Niihin on kirjoitettu niin yleisiä kokemuksia ja kaikkien kannattamia ajatuksia, että kun on lukenut yhden blogin on lukenut ne kaikki, ja vaikka lukisi vain yhden niin sisältö tuntuu niin itsestäänselvältä että sama kuin olisi jättänyt lukematta. (En sitten tiedä tuntuuko jonkun toisen silmissä tämä minun viime aikoina raskauspainotteiseksi keikahtanut blogini samanlaiselta harmaalta puurolta.) En myöskään pidä suomalaisten raskausblogien enemmistöä kovin rehellisenä. Niissä kun kaikki on niin hempeän kaunista kiiltokuvaa. Harva kertoo avoimesti siitä toisesta, yhtä todellisesta puolesta: hormoni-itkuista ja -skitsoamisesta, raskauden vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin tuomista mullistuksista, monien fyysisten muutosten ja oireitten kiusallisuudesta. Vastapainoksi toisaalta jotkut ahdistuneet tai masentuneet odottajat käyttävät blogiaan höyryjen pihalle päästämiseen niin että heidän raskaudestaan ja elämästään jää lukijalle todella negativiinen ja toivoton kuva.

Joukosta nousi edukseen esiin naisparin kuvaus raskautumisestaan ja odotusajastaan, eka osa ja toka osa. Ja kestosuosikkejani ovat nämä hauskat sarjakuvat, kunpa niitä tulisi vielä lisää :-)

Eittämättä raskaus- ja lapsiblogin pitäminen on kuitenkin mikrotasolla erittäin kannattavaa ja antoisaa ainutlaatuisten muistojen jakamista ja tallentamista ennen kuin unohtuvat. Kirjoittaminen myös selkityttää omaa ajattelua. Siksi jokainen äitiysblogi on taatusti pitämisen arvoinen!