keskiviikko, 22. lokakuu 2014

Turhamaista vaateturinaa

Taas yksi hyve, jota vauva hoitajissaan kasvattaa: kohtuullisuus noin niin kuin turhamaisuuden vastakohtana!

Olen pitänyt itseäni oikein epäturhamaisena ihmisenä, kun en meikkaa enkä käy kampaajalla taikka paljon piittaa vaikka letti olisikin pörröllä ja hapsottava. Pukeuduinkin kuin minskiläinen torimummo, isääni lainatakseni lukiovuosiltani; löysin oman tyylini vasta noin 30. ikävuoden kohdalla. Täytettyäni sillä vaatekaappini olen ostanut itselleni mitään harvoin.

Ravistuinpas hereille. Vauvaa hoidellessani tajusin tässä päivänä eräänä, miten erilainen mielentilani on nyt kuin se oli raskausaikana. Raskaana marisin jatkuvasti ettei minulla muka ole tarpeeksi päälle mahtuvia vaatteita. En taatusti mennyt minnekään silittämättömissä kuteissa.

Vauvan synnyttyä minulla olikin yllättäen entistäkin vähemmän päälle mahtuvia vaatteita, johtuen siitä, että se "minun tyylini" käsitti pitkähelmaisia paitoja ja tunikoita ja kokovartaloleninkejäkin. Ensinnäkin niitten kääriminen ylös imettämisen ajaksi on tukalaa ja säädytöntäkin. Toiseksikin rintani ovat kokeneet semmoisen kasvupyrähdyksen etteivät normkivaatteeni mahdu päälleni niitten kohdalta, vaikka masu onkin kutistunut tieltä pois.

Mutta haittaako tämä minua? Ehei. Aivan tyytyväisenä kiskaisen aamuisin päälleni ihan mitä sattuu ylle mahtumaan, tietenkin silittämättä, koska minulla ei ole sylivauvani vaatimuksilta aikaa silittää. Samat kledjut kiertävät koko ajan yllä. Aivan erityisen kovassa käytössä ovat ikivanhat pitkähihaiset aluspaidat, joita olen vuosikaudet käyttänyt lähinnä yöpaitoina ja lyhythihaisten tai hihattomien tunikoitten alla talviaikaan. Ne kun saa käden käänteessä käärittyä pois tissien päältä. Mainiosti pärjätään. Ihan hävettää tuo vaatepaljous.

Mutta tiedän että jos minulla olisi aikaa tätä asiaa harmitella ja shoppailla, alkaisin himoita uusia vaatteita aivan niin kuin kaappini ja vaatehuoneeni olisivat oikeasti liian tyhjät niistä. Turhamainen kuin mikä!

Eilisen vierailun inspiroimana (meillä kävi kylässä viisikuinen vauva äiteineen, mammatreffit) yritin kuitenkin löytää netistä imetystunikaa. Ystäväni yllä kun oli aivan ihana yksilö, ostaisin samanlaisen jos löytäisin!

Arunkylassa-normal.jpg

Ystäväni poikavauva pyysi useaan kertaan tyttäreni kättä - syödäkseen sen.

Maitotytön kivat ja värikkäät ovat kuitenkin niin verkkokaupassa kuin käytettyjen palstallakin minun koossani loppu. Muut toistaiseksi löytämäni imetystunikat ovat karsean värisiä (minä rakastan värejä enkä kyllä tuhlaa rahojani mustaan ja harmaaseen!)

Ai miksen käytä imetyspaitoja? Sain niitä lahjaksikin ihanan kassillisen. Yksi on käytössä, muissa on muodikkaasti ja valitettavasti liian avonaiset kaula-aukot ja palellun, lukuunottamatta sitä jossa on liian lyhyet hihat ja palellun.

Vauvan synnyttyä olen palellut paljon, lämpöpatteri kun poistui mahasta.

maanantai, 20. lokakuu 2014

Vauvan ja kuorsauksen tehtävät

Vauvalla on helppo dharma. Pitää vaan opetella käyttämään uutta ajoneuvoa, ruumista, ja kasvattaa sitä syömällä.

Lootusta hoidellessa on tullut mieleen, että lisäksi vauvojen tehtävä on kasvattaa söpöydellään ja avuttomalla liikuttavuudellaan isoissa ihmisissä positiivisia luonteenpiirteitä. Halua pitää toisesta epäitsekkäästi huolta. Kärsivällisyyttä. Itsehillintää. Jälkimmäistä vauva kasvattaa paitsi söpöydellään, myös olemalla itse pohjattoman itsekeskeinen ja hillitön niin että me isommat ihmiset nolostumme tajutessamme, miten vauvamaisen iällemme sopimattomasti käyttäydymme ollessamme itse itsekeskeisiä ja hillittömiä vielä näin isoinakin.

Toinenkin asia on juolahtanut Lootusta hoidellessa mieleen: mihin kuorsausta tarvitaan! Tiedemiehethän eivät osaa päästä tästä mysteeristä perille. Evoluution näkökulmastahan on aivan älytöntä, että melkein puoli ihmiskuntaa möykkää häiritsevästi unissaan, sabotoiden läheistensä unta ja avoimessa maastossa houkutellen paikalle petoeläimiä ja vihollisia.

Lootus vastaa mysteeriin tarkkailemalla koko ajan, että onhan joku isompi ihminen lähellä ja läsnä. Hän ei kauan nuku, ellei ole! Virkeimmillään ja levottomimmillaan hän on kun minä ja hän olemme arkipäivisin kahdestaan kotona. Ellen pidä sylissä, hän ei nuku. On liian hiljaista. Jos yritänkin pitää potkan soimassa kajareista, hän huomaa, ettei tuttujen ääniä kuulu. Juhlissa ja isosiskojen metelöidessä vieressä uni maistuu!

Yöllä, minun ja Dharmapatin välissäkin, hän huitaisee välillä käsivartensa sivulle kuin suuri liitävä lintu, osuakseen meihin, varmistaakseen, että huonepalvelu ja ruokahuolto ovat varmasti paikalla.

Paitsi että jos ja kun Dharmapati kuorsaa, Lootuksen ei tarvitse näin tehdä. Hän kuulee pienillä korvillaan, että turvassa ollaan, henkivartija on ihan tuntumassa.

Ehkäpä asianlaidat ovatkin evoluutiossa niin, että vauvojen vieressä kuorsaavien isien perheet selviytyivät parhaiten. Ainakin he saivat tarpeeksi unta.

Minä olen jo niin kauan sitten etten muistakaan lakannut kärsimästä Dharmiksen kuorsauksesta.

torstai, 16. lokakuu 2014

Hilpeitä hirnahduksia

Menin eilen Prisman sovituskoppiin sovittamaan imetysliivejä. Vauva, kuukauden ikäinen kun jo on, oli mukana kaupassa ja ystäväni ystävällisesti hillui hänen ja vaunujen kanssa naistenvaateosastolla. Heti kun sain itseni puolialastomaksi kopissa, vauva vinkaisi, ja samassa rintani alkoivat tulvia. Kyllä. Eipä aikaakaan kun sovituskopin lattia lainehti, eikä vain lattia vaan myös penkki ja seinät ja ovikin saivat maitopesun. Kiljaisin ystävättärelleni että iik, riennä apuun. Hän toi minulle vauvan, jotta maito päätyisi jonnekin muualle kuin kopin lattialle ja seinille. Sitten hän alkoi kaivella rattaitten alta kapsäkeistäni harsoa ja lopulta meitä oli kopissa kolme kun minä imetin ja ystäväni jynssäsi koppia puhtaammaksi harsolla. Vaunut jäivät siinä hötäkässä tietenkin kopin eteen, ihmisten kulkureitin tukkeeksi...

Olen varmaan ennenkin kertonut etten kestä katsoa nolojen tilanteiden miestä Mr Beania koska oma elämäni on liian samanlaista ja tunnen liian suurta myötähäpeää. Vauva-parkani... hän sai muuten eilisessä postissa oman Kela-kortin, täysi kansalainen jo!

kasivarrella%20%282%29-normal.jpg

Huumorilinjalle kun lähdettiin, niin tiedättekös, mitä ei ainakaan pidä mennä syömään ensimmäisillä treffeillä?

Ishq-ender kebabia!

Ha ha haaa, tälle kaverini keksimälle vitsille hirnun kolmatta päivää. Se ei kuitenkaan aukea kaikille ellen kerro että ishq on hindiksi Kuolematon Rakkaus. Ja joka toisen turkkilaisen kebabbipaikan nimihän on Iskender Kebab. (Vitsiin mitenkään liittymättä, Iskender = Aleksanteri Suuren sikäläinen nimi, häntä ihaillaan suurena sotapäällikkönä muslimimaissakin).

Huumoria, joka menee joiltain osin ohi jos ei osaa hindiä mutta ei liian paljon, oli myös viimeksi näkemässäni Bollywood-musikaalissa It's Entertainment. Suosittelen kuitenkin koska suurimmaksi osaksi vitsit aukenevat ja upouusi filmi on oikein hauska.

tamannaahakshay-normal.jpg

Akshay esittää Aku Ankkaa, tarkoitan siis henkilöä, joka tekee vaikka miten montaa työtä eri aloilla, mutta epäonnistuu jatkuvasti silti. Hänen tyttöystävänsä (jota esittää minulle uusi kasvo Tamannaah Bhatia) isä on sitä mieltä että tyttären sulhasen ainoa laatukriteeri on rikkaus. Akshayn, filmissä Akhilin, rahat valuvat vanhalle isälle, jota hoidetaan tyyriissä sairaalassa. Kohtalon korttipakka menee kuitenkin ihan levälleen kun Akhil saa selville totuuden syntyperästään, ja hän lähtee jäljittämään juuriaan Thaimaahan.

Kerrankin Bollywoodin postikorttimeininki, viedään toiminta kaukaiseen maahan niin katsojat saavat nauttia maisemista joita heillä ei ehkä ikinä ole varaa matkustaa katsomaan, toimi minullekin joka en ole koskaan käynyt Thaimaassa (yleensä tuo etäännytys kun tehdään Euroopassa jolloin eurooppalaiskatsoja saattaapi huokaista että tylsää).

Elokuvassa on sööttejä, taitavia lemmikkieläimiä, joilla on tarinan kululle ratkaiseva rooli, sekä paljon huumoriviittauksia muihin Bolly-filmeihin ja Bollywoodin kliseisiin. Enemmän filmejä katsellut saa herkutella. Akshayn dialogi on aivan hulvatonta, mutta se on se osuus mistä ihan täysillä nauttiakseen pitäisi osata hindiä paremmin kuin mitä vaikkapa minä osan.

Mielenkiintoista, muuten, miten Bollywood on muuttunut tuossa vanhemmat-vastustavat-avioliittoa -asiassa; nykyään filmien vanhemmat antavat aikuisten tyttäriensä seurustella ja jopa yöpyä poikaystävän luona, mutta silti he päättävät visusti siitä, kenen kanssa tytär avioituu. Tämän täytyy heijastaa todellisuutta. Mitä ilmeisimmin sen intialaisten hyväosaisen neljäsosan, joitten elämästä filmit kertovat, parissa neitsyys ei enää ole sen suuremmassa arvossa kuin Euroopassakaan. Seurustelukokeilut ovat OK. Siltikin sydänten särkeydyttyä intialaiset nuoret päätyvät mitä luultavimmin vanhempiensa puoltamaan järjestettyyn avioliittoon.

Vielä vähän nimitriviaalia, hindin kielen sana tamanna, joka on päätynyt sankaritarta esittäneen näyttelijättären etunimeksikin, merkitsee jonkin asian innostunutta odotusta, haavetta jostain, minkä arvelee toteutuvan. Opin tämän mieheltäni vain pari päivää ennen kuin näin leffan, hauska yhteensattuma joka liimasi sanan mieleeni pysyvästi :-D

tiistai, 14. lokakuu 2014

Karthikia ja näyttämisen halua

On jälleen karthik-kuukausi, joka on joillekin matematiikasta innostuneille krishnalaisille suurta juhlaa: kaikki hengelliset harjoitukset, jotka tämän kuukauden aikana tekee, tuottavat kuulemma moninkertaisen hyödyn. Lisäksi ihmisillä on tapana kokoontua laulamaan koko perheen voimin virsiä kotialttarin ääreen iltaisin, ja asiaan kuuluu myös kotitekoisten ghee-pumpuli -tuikkujen tai -lamppujen sytyttäminen pienenä tuliuhrina Jumalalle. 

karthikalkoi-normal.jpg

Karthik-iltahartaus on meille hauska yhteislaulutuokio. Parhaimmillaan jammailemme hurjasti ja pistämme tanssiksi :-)

Meikäläisen karthik on alkanut itsetutkiskelun merkeissä. Mikä ihme hinku minulla on kokeilla, näyttää ja todistella että osaan ja jaksan enemmän kuin useimmat muut? Laukaisimena toimi tällä kertaa päätökseni luovuttaa äidinmaitoa, jota virtaa nyt rinnoistani totisesti enemmän kuin meidän Lootus tarvitsee eli ihan päinvastainen on meininki kuin vauvani ekalla elinviikolla masun ulkopuolella. Soitinkin äidinmaitoa keräävään HUS:n yksikköön ja ilmoittauduin. He käskivät miettiä viikonlopun yli ja antoivat piiiiitkän listan erilaisia hygieniasääntöjä, joita minun täytyisi tiukasti noudattaa. Tukalilta kuulostivat, mutta tiesin kyllä pystyväni, kun vain niin päättäisin, pesemään rintani ennen pumppausta ja viilentämään maitopullon saman tien ennen jääkaapin takaosaan laittamista ja elämään ilman sormuksia ja pestäviä rintaliivinsuojuksia ja desinfioimaan käsiäni joka välissä. Olihan kyseessä sentään Dharma ja lisäksi karmisen velan maksu kun omatkin keskoslapseni saivat sairaalassa välillä jonkun maidonluovuttajan maitoa.

Lopputuloksena oli päänsisäinen kaaos. Olin aina pumppaamassa väärään aikaan, eli vauva heräsi ennakoitua nopeammin pumppaussession jälkeen eikä saanutkaan tarpeeksi maitoa rinnasta. En ollut pumppaamassa oikeaan aikaan eli vauvan nukahdettua kunnolla, koska halusin itsekin nukkua - koliikki-itkuja on tullut eritoten öiseen aikaan. Väsyneenä zombeillen ja kahden isomman lapsen kaivatessa huomiota kaikki ne HUSsin hykieeniasäännökset alkoivat tuntua hirveältä taakalta niskassani. Tunsin kuitenkin itseni mitä suurimmaksi luuseriksi aina kun mieleeni juolahti että ehkäpä voisinkin maidon luovutamisen sijaan luovuttaa tämän koko luovutusidean kanssa.

Kun jo luulin saaneeni luuseriolosta niskaotteen ja heivanneeni sen pois päästäni, tuli isoäitini kylään ja muisteli itse myyneensä aikoinaan maitoaan ja ostaneensa köyhänä sillä ruokaa lapsilleen. Hän tyhjensi rintansa käsin lypsäen ja kiikutti sen ihan itse perille keräyspisteeseen - minua palveli ja palvelisi sentään sähkökäyttöinen maitopumppu ja kotiovelle autolla ajava maitomies! Ajattelin, että hyi minua saamatonta laiskuria. Mikä piru minut saakaan suhtautumaan niin negatiivisesti siihen ajatukseen että jotain jätetään tekemättä silkasta mukavuudenhalusta?

Lopulta tajusin että kaaos päässäni tuskin olisi niin paha jollei minulla olisi ADHD-aivoja, joille väsymys ei varsinkaan sovi yhtään, ja että lienee koko perheen parhaaksi että minä hautaan maidonluovutusideani.

Ylipäätäänkin tämä intensiivivauvanhoitokuukausi on opettanut minulle paljon omasta jaksamisestani. Siis siitä että jos on liian monta tehtävää suoritettavana yhtä aikaa, muutun ylivilkkaaksi, levottomaksi, ärtyisäksi ja lamaannun enkä saa tehokkaasti asioita aikaan, vaikka näytän tekeväni sataa asiaa yhtä aikaa. Pystyn huomaamaan tämän, itsekriittisille havainnolle on tilaa, koska olen pääsääntöisesti onnellinen ja pidän äitiyslomalla olemisesta. Ja päiväunista. Parempi vaan jatkaa samaan malliin vaikka vauva onkin jo kuukauden ikäinen ja ottaa edelleen rauhallisesti eikä hamstrata tekemistä ja menoja. Kaoottisia tilanteita tulee ihan niitä erikseen etsimättäkin välillä kun on univelkaa mutta pitäisi hoitaa isojen lasten asioita etenkin kodin ulkopuolella, mutta vauva pysäyttää koko ajan, ja ruoka on laittamatta ja läheiset haluaisivat puhua minulle juuri silloin ja Dharmapatikin uupuu tai luiskahtaa marttyyrivaihteelle joutuessaan tekemään niin paljon ja ja ja ja...

Otaksun että pärjäämisen ja näyttämisen haluni juontuu siitä että minua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Muut olivat sitä mieltä että olen outo nolla, itse en sitä suostunut uskomaan vaan ajattelin että jos minut on oudoksi luotu niin sen täytyy tarkoittaa että Jumala teki minusta jotain erityistä ja että saattepas kiusaajat vielä nähdä että olette väärässä. Toivottavasti joskus opin, ettei minun tarvitse todistella kellekään tämän enempää että olen pärjäävä ihminen ja kelpo kansalainen. Jos nyt ainakin ihan ensiksi pääsisi irti siitä etten yrittäisi todistella olevani paremmin pärjäävä ihminen ja kelvompi kansalainen.

Jo talteen kerätystä maidosta keitin meille intialaista maitoteetä.

torstai, 9. lokakuu 2014

Emilié - la passion d'une vie

Ylen Areenalta voi katsoa marraskuun loppuun asti iki-ihanaa yli 100 vuoden takaisen ranskankielisen Kanadan maaseudulle sijoittuvaa romanttista draamasarjaa Emilié! Olen "aina" halunnut näyttää sarjan tyttärilleni, mutta millään osaamallamme kielellä tekstitettyä DVD-versiota ei ole olemassa. Joten mikäs tässä on nyt ollut kaksosten kanssa katsellessa noin jakson päivävauhtia, nuorin tytär kun vaatii lähinnä tissiä, kunhan saa sylissä olla.

Emiliéssä on ehkä kolme koukkua: loistavan aidot ja uskottavat henkilöhahmot, tavattoman mielenkiintoinen ajan ja miljöön kuvaus niin että sense-of-wonder -vietti tyydyttyy joka jaksossa oikein perinpohjaisesti, sekä, tietenkin, mahdottoman kutkuttava romanttis-eroottinen jännite opettajatar Emilién ja hänen paria vuotta nuoremman oppilaansa Ovilan välillä. Kaiken kruunaa kiireettömyys. Vaikka sarja kattaa ajallisesti melkein kokonaisen ihmisiän, jokainen jakso syventyy tsuumailemaan merkityksellisiä tapahtumia perinpohjaisesti.

Jakso, jossa Ovilan lähes viisikymppinen äiti koki kuolemanvaarallisen pitkän synnytyksen, olisi ehkä kuitenkin pitänyt jättää väliin. Omat synnytystuskat alle kuukauden takaisessa muistissa ja vauva sylissä osasin vain itkeä vollottaa joutuessani seuraamaan, miten avuttomia entisaikojen ihmiset olivat, kun vauva ei ollut laskeutunut eikä kiinnittynyt. Kun keisarinleikkausta ei ollut eikä sellaisia kipulääkkeitäkään, joita ottanut äiti pysyisi tajuissaan. Kuinka kahdeksan nuorempaa lasta joutuu kuuntelemaan tuskallista kotisynnytystä yötä päivää. Meillä mitään sairaaloita ole.

emilie-maitresse-et-son-eleve-ovila-norm

Huomaan tulleeni vanhaksi. Katsoessani sarjaa nyt neljättä kertaa, 35-vuotiaana kolmen lapsen äitinä, en enää suhtaudu ollenkaan niin mustavalkoisesti Ovilaan ja Emilié'hin kuin miten suhtauduin nuorempana - ja kuin miten omat kymmenvuotiaat tyttäreni suhtautuvat nyt!

Tyttäret (ja nuorempi minä) kiemurtelevat ei-ei-ei -tuskissa kun Emilién kilpakosija, koulutarkastaja Henri, pörrää hänen ympärillään. Emiliénhän pitää olla Ovilan kanssa! Sarjassa Henri kuvataan kärjistävästi heiveröisenä ja hentoisena, Emiliétä lyhyempänä ja silmävammaisena, tietoviisaudessaan hiukan nolona nörttinäkin, kun taas Ovila esitetään supermiehekkäänä, harteikkaana, leukavana lihaskimppuna, joka paiskii oikeita urostelijoitten töitä. 

henri-normal.jpg

Mutta Ovilahan käyttäytyy lapsellisesti ja osoittaa alusta asti monin merkein olevansa aivan epäluotettava! Romanttinen, juu, kun sille päälle sattuu, ja fyysisesti Emilién makuun niin että ipanatkin osaavat hänen värinänsä väkivahvasta tunteesta vaistota (vaikkeivät nimetä). Kun koulutarkastaja Henri, aina niin ystävällinen ja yleviä ajatuksia täynnä, kosii Emliétä järkiavioliittoon varmana siitä että rakkaus seuraisi kyllä perässä, niin valtavan paljon yhteistä heillä on, minä tunnistan itseni ja Dharmapatin. Tuolla tavalla mekin naimisiin menimme. Minusta on tullut järkiavioliiton kannattaja. Ehdottomasti parempi valinta kuin jokin "Elämää Suurempi Intohimo", josta seuraa etupäässä kyyneleitä ja kärsimyksiä!

Emilié on samalla aikaa sarjana vaarallisen taikauskon pönkittäjä että naisena sen uhri. Sellaisen taikauskon, että intohimolleen ei voi mitään ja että on vain yksi "Se Oikea", jonka löytymisestä molemminpuoleinen tulipalointohimo on monen mielestä merkkinä. Minusta on tullut niin raadollinen ajatuksissani, että uskon "Niitä Oikeita" pumpsahtelevan esiin vaikka kuinka - jokainen jonka kanssa on ollut kivaa jo edellisessä elämässä tuntuu varmaankin tavattaessa "Siltä Oikealta", minkä lisäksi sellaiselta alkaa tuntua lähes takuuvarmasti vaikeissa elämäntilanteissa joku pelastavana enkelinä toimiva, sopivaa sukupuolta jne. ajallisia määreitä toteuttava lähimmäinen. Tämä taikausko on haitallista siksi, että se saa ihmiset roikkumaan ihmisissä, jotka eivät heille sovi. Kun kerran on päätetty että tuo on nyt Se Ainoa Oikea. Toiselta kantilta tuo taikausko on haitallista siksikin, että odottaessaan Herra / Neiti Täydellistä ihmiset saattavat aiheuttaa valtavasti kärsimystä hylkäämällä aivan hyvät ja sopivat elämänkumppanit, tai potemalla sitoutumiskammoa, vain, koska hän ei ole Täydellinen ja joku toinen voisi ehkä olla, pitääpä kokeilla. Aivan kuin olisi olemassa jotakin sellaista kuin täysin ongelmiston parisuhde, jonka toinen osapuoli on ikuisesti niin perin pohjin Minun lumoissani, ettei Minun ikinä tarvitse muuttua tai kehittyä.

Filles-de-Caleb-normal.jpg

Taikauskoksi uskoa Siihen Oikeaan kutsun siksikin, koska ainakin minä olen ollut elämässäni sydän karrella niin monta kertaa, kuvitellen, etten saa tuota toista ihmistä ikinä mielestäni, vaan ovatpas kummasti sieltä kadonneet. Pikku hiljaa sitä on oppinut, etteivät palovammat olekaan pakollisia, ettei kytevään kipinään eikä hiillokseenkaan tarvitsekaan puhaltaa ajatuksillaan. Ja lapsille olen kertonut, ettei ihastuksille voi kenties mitään, mutta sille voi, muuttuuko ihastus rakastumiseksi. Kyse on mielenhallinnasta. Siitä, pitääkö ajatuksensa toisessa ihmisessä vai osaako tarvittaessa ohjata ne hänestä pois. Ajatusten pitäminen omassa kullassa on hengellinen mielenhallintaharjoitus ja Easwaranin mukaan läheistä sukua keskittymiselle ylipäätään. Jos ihminen loikkii kuin heinäsirkka elämyksestä toiseen jaksamatta syventyä mihinkään pitkäjänteiseen, hän on luultavasti epävakaa ihmissuhteissaankin.

Niin. Minusta on näköjään tullut vanha desi-matriarkka, joka on vakaasti sitä mieltä, että kylmä kattila on pantava kuumalle liedelle niin kyllä se siitä lämpenee eikä toisinpäin. Roihuavaan intohimoon perustuvia ihmissuhteita kaltaiseni tantat pitävät ohimenevänä huuhaana, johon heittäytymisestä ei mitä todennäköisemmin hyvää seuraa.

Mitä Henriin ja Ovilaan tulee, ja siihen, kumpi Emilién pitäisi valita, lapsille en sano vielä mitään. Sanokoon, opettakoon tämä sarja heitä. Ujuttakoon se heidän alitajuntaansa ajatuksia. Ehkäpä he itsekin osaavat yhdistää sen äitiinsä ja tämän valintoihin.

Vaikka oikeastaan tunnen itseni, samaan aikaan kun näitä ajattelen, jokseenkin tekopyhäksi. Oma mieheni osoittautui fyysisesti meikäläistä erittäin paljon puoleensa vetäväksi, vaikka kuinka yritin valita sulhasen netistä puhtaasti hengellisin kriteerein, pyristellen näin feromoneja sun muita fyysisiä tekijöitä, jotka  ihmisiä yhteen vetävät tai toistensa luota työntävät, vastaan. Kuka minä siis olen, täältä elämäni intohimoisimmasta parisuhteesta, Emiliélle mitään terveisiä lähettämään? (Ja ehkäpä haluni sanoa mitään kumpuaakin siitä että minun ja mieheni välissä on tällä hetkellä visusti vastasyntynyt vauva - happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista ;-)

Mutta ainakin voin sanoa että tuo telkkarisarja, jonka näköjään jaksan katsoa uudelleen yhä uudelleen, on minulle passion dúne vive :-)