torstai, 13. elokuu 2015

Elossapa hyvinkin

Tietokoneeni on pitkaan ollut rikki. En paase nettiin kuin satunnaisesti toisten ihmisten koneilta. En ole viitsinyt kayttaa saastojani uuteen koneeseen koska vauva antaa niin harvoin minun tulla koneelle, ja kun en ole vauvan kanssa minulla riittaa loputtomiin kotirouvan arkisia askareita... (Sita paitsi nolottaa tulla tanne kirjoittamaan ilman skandinaavisia aakkosia. Mieheni ei ole yhtaan vahemman kiireinen kuin mina niin etten ole saanut sanotuksi hanelle etta voisi yrittaa raveltaa skandit minulle luodulle kayttajatilille hanen koneellaan.)

Toisaalta on hengellisesti todella opettavaista ja onnistumisen kokemuksia aiheuttavaa, etten ole tasta erityisen harmistunut. En vaikka kirjoittaminen on ollut elamanmittainen intohimoni numero yksi.

Itsekriittisesti on ollut noloa tajuta miten paljon enemman saan kotona aikaan kun en kirjoita tai edes toivo koko ajan olevani kirjoittamassa, silla tuossa toivossa elaminen syo pranaa, energiaa. Kun tilaisuutta ei vaan ole, energia saastyy ja kanavoin sen hedelmallisemmin.

Meditointia en ole jattanyt vielakaan valiin yhtenakaan paivana (tai hatatapauksessa yona) vaikka kylla se aikamoista pelleilya valilla on kun univelkaisena yritan keskittya meditaatiopolkuihin... Vastapainona kuitenkin Easwaranin ohjelman kohta "muitten asettaminen itsen edelle" toteutuu varsin hyvin suurimman osan vuorokautta.

Tunnenkin aivan uudenlaista yhteenkuuluvuutta maailman ja maailmanhistorian naisenemmistoa kohtaan. Kaikkia heita, joilla ei ole arkiselta aherrukseltaan lasten keskella mainittavasti aikaa itselleen ja omien ajatustensa ylos kirjaamiseen. Minulla on siltikin enemman kuin talla naisten valtavalla joukolla. Mina teen kotityoni, milloin saan tehda niita yksin enka joku perheenjasen seuranani, mp3-soitin ja huippumielenkiintoiset potkat korvilla. Talla hetkella olen totaalisen hurahtanut superkoukuttavasti toteutettuun The Egyptian History Podcastiin. Sarjassa oppinut egyptologi vie kuulijansa lapi Egyptin muinaishistorian alusta alkaen joka elamanalueella sujuvasti kuin risteilija Niililla.

Lootus voi hyvin ja pulskasti. Painaa nyt 11 kuukauden iassa yhta paljon kuin (keskosina syntyneet) isosiskonsa painoivat kahden vuoden ikaisina, vaikkei pienokaiselle edelleenkaan juuri muu maistu kuin aidinmaito! Viimeisin saavutus on ollut seisomaan nouseminen ilman tukea. Lootuksen kanssa on hankalaa kulkea, ellei Dharmapati ja / tai aina niin auttavaiset isosiskot ole mukana, silla vilkkaana kiipeilya, konttaamista ja kierimista seka nyt siis seisoskeluakin harrastavana likkana han pakenee rattaista, valjaistakin, ja pyoran selasta han heittelee kyparaansa maahan tai ainakin repii sen aina paastaan. Kantoreppu Tula on todellinen pelastus.

Lootus syo tissia edelleen monta kertaa yossa. Han nukkuu valissamme eika edes omista vielakaan omaa sankya. Han ei suostu nukahtamaan paitsi pyoran selkaan ja kantoreppuun ilman minun maitoani. Muitten kuin minun on hanta siis mahdotonta hoitaa tuntia paria pitempaan. Olemme siis tehneet kaikki modernien lastenkasvatusoppaitten listaamat virheet. Paitsi etta itse en nae sita noin vaan niin pain etta ipanamme on homo sapiensin poikanen luonnontilassa.

rollaa.jpg

Hammentavan vaalea tukka, eikos?

Rouva K on siis hyvinkin hengissa. Itse asiassa tunnen olevani enemman elossa kuin pystyessani tekemaan mita milloinkin hotsittaa.

perjantai, 17. huhtikuu 2015

Hindulainen ortoreksia

Aikaamme kuvaa hyvin, että anoreksian sijaan nykyihmisiin iskee yhä useammin ortoreksia. Kuulin tästä kanadalaisesta radiodokkarista, mutta suomenkielinen Wikipediakin on kartalla:

"Tyypillinen ortorektikko saattaa kuluttaa suurimman osan päivästään aterioiden suunnitteluun, ruoka-aineiden hankintaan ja ruoan valmistamiseen. Ortorektikot voivat myös yrittää käännyttää ystäviään oikeinsyöjiksi, ja he saattavat tuntea ylemmyydentunnetta ”epäterveellisesti” syöviä kohtaan -- -- Ortorektikon ruokavalio voi muuttua niin rajoittuneeksi, että energia ja ravinteet jäävät saamatta, mistä seuraa puutostiloja. Ortoreksia ei useinkaan ole hengenvaarallista, mutta se voi rajoittaa elämää kohtuuttomasti ja äärimuodossaan muuttuu henkiseksi vankilaksi. Ruokavaliosta poikkeaminen voi aiheuttaa sietämätöntä ahdistusta ja syyllisyyttä epäonnistumisesta. Ortoreksia voi rajoittaa tavanomaista arkea ja sosiaalista elämää, sillä usein ortorektikon mielestä ainoastaan kotona tehtyä ruokaa voi syödä ja muualla tarjottu on syömäkelvotonta."

Tämäpäs alleviivaakin oikein paksusti sitä, mitä tällä hetkellä koen ja tunnen, mistä olen tännekin koettanut viime aikoina ehtiä kirjoittaa: että uskonnollisuus ei saisi eristää vaan sen pitäisi yhdistää ihmisiä. Jos hengellisyyden harjoittaminen vie niin paljon aikaa ettei sitä jää tarpeeksi ihmisille ympärillä, se kuuluu mielestäni - ja Easwaranin mielestä - luostariin eikä perheellisille ja työtä tekeville ihmisille. Tämä ei tietenkään tarkoita että pitäisi tehdä mitä tahansa turhaa tai tyhmää toisten kanssa niin ettei hengellisyydelle jää aikaa, vaan sitä, että on aikaa huomioida läheisten todelliset tarpeet.

Hindulainen ortoreksia on sitä, että uskotaan vain täysin sattvisena pidetyn ruoan, jota ei ole maisteltu tekovaiheessa ja joka on uhrattu ensimmäiseksi Herralle, olevan tarpeeksi terveellistä syötäväksi; kovimmillaan vieläpä vain tiukkaa rituaalista puhtautta noudattava henkilö on saanut sen kokata. Terveyshaitta on psyykkistä laatua. Oma mielentila keikahtaa kuulemma vääränlaiseksi jos dieetistä lipsuu ja lankeaa maistamaan vaikkapa salaattia, joka sisälsi häivähdyksen sipulikasvua. Tai haukkaamaan leipää jonka leiponut henkilö ajatteli syntisiä taikinaa alustaessaan.

Kasvissyönti on tärkeää, mutta hyvän sanoman levittämiselle tekee hallaa jos tavalliset ihmiset ympärillä eivät enää kelpaa samaan ruokapöytään edes hyvää tarkoittaneine vegevaihtoehdonvalmistusyrityksineen. Ortoreksiaa mitä ortoreksiaa!

keskiviikko, 15. huhtikuu 2015

Mitkään näistä eivät lähde mukaasi.

Kääntelin wanhaa wirsirunoutta meditointikäyttöön. Tämä sisältää jylhän säväyttäviä kohtia elämän lyhyydestä, varsinkin seitsenkuisen vauvan vierellä meditoivalle. Se, mitä ylistämisellä käytännössä tarkoitetaan, jääköön lukijalle; itse tulkitsen ylistämisen olevan positiivista suhtautumista elämään ja sen tuomiin haasteisiin. Kiitos, Korkein, kaikesta - elo on liian lyhyt kiukutteluun!

Oi mieli, ota vain kiinni Krishnan jumalaisesta nimestä,
niin pääset syntymien ja kuolemien valtameren yli!
Ellet ylistä, tulet myöhemmin katumaan.

Mitä toit tänne tullessasi? Mitä voit ottaa mennessäsi?
Synnyit kädet nyrkissä ja tulet lähtemään avoimin kämmenin.

Rahasi, hyvinvointisi, aarteesi – mitkään näistä eivät lähde mukaasi.
Myös kaikki, joitten kanssa olet väleissä, joudut eräänä päivänä jättämään taaksesi.

Sinä höpsö vietät täällä vain jokusen hassun päivän
ja sitten sinun on mentävä Tuonelanherran maille.
Ellet ylistä, tulet myöhemmin katumaan.

Kun kerran sait syntyä ihmiseksi, sinun pitäisi laulaa Pyhää Nimeä ja rukoilla näin:
Oi Herra, pelasta minut antamalla minulle into palvella lootusjalkojasi.

Senkin höpsö,
sinun pitää setviä takkusolmut, joilla olet kiinni aineellisissa asioissa,
ja nousta niitten yläpuolelle.
Oi mieli, ota vain kiinni Krishnan jumalaisesta nimestä,
niin pääset syntymien ja kuolemien valtameren yli!

 

Tässä vielä joku esittämässä tätä hindiksi:

https://youtu.be/l9ehfC02Eug

torstai, 9. huhtikuu 2015

Sisäänhengenveto, uloshengenveto

Mieheni katsoo tavallisen perhe-elämän vievän niin paljon resursseja hengellisiltä asioilta että hän toivoo voivansa vetäytyä eläkeiässä perhe-elämästä munkinelämään.

Minä taas katson eläväni tällä hetkellä erittäin hengellistä elämää. Siitäkin huolimatta että meditointini on mitä sattuu milloin sattuu usein useammassa erässä, joskaan en koskaan jätä tuota puolen tunnin tai yhteensä puolen tunnin sessiota väliin. Tämä johtuu siitä että keskittyessäni elämääni unohdan riemastuttavan usein itseni. Siis egoni. Toisin sanoen - siirryn flow-tilaan.

Meditaatio on sisäänhengitystä, epäitsekäs toiminta uloshengitystä. Ellei hiljenny joka päivä kuuntelemaan Jumalaa sisimmässään, ellei anna tämän ladata omia akkuja, ei ole voimaa antaa. Mutta ellei anna, jos keskittyy liikaa omiin hengellisiin harjoituksiinsa, ja sen jälkeen kaikenlaiseen itseä ilahduttavaan kivaan hupiin, meditaatiostakin voisi tulla osa piiri-pieni-pyörii-leikkiä oman egon ympärillä.

Vaan kun hengittää sisään ja ulos, sitä tajuaa taaplaavansa enemmän tai vähemmän tasapainossa. Meditoidessa selkiytyy mitä pitää tehdä silloin kun ei meditoi ja arki tuo eteen haasteita.

Kun vaan saisi itsensä aina pitämään kiinni siitä itsekurista että vuorokauden ensimmäinen hengähdyshetki käytetään meditoimiseen eikä sataan muuhun tekemistään odottavaan asiaan.

Silloin voimautuu tekemään niitä asioita.

Tämänkin vuoksi olen oikein onnellinen siitä että seuraan Easwarania enkä jotain sellaista gurua jonka opettama hengellinen ohjelma vaatisi niin valtavia ajallisia uhrauksia että tavallista perhe-elämää elävän henkilön olisi tuskallisen vaikea sitä seurata. Easwaranin kirjoissa kerrotaan, miten hengellistä ja opettavaisuudessaan mielenkiintoista tavallinen elämä voikaan olla.

tiistai, 17. maaliskuu 2015

Syvin eteenpäin ajava intohimo

Sinä olet sellainen, millainen syvin sinua eteenpäin ajava intohimosi on.
Sellainen, millainen on tuo intohimosi, sellainen on myös tahtosi.
Sellainen, millainen on tahtosi, sellaisia ovat myös tekosi.
Sellaisia, millaisia ovat tekosi, sellainen on myös kohtalosi.


                                                            - Buddha

"Syvin ihmistä eteenpäin ajava intohimo" on sanskriitiksi shradhaaKertokaahan, lukijat, mitkä ovat teidän shradhaanne :-D Tämä käykin samalla päälaskennasta, että lukeeko tätä blogia enää kukaan kun meikäläinen ei tänne meinaa mitään ehtiä vauvanhoidolta kirjoittaa...

Olen itse vuosia ajatellut, että juuri tuon meditaation aloittaminen ja hengellisempään elämänrytmiin siirtyminen minussa muutti. Että meikäläisen aikaisemmat shradhaat - saada täydellinen parisuhde ja saada kirjoittaa - vaihtuivat haluun päästä tosissaan Jumalan luo.

Tällä hetkellä aika vaativaa ikäkautta läpi käyvä vauva yhdistyneenä ruuhkahuippuvuosiperhetilanteeseen on saanut minut tajuamaan, ettei asia olekaan noin yksinkertainen. Ehkäpä asia onkin niin että minun pohjimmainen shradhaani on saada hyväksyntää, ja sekä kirjoittaminen että parisuhde että hengellisyydessä edistyminen ovat sittenkin vain keinoja joilla yritän hyväksyntää kerjätä.

Kaipa tämänkin voi pikku hiljaa hengellistää. Että tavoittelisin vain Jumalan enkä muitten hyväksyntää, jolloin pääsisin eroon salaisista odotuksistani saada toiset käyttäytymään niin ja näin, mitä seuraa vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin onnettomia, pettyneitä fiiliksiä, jotka helposti keikahtavat riittämättömyyden tunteeksi.