"Ai sinulla on kaksostyttäret? Kunhan he kasvavat isoiksi, nain heidät kummatkin!"

Oli jo kolmas mies, joka heitti saman huulen. Tajusin, että noita kaikkia toisiaan tuntemattomia tapauksia yhdisti se että olivat syntyneet Afrikassa ;-)

Tämä vitsi kolahtaa minuun kyllä paremmin:

Hindut palvovat patsaita, sanotaan. Tarkemmin ilmaisten patsaat edustavat Jumalaa tai sitä deviä / devaa, jota ne esittävät, ja jos antaumus on suurta, jumalolento voi asettua asumaan patsaaseen. Selvittääkseen, mihin jumaluuteen hindu on kiintynyt, voi kysyä "kuka on ishta-devatasi?"

Koska hindulaisuus on kaikkea muuta kuin kuollut uskonto, ei ole harvinaista, että Lontoon museoissa vierailevat hindut jättävät niihin säilöttyjen patsaitten tai jumalankuvien eteen kukkasia tai jotakin muuta osoittaakseen rakkauttaan ja kunnioitustaan.

Minä en kyllä tehnyt niin, mutta toki tervehdin aina iloisesti Herraani kun Hän tulee vastaan eri muodoissaan :-) Tässä liuta löytöjä Victoria & Albert -taidemuseon uumenista:

Alla Vishnu, jonka voi tunnistaa neljästä kädestä ja siitä mitä niissä on. Lootuksenkukka, simpukka, nuija ja kiekko. Yhdessä ne kaikki symbolisoivat Vishnun roolia maailmankaikkeuden ja dharman säilyttäjänä. Lootus symbolisoi kaikkea sitä hyvää mitä hyväntekijät saavat palkinnokseen, nuija taas pahan palkkaa. Simpukka on torvi, vähän niin kuin kirkonkello, jota puhalletaan temppeleissä jumalanpalveluksissa. Sitä puhalsivat pelottelumielessä myös entisaikojen hindusoturit ennen taistelua. Vishnukin tykkää ilmaista sillä itseään.

Neljäs objekti, kiekko, on kuin pyörivä, säihkyvä linnunrata. Se kuvaa elämän kiertokulkua. Vishnu on myös käyttänyt sitä heittoaseena kun joku konna on pitänyt päästää ruumiillisesta olomuodostaan. Onnekkaita nuo konnat, sillä Vishnu tarjoaa ilmaisen valaistumisen niin kieroutuneille konnille, että Hänen on itse laskeuduttava heidät nitistämään!

Tämänkin Radha-Krishnan britit ovat laivanneet Lontooseen Aasiasta.

Lontoossa oli lunta.

Se tarkoittaa, etta kaikki alkuasukkaat, jotka eivät olleet kuolleet tai sairaalassa liukkauden aiheuttamien liikenneonnettomuuksien ja peruuntuneitten kyytien käynnistämän nälkäännääntymis- ja jäätymisaallon johdosta, riensivät ulos tekemään lumiukon.

Esimerkiksi Dharmapatin kotikadun luultavasti ainoat brittiläistä geeniperimää kantavat naapurit. Nainen teki yllä näkyvän pienen tyttärensä kanssa ja kertoi, että lunta tulee näin paljon vain kerran vuodessa.

Sisällä oli kylmä. Lontoolainen vanha rivitalo ei pidä lämpöä sisuksissaan. Ja kun makuuhuone oli kuumailmapuhaltimella saatu sellaiseksi, että siellä oli kiva oleskella, aamulla meinasi happi loppua.

Ulkona ei kuitenkaan ollut kovin kylma suomalaiselle. Oikein säälitti katsoa kuinka lontoolaiset yrittivät laskea mäkeä ja kirkua riemusta liukuriin tarrautuvassa liimalumessa.

Siis alkuasukkaat. Maahanmuuttajat eivät yllättäen vaikuttaneet yhtä lumoutuneilta lumesta kuin britit. Ulalla siitä miten kannattaisi pukeutua he kantoivat lapsiaan hartioilla etteivät rassukat vain uppoaisi hankeen ikiajoiksi.

Ja mamuja Lontoossa onkin paljon enemman kuin kantaenglantilaisia. Senhän nakee jo kauppakeskusten mainoksistakin, joihin ei ole katsottu tarpeelliseksi nostaa kalpeanaamoja poseeraamaan ollenkaan.

Bollywoodin komediat ovat armotonta kohellusta. Useimmiten onnistunutta sellaista, kunhan katsoja riisuus pois kyynisyyden kitkerän hunnun. Näyttelijät ylinäyttelevät, viljelevät posketonta itseironiaa ja pitävät rennosti hauskaa, ja tuo hauskuus tarttuu.

Tees Maar Khan (2010) on riemukas esimerkki tällaisesta rennosta naurattajasta. Akshay Kumar esittää Intian taitavinta varasta, Tabrez "Tees Maar" Khania, joka puhuu kaikki pyörryksiin, pakenee poliiseilta 26 kertaa eikä jää neuvottomaksi edes kun pitäisi varastaa 10 000 kilon kulta-aarre liikkuvasta poliisijunasta. Äidilleen hän väittää olevansa menestyksekäs elokuvaohjaaja. Vastinparina vorolla on Anya, erittäin kaunis pimu, joka haluaa filmitähdeksi ja käyttää päämäärään päästäkseen surutta naisellista viehätysvoimaansa. Eräät leffan parhaista nauruista saadaan kun mustasukkainen Tees Maar Khan yrittää epätoivoisesti puuttua tyttöystävänsä toimiin. Rosvo, jota koko Intia pelkää tai ihailee, on kultansa tossun alla. Akshaye Khanna pitää hauskaa palvottuna, puolihulluksi hemmoteltuna filmitähtenä, jonka mestarirosvo huijaa apurikseen.

Koreografi- ja ohjaajalegenda Farah Khanin kädenjälki näkyy erityisen korkeassa poskettomuuspotenssissa ja hulvattomuuden tarttumisessa henkilöhahmojen vaatteisiin ja ulkoasuun ylipäätään. Farahin bravuurina on irvailla filmimaailmaa, ja tällä kertaa osansa saavat Oscareitten jakoperusteet ja vieläkin enemmän nykyintialaisten filminikkareitten sairaan vimmainen haave mielistellä länsimaalaisia ja lähentyä Hollywoodin kanssa.

Ihaninta leffassa taitaa kuitenkin olla sen sijoittuminen suureksi osaksi intialaiseen maalaiskylään, tavallisten ihmisten keskelle. Näkymät ovat idyllisiä ja kyläläiset rehellisiä ja epäkyynisiä. Niinpä Tees Maar Khan onkin lopulta tanssittavan riemastuttavan kaukana irvailemastaan Bollywoodin nykymuodista, wannabe-westenerismistä.

Musakin on mahtavaa. Leffan suurin hitti on Sheila Ki Jawani, mutta visuaalisista syistä laitankin tähän tämän :-)

Alamme kuolla heti syntyessämme. Se mitä kutsumme kuolemaksi on vain piste pitkän iin päälle. Hindulaisuudessa tätä ajatusta kuvaa Yama, Tuonelan herra. Yama ratsastaa puhvelilla tasaista vauhtia meitä kaikkia kohti, ja kun hän saavuttaa meidät, pelimme on pelattu.

Yama oli ensimmäinen tällä planeetalla kuollut ihminen, joka elämänsä jälkeen ansaitsi pikkujumalan aseman. Pikkujumalat eli devat ja devit ovat taivaallisia työläisiä, joita ei pidä sekottaa Jumalaan. Yaman työksi tuli hallita kuolleitten sieluja, kun he odottavat seuraavaa elämäänsä.

Tässä kuvassa Yama pitää hauskaa niin kuin pulkkiensa päällä seisaalleen laskemista yrittävät lapset konsanaan.

Kuoleminen on kamalaa, jos ei hyväksy väistämätöntä kohtaloaan vaan tappelee Yamaa vastaan. Guruni isoäiti demonstroi asiaa tälle kun tämä oli pieni tuolitempulla. Hän pyysi poikaa pitämään kynsin hampain tuolista kiinni, ja irrotti koltiaisen sitten tuolista väkisin. Se ei tuntunut pojasta kivalta. Sitten isoäiti pyysi Easwarania vain istumaan tuolilla pitämättä kiinni. Tällä kertaa kun mummi poimi tyttärenpoikansa, se tuntui mukavalta. Hänhän pääsi isoäidin hellään syliin.

Yama kuvataan usein kantamassa köyttä, joka saattaa olla hirttosilmukan muotoinen. Sillä voi vetäistä ajattoman tietoisuuden ja henkiruumiin irti ajallisesta fyysisestä ruumiista.

Yaman valtakunnassa sielut odottavat uutta syntymää. Maan päälle jääneet omaiset saattavat onnistua tekemään esivanhempiensa elämän tuonpuoleisessa mukavammaksi kuin mitä he karmansa puolesta ansaitsisivat erilaisilla uhritoimituksilla ja esirukouksilla. Yksi syy Intian hurjalle väestönkasvulle on usko siihen, että erityisesti omien jälkeläisten apu on kultaakin kalliimpaa sitten kun oma sielu hilluu avuttomana Yaman valtakunnassa. Moni uskoo eläneensä niin syntisesti, että kaikki apu on tarpeen, eli ei pidetä kannattavana ruveta ainakaan vapaaehtoisesti lapsettomaksi vaille parhaita mahdollisia uhraajia ja esirukoilijoita...

Toinen syy lisääntymisvimmaan on ajatus siitä että jokainen meistä on velkaa esivanhemmilleen. Ilman lapsia ketju, joka jatkuu ihmiskunnan alkulähteille saakka, katkeaa, kun lapseton jää sen viimeiseksi lenkiksi ilmaan heilumaan.

Jumalalle antautuneet ihmiset eivät kuitenkaan etsi turvaa jälkeläisistä, vaan Jumalasta, koska Jumala kyllä pitää huolen omistaan. Yamakin on Jumalan kaveri ja tekee mitä Hän toivoo. Siksi Yama on pelottava vain tapahindulaisten hindujen mielestä. Uskovaiset ottavat hänet vastaan hymyillen.

Niin no. Äitinä minun on tunnustettava että välillä kun katson avuttomia pieniä tyttäriäni tunnen niin valtavaa halua ja tarvetta elää, että ajatus siitä että kuka hyvänsä meistä, minäkin, voi kuolla minä päivänä tahansa, alkaa tuntua ahdistavalta. Onneksi guruni lohduttaa, että yleensä Jumala haluaa pitää hengissä ne, jotka täällä maan päällä tekevät Hänelle töitä. Jopa siihen asti että Hän pyytää Yamaa puhveleineen pysähtymään. Joten paras tapa käsitellä omaa kuolemanpelkoaan on yrittää parhaansa mukaan joka hetki elää niin kuin Jumala toivoo.

Joka tapauksessa Yama on minusta symppis :-) Ja huumorintajuakin Tuonelan herralla riittää, joten minusta on ihan tarpeetonta närkästyä joidenkin hindulahkojen lailla siitä että tässä intialaisessa liimamainoksessa väitetään Fevicol-liimaa niin tehokkaaksi, että se pitää sielun kiinni ruumiissa vaikka Yama kuinka riuhtoisi :-)

Uudelleenfilmatisoitu Agneepath on ollut mieletön kassantäyttäjämenestystarina Bollywoodia esittävissä elokuvateattereissa kautta maailman. Minä pääsin katsomaan sen tuoreeltaan valkokankaalta mieheni luona Lontoossa.

Hrithik Roshan on trimmannut itsensä huippukuntoon selvitäkseen toimintakoitoksesta. Hän ei varsinaisesti ole sankari, vaan sankarin kostoa hautova poika, joka omaksuu tämän vihollisten toimintatavat päästäkseen niihin päämääriin, joita isävainaa aikoinaan tavoitteli rauhanomaisesti. Mukana menossa ovat myös Sanjay Dutt runollisena, Ramayanan Ravanan elkeet omaksuneena pääkonnana, sekä Priyanka Chopra uskollisena, positiiviseen ajatteluun epätoivoisesti tukeutuvana tyttöystävänä.

Mikä harvinaisen mielenkiintoista tämän päivän Bollywoodissa, Agneepathin henkilöhahmot ovat enimmäkseen köyhiä maalaisia ja slummiasukkeja, ihmisiä, jotka sortuvat rikollisuuteen ja halveksittuihin ammatteihin selviytyäkseen jokapäiväisestä elämästä. Poliisit ja poliitikot kuvataan heitä pahempina. Ja karman pyörä pyörii epämyötätuntoisesti ja vääjäämättä. Karman laki väännetään katsojan eteen rautalangasta tai oikeammin -ketjusta sun muista kapistuksista, joilla miehet voivat toisiaan mätkiä.

Tällaisen helläsydämisen väkivalta-allergisen katsojan silmissä Agneepath on ihan sietämättömän julma ja groteski. En voinut olla ajattelematta leffateatterin hämärässä koko ajan ystävääni, joka pahoinpideltiin vuosi sitten ja joka on yhä sairaalassa. Oikeasti ihmisen voi hakata ja potkia koomaan, aivovammaan ja työkyvyttömyyteen minuutissa. Agneepathin tekijät eivät tätä tiedä taikka tästä piittaa.

Jos äärimmilleen vietyä väkivaltaa pystyy sietämään, Agneepath on kipukuorensa alla kuitenkin katsomisen arvoinen teos. Siksi, että sen henkilöhahmot ovat oikeita ihmisiä. Siksi, että se pakottaa miettimään moraalisia kysymyksiä. Pyhittääkö tarkoitus todellakin keinot? Voiko ihminen selvitä voittajana turvautumatta väkivaltaan? Onko se joka kuolee periaatteistaan tinkimättä sitten kuitenkin loppupeleissä voittaja?

Onko kannattavaa astua aktiivisesti ulos siitä kohtalosta, jonka syntyperä on eteen pedannut?

Filmin tekijöiden tarkoituksena on ehkä ollut herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toisaalta pääkysymyksiä tukevat elementit ojentelevat jälkimmäisiä. Gansterikuninkaan poika, prinssiksi syntynyt, astuukin ulos omasta glamour-kohtalostaan olemalla passiivinen laiskuri. Sekin on karmista toimintaa, ettei toimi.

Elokuva herättelee myös muistamaan, että siinä kuvattu lapsikauppa on edelleen totista todellisuutta Intiassa. Se on kuitenkin sivujuonne; konnuuden keskiössä ovat tässä filmissä huumeet. Sekä se, miten Intian maaseudulla yhä vallitsee monin paikoin feodaalijärjestelmä, joka mahdollistaa kulttuurillisesti sen, että joku rikas sika sanelee miten ja millä keinoin alueen ihmisten tulee elää - idealistiset uudistajat saavat tuntea sen nahoissaan.

Toivottavasti tämä kassamagneetti inspiroi yhteiskunnalliseen muutokseen niitä, joiden käsissä muutoksen mahdollisuus on.

Olenkohan ainoa, joka kulkee lansimaalaisissa vaatteissa punavaria jakauksessa?

On minulla sormuksetkin jakamassa samaa sosiaalista symbolista tietoa sivilisaadystani. Me emme usko joko-taihin. Uskomme Krishnaan ja siihen etta niin kauan kun emme pokkuroi Hanta vastaan, kaikki on hyvin vaikkemme olisikaan se, tama taikka tuo vaan seka sita, tata etta tuota. Niinpa kuhertelemme julkisissa kulkuneuvoissa ja enimmakseen pukeudummekin kuin lansimaalaiset, mutta teemme ruokaa kasviksista joille ei ole suomenkielisia nimia ja katsomme seka uusimman Bollywood-hittileffan etta vuosikymmenen pyorineen lansimaalaisen teatterimusikaalin. Mutta emme jatka baariin tai diskoon vaan temppeliin tai kotiin jotta ehdimme meditoida ja kuunnella nykyajan vermeilla mita sanottavaa hengellisilla opettajilla on Krishnasta, koska se on kivempaa. Ja toisiamme kohtelemme pyhien kirjoitusten ja gurujen ohjeitten mukaan.

Silla koko maailma kuuluu Jumalalle ja on Hanen omiensa leikkikentta, jossa voi valita parhaat jutut ja jattaa tyhmat valiin.

Olen siis mieheni luona. Kaikki on kohdallaan. Paitsi skandinaaviset aakkoset ;-)

On asioita, joita Suomessa ei saa sanoa ääneen. Koska muuten kohtuukäyttäjille tulee paha mieli.

Että ei suinkaan syöpä tai sydänvaivat vaan alkoholi on työikäisten suomalaisten miesten ja nykyään myös naisten yleisin tilastollinen kuolinsyy.

Että ylivoimaisesti suurin osa rikoksista (sekä aviorikoksista) suoritetaan päihtyneenä ja päihtymyksellä on vankka sijansa onnettomuustilastoissakin.

Että mitä enemmän suomalaiset juovat, sitä enemmän lastensuojelulla, sosiaalityöntekijöillä ja terveydenhoitoalalla on kiireitä.

Että alkoholinkäyttö ei paranna vaan pahentaa masennusta, ahdistusta ja alakuloa ja ylläpitää niitä, sekä nollaa masennuslääkkeiden tehon, siitäkin huolimatta, että nousuhumalassa aivojen mielihyvähormonituotanto ohikiitäväksi hetkeksi kiihtyy.

Että alkoholi on syöpäaktiivinen aine, jolla on roppakaupalla muitakin ikäviä terveysvaikutuksia puhuttiinpa sitten sisäelinten kunnosta tai painonhallinnasta.

Että alkoholi muuttaa seksuaalista käyttäytymistä, kyvykkyyttä ja herkkyyttä sekä fysiologisesti että psyykkisesti.

Että rakastelu on parhaimmillaan kun kumpikin on selvin päin.

Että maltillinen käyttö päivittäin aiheuttaa pitkällä aikavälillä samoja ongelmia kuin mitä runsas käyttö nopeammin.

Että sillä joka ottaa pieniin suruihin vähän lääkkeeksi voi olla aika vaikeaa selviytyä suurista suruista ottamatta vähän enemmän.

Että ihmiset osaavat olla sosiaalisia ja keskustella henkeviä myös selvin päin, kun vaan opettelevat.

Että kun juo paljon lauantaina, sunnuntai menee hukkaan. Eli siis kun ei juo lauantaina, saa toisen mahtavan päivän kaupan päälle.

Että alkoholin helppo saatavuus, halpa hinta ja mainostus lisäävät sen kulutusta kaikkina aikoina kaikissa kulttuureissa lukuisissa tutkimuksissa todennetusti.

Että raskaanaoleva nainen voi yhdelläkin kovaonnisesti ajoittuneella juomakerralla vammauttaa lapsensa tai aiheuttaa tälle oppimishäiriön. Että sattumaa tai ei, oppimishäiriöitten määrän kasvu länsimaissa korreloi naisten alkoholinkäytön yleisen lisääntymisen kanssa.

Että jostain käsittämättömästä syystä Suomessa ei useinkaan voi olla selittelemättä raitis joutumatta kummastelun tai jopa paheksunnan kohteeksi.

Että niiden, joilla on alkoholiongelma, olisi helpompi elää terveesti jos Suomessa ei vallitsisi niin perin alkoholimyönteinen ilmapiiri.

Että alkoholinkäyttö ei itse asiassa ole välttämätöntä.

Että tämänkin lukee varmasti joku joka ottaa nokkiinsa tai kokee tarvetta kertoa puolustellen kohtuukäytön iloista, vaikkei tässä lue kuin yleisiä faktoja.

Minulla on se linja että minun kotonani ei alkoholia juo kukaan. Se ei kenenkään menoa haittaa. Tupa on vähän väliä täynnä, ja aina meillä on kivaa, niilläkin, jotka muualla iltaa viettäessään joisivat. Raittius on myös lapsiystävällistä ja se, että he voivat olla porukassa täysipainoisesti mukana, tukee sosiaalisten taitojen oppimista.

On oikeastaan tosi hölmöä että tuo ylläoleva kappale tarvitsi edes kirjoittaa.

Se joka ei käytä alkoholia lainkaan on äidinkieleni mukaan raivoraitis. Raittiuteni raivo ei kuitenkaan kohdistu alkoholia käyttäviin ihmisiin. 90 % Suomen aikuisista ja tosi moni läheinen ystäväni juo enemmän tai vähemmän. Se kohdistuu yhteiskuntamme normeihin, jotka sallivat tässä asiassa aivan törkeän paljon liikaa. Se kohdistuu vastuuta pakoilevaan asenteeseen, jonka mukaan alkoholi on harmiton kulutushyödyke ja vika on aina känniääliössä eikä tuotteessa kun sattuu ja tapahtuu.

Olen suomalaiseksi raittiusraivottareksi siitä kummallinen tapaus, ettei minulla koskaan ole ollut päihdeongelmaa. Vanhempani ovat hyvin maltillisia kohtuukäyttäjiä. Se harvinainen kohtuus tapahtui jossain muualla kuin meidän sisarusten silmien edessä. Lapsuudenkodissani ei siis käytetty alkoholia ja niinpä opin, ettei alkoholia tarvita; opin myös opettavaisia sukutarinoita alkoholismista, omasta suvusta ja toisten. Tässä maassa jokaisella on alkoholiongelmaisia sukulaisia.

Lukioiän myöhemmällä puoliskolla aloin juoda joskus seuran vuoksi, painostettuna, joskin se painostus oli pikemminkin alitajuista laumasieluisuutta kuin suoraa ja tarkoituksellista. Syksyllä 2001 päätin lopettaa. Olin kasvanut tarpeeksi isoksi olemaan oma itseni, päättämään, että jo nyt on tyhmää juoda vain siksi että muutkin juovat. Viihdyn selvin päin ja minulla on oikeus viihtyä.

Minut on luotu viihtymään niin.

Jos tunnen tarvetta humaltua, niin sehän on vain merkki siitä että minun tulee kuunnella sisintäni ja paneutua tarpeen ja tunteen syihin eikä päin vastoin turruttaa niitä hiljaisiksi alkoholilla. Ja jos olen jo valmiiksi iloinen, haluan toki olla täysillä läsnä ilon hetkenä omana itsenäni enkä kemiallisesti muutetussa tietoisuuden tilassa.

On muuten ihan mahtavaa kun aviomieskin on täysraitis :-)

Me muistamme hänet tällaisena.

Manisha Koirala, Nepalin pääministerin tytär, josta tuli suuri Bollywood-tähti, tunnetaan yhteiskunnallisesti kantaaottavista, vähän erilaisista Bollywood-filmeistä.

Manisha Koiralan tahto tehdä jotain maailman kärsivien hyväksi ei jäänyt elokuviin. Hän on hiljalleen keskittynyt yhä enemmän joogaan ja hengellisemmän elämänasenteen inspiroimana siirtynyt yhä enemmän tekemään työtä köyhien auttamiseksi ja erityisesti lapsiprostituoitujen pelastamiseksi ja Nepalista Intian metropoleihin kulkevan lapsikaupan lopettamiseksi.

Toisin sanoen nyt hän vasta on ihailemisen arvoinen. Ja filmitaivaalta pirtaan tarttunut hohde helpottaa avustustyötä kun ihmisiä kiinnostaa kuulla mitä juuri hänellä on sanottavana. Tässä tuore kuva tähdestä:

Se, jolla on toisten auttamisessa oikeasti tärkeämpää tekemistä kuin murehtia muitten sanomisia, ei ole vaarassa tuhoutua henkisesti niin kuin monelle ennen niin kovasti ihaillulle tähdelle on käynyt kun maallinen maine katoaa ja kääntyy päälaelleen. Monet entiset fanit pilkkaavat nyt Manisha Koiralaa paheksuen sitä ettei 41-vuotias tähti enää näytä samalta kuin vaikkapa minullekin rakkaissa huippufilmeissään Bombay ja Dil Se.

Keksin äkkiseltään (ja varmasti Manishakin keksii) arvostelijoille roppakaupalla parempia ajankäyttötapoja. Tässä on kuva siitä mitä Manishasta - ja katoavaa pintakiiltoa palvovista faneista - on todennäköisesti jäljellä sata vuotta Manishan syntymästä:

Varanasi, hindulaisten hautarovioiden kultainen kaupunki.

Aplodien ja kunniakirjojen arvoinen saavutus: supisuomalainen ystäväni ja hänen intialaiset kaverinsa näkivät hirmuisesti vaivaa, ottivat mojovan taloudellisen riskin ja saivat upouuden hittileffan Bollywoodista aivan ajallaan Suomen levitykseen.

Mieheni oli innoissaan, ja tämä olikin taas sarjaa miehiset filmit, joissa nyrkit viuhuvat, autot lentävät ja noin sata sivuhahmoa kuolee. Don 2 edusti kirkkaimmillaan myös sitä viime vuosien trendiä, että nyt pannaan palasiksi länsimaa ja annetaan kalpeanaamojen hoitaa kirkuminen. Filmi sijoittuu pääasiassa Sveitsiin, missä leffan nimikkohahmo päättää varastaa eurojen painolaatat holvista, joka kuuluu maailman tarkimmin vartioituihin. Mitäpä me gorit intialaiselle yliälylle mahdettaisiin.

Maailman jumaloiduin miesnäyttelijä (ainakin Amitabh Bachchanin jälkeen) eli Shah Rukh Khan esittää mafiosoa, joka hakkaa tuosta vaan kymmeniä vastustajia maahan ja leikkii häntä jahtaavilla poliiseilla kuin nukeilla. Elokuvaan tuo raivostuttavan kutkuttavaa ihmissuhdepotkua ykkösosasta tuttu poliisineito Roma, jota esittää Priyanka Chopra. Edellisessä leffassa Roma rakastui Doniin, koska luuli tätä kollegakseen eli poliisin palkkaamaksi Donin kaksoisolennoksi. Pitkän pätkän kakkososaa Roma joutuu tekemään yhteistyötä Donin kanssa ja tämäkös ottaa siitä kaiken irti kuittailun, flirttailun ja taitavan emotionaalisen manipulaation muodossa.

Donin hahmon demonisen rento omnipotenssi ammentaa hindulaisesta mytologiasta. Hän lähestyy julmuudessaan ja vallankäytössään Kamsaa, Ravanaa ja Hiranyakashipua, hindumyyttien pahimpia konnia, joilla kaikilla on eittämättä myös hurmaava, vietteleväkin puolensa.

Toiminta on todellakin ensiluokkaista ja viimeisen päälle viilattua niille, jotka toimintaelokuvista pitävät. Silmänruokaa löytyy niin miesten kuin naistenkin ystäville. Sahrukki, niin kuin Shah Rukhia tapaan kutsua, on komeimmillaan ihan alussa, kun hänellä on pitkä tukka ja konnakampaus, jollaista emme ole aiemmin hänellä nähneetkään. Sahrukki osaa työnsä, ja niinpä tämä filmi joka ei genren puolesta minua kiinnosta, piti otteessaan loppuun asti. Jos ei muusta syystä niin ainakin siitä että koko ajan toivoin että Donille kävisi köpelösti!

Turha toivo. Luulenpa, että hän porskuttaa ärsyttävän itsetietoisena ja kaikkeen pystyvänä vielä Don 5:ssakin... Sillä Don-elokuvat eroavat kuitenkin pyhien tekstien filmatisoinneista ratkaisevasti siinä, ettei paha saakaan palkkaansa. Jumalainen väliintulo jää väliin.