perjantai, 13. helmikuu 2015

Opetus kierii luokseni

Kun vauva vie aikani varsin perusteellisesti öin ja päivin, haluaa olla minussa kiinni, enkä yöunistani tinkimättä pääse tekemään sitä mitä parhaiten osaan eli kirjoittamaan mitään mukahassua pikku vauva-aiheista FB-päivitystä pitempää, muistelen, että guruni guru ei osannut kirjoittaa ollenkaan.

Silti tuo vanha nainen Keralasta valaistui. Rouva Eknath Chippu Kunchi Ammal, guruni Eknath Easwaranin isoäiti, täydellistyi hoitaessaan suurperhettään ja auttaessaan kyläyhteisöään niin että hänestä tuli sen tärkein tukipilari. Hän kun teki kaiken pyhistä tarinoista oppimallaan tavalla, epäitsekkäästi, vailla kaunaa ja katkeruutta, vankassa uskossa Jumalaan kaikissa ja kaikkialla.

Hän ei ollut käynyt kouluja, mutta kun modernin koulutuksen saanut guruni yritti lapsena häikäistä häntä kertomalla että maa kiertääkin aurinkoa, hän totesi, ettei sillä ole väliä, miten taivaankappaleet liikkuvat. Riippumatta siitä, mikä on planeettamme rata, meidän sen asukkaitten on opittava kohtelemaan muita eläviä olentoja kauniisti ja oikein.

aitikiinni%20%281%29.jpg

Lootus on oppinut kääntymään sekä masulta selälleen että selältä masulleen. Ja hoksannut, että kun tätä tekee vuorotellen, pääsee kierien paikasta toiseen! Jos yritän saada hänet pysymään viltillä lelujensa luona, hän lähtee livohkaan, kierii luokseni vaikkapa huoneen toiseen päähän.

Minä voisin heittäytyä kiukuttelemaan perheelleni että minun on saatava omaa aikaa, ja sitten kirjoittaa kaikenlaista nokkelaa, kalastella teksteilläni pisteitä loputtomiin, mutta perheeni on paljon iloisempi, jos teen sille ruokaa.

Eknath Chippu Kunchi Ammalia muistellen olen viimein myöntänyt itselleni, että tietsikalla istuminen ja kirjoittaminen ovat aistinautintoja joihin olen koukussa ja että minulle tekee hengellisesti hyvää paastota. Myöntää mitä eroa on hyödyllisillä, virkistävillä, voimavaroja antavilla iloilla, sekä itsekkäällä jämähtämisellä omien juttujen pariin. Tarttua tilaisuuteen kun sellainen tulee, kuitenkin tilaisuutta odottamatta, pyrkien pitämään keskittymiskyky nykyhetkessä ja lapsissa, aviomiehessä ja kaikissa niissä askareissa jotka koetan saada tehdyiksi. 

En taida osata selittää miten kivalta se on alkanut tuntua.

Kun se on vapaaehtoinen päätös.

Miten paljon kevyempi on olo kun niin iso pala painavaa minäminäminunpitääsaada-egonmöhkälettä on saatu päiväunille.

Elämä on hyvää kun poimin luokseni kierivän lapsen lattialta enkä juokse häntä karkuun.

aitinluokierin%20%281%29.jpg

perjantai, 23. tammikuu 2015

Charlie vuorta kiikaroimassa

Suuttuisimmeko me, jos joku tekisi epäkunnioittavia pilakuvia Krishnasta? Vaatisimmeko lehteä lopettamaan toimintansa?

Minua kyllä ärsyttää esimerkiksi muuan Bollywood-hitti, jossa Radhan lauletaan kyllästyneen Krishnaan, minkä johdosta hän muka lähtee esittelemään seksikästä vartaloaan muille miehille diskoon. Se on minusta rienaava. Mutta antaa ihmisten rallattaa. Jumala on haavoittumaton, pitkämielinen ja huumorintajuinen. Ei hän taiteesta vahingoitu. Minusta ja Dharmiksesta kuulostaa perin itsekeskeiseltä kuvitella, että Jumala tarvitsisi uskovaisten väliintuloa maailman vapaalla tahdolla varustettujen muitten ihmisten väkivaltaiseen mielipiteenmuokkaukseen.

Muuan hinduguru, jonka luentoja mieheni välillä kuuntelee, selitti Ranskan tapahtumia vuorivertauksella.

Uskonnot ovat kuin vuori, ja uskovat ihmisiä sen rinteillä. Isoin väestöräjähdys on tietenkin vuoren ympärillä ja sen alarinteillä, sinne mahtuu eniten. Loivassa rinteessä on helppo pysyä pystyssä, niin helppo, että aikaa jää kaikenlaiselle jonnin joutavalle. Siellä voi esim. kinastella tai vaikka kahakoida pyssyin, puukoin ja sapelein niitten kanssa jotka ovat omasta mielestä liian toisenlaisia ollakseen oikeutettuja vuorikiipeilyyn.

Tuota joukkoa katsellessaan monet päättävät pysyä poissa vuoren luota. Eiväthän he edes näe, mitä siellä lähempänä huippua tapahtuu. Osa heistä kyllä tarkkailee alarinnejengiä ja saattaapi piirrellä siitä pilakuvia.

Ne uskovaiset, jotka todella lähestyvät Jumalaa, ovat korkealla ylärinteellä eivätkä osallistu tappeluihin. Ei heillä olisi aikaa. He keskittyvät kiipeämiseen.

charlie.jpg

Intialainen pilapiirros.

maanantai, 19. tammikuu 2015

Kyyneleitä juuston tähden

Olen tällä hetkellä aika kaukana mukavuusalueeltani.

En vauvan takia, sillä ihme kyllä minua ei näköjään häiritse sitten lainkaan, ettei minulla ole ollut omia menoja ilman vauvaa yli neljään kuukauteen ja etten edes nuku ilman häntä samassa sängyssä. Mukavuuteni on järkkynyt hänen isosiskonsa diabeteshoitomuutosten takia.

Shantilla todettiin diabetes kun hän oli viiden ja puolen vuoden ikäinen, kesän 2010 alussa. Sen kesän pysyttelin aika lailla kotinurkissa ja -pihalla, diabeteksen kiemuroita ja pistoshoidon mutkia päntäten, mutta sen jälkeen homma on sujunut ihan itsestään enkä ole hänen diabeteksestään stressannut. Onhan sen nykylääkitys sellainen että lapsi voi elää täysin normaalia elämää, kunhan muistaa mitata verensokereita, laskea hiilareita ja insuliinimääriä ja pistää loppusumma rasvakudokseen pistoskynällä. Shantista on tämän ansiosta tullut matematiikassa luokkansa välkky, jolta muut oppilaat kysyvät neuvoa. Hoitomuoto oli oivallinen pyöreät neljä vuotta, kunnes viime kesän alussa jouduin soittamaan sairaalaan, että aamun verensokerit ovat korkeita vaikka mitä tekisin. Syyksi osoitettiin hormonitoiminta, Shantin murrosiän lähestyminen, joka usein aiheuttaa tämmöisen nuorilla diabeetikoilla aika yleisenkin "aamunkoittoilmiön". Sitä ei pistoshoidolla oikein saada kuriin ellei heräillä yöllä piikittelemään, mutta insuliinipumpulla kuulemma saataisiin. Shanti pantiin pumppujonoon.

Paikka jonosta napsahti sitten viimein tälle tammikuulle. Systeemi on sellainen, että lapsi ja äiti vangitaan sairaalaan kolmeksi päiväksi uutta opettelemaan, ja sitten passitetaan kotiin, vaan vaikka kaikki on vasta sekavana vyyhtenä kummankin päässä. Minulla kulki siellä sairaalassa tietysti vauvakin mukana, täysimetyksellä kun on ekojen viikkojen alkuhankaluuksien jälkeen ollut, joten keskittymiseni imeväisen keikkuessa käsivarsilla ei ollut paras mahdollinen.

Pumppu on kuitenkin varsin kiva ja elämää helpottava vempele. Se mikä minua todella stressaa ovat lapseni veriarvot. Hoikalla, liikunnallisella tyttärelläni ovat kolesteroliarvot koholla, siitäkin huolimatta, että syömme mielestämme terveellistä itse tehtyä kasvisruokaa. Kuulin tästä jo aiemmin, mutta silloin en tehnyt muuta kuin pitkin hampain rupesin ostamaan myös margariinia kotiin ja suosittelemaan Shantille sitä. Nyt kun olin sairaalassa, ravintoterapeutti otti minut piinapenkkiinsä tunniksi ja selitti, että maitorasva pitäisi saada ruokavaliosta pois, kun ei hän minkään muunkaan kimppuun oikein voi nyt hyökätä kuin sen maidon. Hän sanoi, että Shantille on osunut kolesterolin suhteen huonot geenit, joitten vaikutusta diabetes vielä voimistaa.

Minä olin tämän kuullessani itse vegaanidieetillä, en vapaasta tahdostani, vaan siksi, että Lootuksen masu oli ollut jo viikkotolkulla sekaisin. (Vauvankakkakeskusteluja karsastavat voivat lopettaa lukemisen tähän). Kun tähän asti Lootus oli kakannut säntillisesti ja ongelmitta pari kertaa päivässä rahkan tuoksuista keltaista kakkaa, nyt kakkaa tuli joka vaippaan ja se oli vihreää ja löysää ja löyhkäsi happpamalta. Imetysongelmista ei pitänyt olla kyse koska vauvallani on painoa jo komeat kahdeksan kiloa. Ensimmäinen neuvo joka tällaisessa tilanteessa annetaan on tipauttaa maitoproteiini eli kaikki missä on vähääkään maitoa pois ja katsoa, auttaako se.

Eli palasimme kotiin pää pyörällä pumppu-infoa ja vain puolikykyisinä vaihtamaan itse kanyylia, eikä lohdutusta voinut hakea edes normaaleista välipaloista. Jääkaapin sisältöäkin piti lähteä uusimaan! Ei lounaitten ja illallisten osalta, sillä ne ovat meillä olleet aina aika lailla vegaanikamaa. Mutta aamupalalla, välipalalla ja iltapalalla olemme oikeita maitotuotteitten suurkuluttajia. Eritoten juustojen, mikä vaan juusto jossa ei ole eläinperäistä juoksetetta tulee meillä ahmituksi tuosta vaan! Leivän päälläkin lempilevitteemme on aito voi ja aika usein on tullut ostetuksi punaista maitoa. Emme ole ajatelleet että tällaisesta voisi olla haittaa, kun kerran muuta eläinrasvaa emme kuluta ja urheilemme niin paljon. Ihailen vegaaneja niissä maissa joissa lypsylehmät päätyvät teurastamoihin, mutta olen aina tuntenut olevani sellaiseksi liian laiska, mukavuudenhaluinen ja maidonjanoinen.

Kun guruni oli lapsi, lääkäri komensi hänet vuodeksi suolattomalle dieetille. Poikaa itketti, se tuntui maailmanlopulta, kunnes hänen gurunsa, hänen isoäitinsä, ilmoitti ryhtyvänsä hänkin vuodeksi suolattomalle dieetille myötätunnosta.

Tämä tarina nousi niin elävästi mieleeni että ymmärsin sen guruni neuvoksi mennä itsekin Shantin kanssa samalle dieetille.

Olemmekin tehneet tästä hauskan yhteisen jutun. Olemme esim. kokkailleet yhdessä uudenlaisia leivänpäällisiä, sekä pavuista että avokadoista. Tai sitten dippaamme leipää kiisseliin tai keittoon. Kyllä me juustoa himoitsemme, erityisesti homejuustoja, ne ovat aivan mieliruokaani, mutta menee se nyt näinkin.

Maustettujen jukurttien sijaan syömme maustamatonta ja sekoitamme sinne itse kaikenlaista sekaan. Tämä johtuu siitä että käytännössä maustetut rasvattomat jukurtit sisältävät liivatetta. Tai sitten käytämme, jälleen, kiisseliä myslin ja murojen kylkiäisenä.

Rasvattomaan maitoon emme edelleenkään halua koskea, mutta kun vältämme jo juustoja ja normaaleja jukurtteja ja tietysti voipitoisia keksejä ym. herkkuja, niin eiköhän sinne verisuoniin sinisen maidon rasvaa mahdu.

Lootuksen masuongelmaan ei vegaanidieetistä löytynyt ratkaisua, joten olen palannut maitotuotteitten käyttäjäksi, näillä Shantin seuraan liittymiseen liittyvillä rajoituksilla. Niin jo tehtyäni kakan vihreys katosikin kuin taikaiskusta, nyt se on taas keltaista. Mutta yhä sitä tulee lähes joka vaippaan. Minkä johdosta meiltä ovat kestovaipat loppu, naapurit ovat nimittäin aktivoituneet pyykkituvan käyttäjinä niin ettemme ole sinne päässeet kohta viikkoon. Tänään meille tuleekin pyykinpesukone. Pissavaipat voin pestä käsin ja pesenkin, mutta ne ovat nyt harvassa. Kertakäyttövaippojen käyttö pitää sekin minua kaukana mukavuusalueeltani. En tykkää niistä, ne haisevat ihme kemikaaleille ja vuotavat niin että vauvan vaatteita pitää vaihtaa alvariinsa. Luonnollekin kestovaipat ovat parempia.

Shanti tuntuu kärsivän ruokatilanteesta vähemmän kuin minä, minähän olen se joka perheemme ruokailutottumukset on valinnut ja niihin koko aikuisikäni linnoittautunut. Imettäjänä minulla on loputon nälkä ja pännii kun en voi napostella sitä mitä haluaisin. Eikä painokaan ole yhtään lähtenyt laskuun, grr. Olen ihan oikeasti nälissäni muutaman kerran itkenyt juuston tähden. Himoitsen sitä niin.

castelloblack.jpg

Suosikkijuustoni, Castellon Black.

Mutta näen taustalla Krishnan suunnitelman opettaa minut irti edes osasta itsekkäitä maallisisia himojani.

perjantai, 9. tammikuu 2015

Vain pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen

"Rakkaus on ihan epäuskottavaa. Kaks ihmistä tapaa toisensa ja sitte ne muka yhtäkkiä vaan muuttuu rakastuneiks ja alkaa käyttäytyä ihan hullusti. Miksköhän joka leffassa käy niin", tuumi tyttäreni Anandi.

Olen salaa mielessäni ajatellut, että juuri minä olen se, joka osaa parisuhteilla Oikein, niin, ettei rakastuneisuusvaihe katoa minnekään. Että meikäläisellä on viisasten kivi, että minä kyllä tiedän miten avioliitto pidetään tahrattoman auvoisena.

Ja niin syvään juurtunut moinen omahyväisyys ja ylpeys minussa on, että todellisuuteen herääminen on ollut aikamoisen tuskallista. Nimittäin totuushan on, että emme aikoihin ole päivittäin puhuneet hempeitä taikka halailleet muuten vaan ja että viihdymme usein omissa oloissamme, omiamme puuhastellen, paremmin kuin toistemme seurassa. Että meilläkin on riitoja. Että aviomieheni on huomannut kaikki virheeni, ja tekee ärtyessään vihlovan selväksi, että on ne huomannut. Että minäkin olen pudottanut ja kadottanut vaaleanpunaiset lasit silmiltäni ja kirkaissut huomatessani, ettei prinssini olekaan täydellinen. 

Onneksi maan pinnalle muitten perässä tömähdettyämme tiedostamme samalla, että olemme joka tapauksessa toimiva kokoonpano. Pysyvä taistelupari elämän riepotuksia vastaan, pariskunta, joka pystyy kasvattamaan täyspäisiksi lauman lapsiakin. Kunnioitamme toisiamme, ja välillämme kipinöi aina vaan. Emme enää palvo toisiamme, mutta palvelemme.

Muutos on tapahtunut pikku hiljaa reilun kahden vuoden sisällä, mutta en ole sitä suostunut näkemään. Olenhan halunnut pitää hengissä, eritoten itselleni, uskomusta siitä että mehän olemme esimerkkipari, olemme kuin vastarakastuneet loppuelämämme, olemme ja sillä sipuli, olemme vaikka hammasta purren niin että veri lentää. Ja aina kun harhakuva-hologrammini on säröillyt, olen tuntenut kauhua ja ahdistusta ja kriiseillyt sitä paikkailemaan, täydellistä vaimoutta suorittamaan. Jälleen osoittautuu todeksi Bhagavad Gitan viisaus siitä miten odotuksiin takertuminen on se mikä ihmismieltä kipeimmin repii.

Minun kohdallani hologrammikone meni mäsäksi viimeistään nyt vauvan myötä. Dharmapati on niin 110-prosenttisesti vauvamme lumoissa ettei sitä voi kutsua kuin uudeksi rakastumiseksi, ja se on pakottanut huomaamaan, ettei hän ole pitkään aikaan suonut minulle samanlaista 24/7 sydämet pupillien paikalla -kohtelua.

Mutta mikä tässä tarkemmin ajateltuna aivan luonnollisessa ilmiössä oikein kauhistuttaa? 

Aikaisemmin elämässäni, aina kun minulle on käynyt näin, olen pian ihastunut ties keneen, vähintäänkin johonkin julkkikseen, ja alkanut haaveilla paremmasta. (Paremman romanttisen elämän perään lähteminen on kyllä aikaisemmin elämässäni vienyt tosi kauan, sen verran konservatiivinen tahi pelkuri olen ollut.) Siihenhän länsimaalainen kulttuurimme, jatkuvaa huumausta janoava, meitä nuoresta pitäen lietsoo. Otsikossa siteeraamani kaunis laulukin antaa ymmärtää, että lumivalkoisen hangen kätkemien saasteitten ja koiranpissojen esiin tulo olisi huono juttu. Vastarakastuneisuuden esimerkillisyys ja ehdoton tavoiteltavuus on populaarikulttuurimme ydinväittämä.

Vaan nyt olenkin iloiseksi yllätykseksi alkanut ajatella toisin. Eikä totuuden silmiin katsominen olekaan siksi niin kamalaa. Nyt olenkin pohdiskellut viikkotolkulla, tyttäreni älykkään huomion inspiroimana, mitä tuo rakastuneisuuden hullu huuma oikein onkaan. 

Sehän on juopumista illuusioon siitä, että jollakin toisella ihmisellä ei huonoja ominaisuuksia olekaan, tai jos onkin, niin ne ovat vähäisiä ja niin söpöjä etteivät ne mitään haittaa niin että potentiaalisilta ongelmilta voi melkeinpä sulkea silmänsä, niin helppo ne on yhdessä voittaa.

Ja vieläkin enemmän se on itserakkautta. Onhan todellista narsistista unelmaa saada olla itse se, jolla ei huonoja ominaisuuksia olekaan, tai jos onkin, niin nehän ovat vain vähäisiä ja söpöjä.

Siksi me ihmiset haluamme rakastua. Haluamme olla täydellisiä. Vaikka häiritsevän hyvin tiedämmekin, ettemme sitä ole, on hunajaista kuulla rakastetun suusta vastaan väittäviä hempeitä soraääniä.

Nämä mietteet ovat rauhoittaneet mieltäni kummasti. Niin kuin suomalais-ugrilaiset esivanhempammekin tiesivät, pahan voi voittaa jos tietää sen nimen ja syntysanat. Kauhuni nimi on haluttomuus lähteä muuttamaan elämääni. Kun minun ei tarvitsekaan, niin kuin ennen, kun oikeita ongelmia ei ole, kun alkuhuuman katoaminen ei olekaan mikään ongelma, voin rauhoittua rennoksi ja hyväksyä elämän sellaisena kuin sen on.

Eilen illalla minun leikkiessäni Lootuksen kanssa mieheni avasi hindulaisen nettitelkkarin, josta tulee usein live-luentoja jostakin temppelistä jostain päin maailmaa. Ja kas kas. Sielläpä luennoikin munkki juuri tästä aiheesta, sanoi ääneen näitä mietteitä, joita olin mielessäni pyöritellyt. Hänen luentonsa aihe oli ylpeys siitä, että osaamme ja olemme muka itse saavuttaneet menestyksen elämässämme. Kaikki tulee kuitenkin Jumalalta, ja palvojiltaan hän tempaisee pois sen, mistä ylen määrin ylpeilemme.

Rakastuneisuusvastaista minusta ei kuitenkaan saa. Ilman rakastumista ani harva viitsisi uhrata omaa elämäänsä pois ja perustaa perhettä, pysyä sen luona ja kohdella sitä hyvin.

sunnuntai, 28. joulukuu 2014

"Oi lapsi, sinä olet kuolematon sielu"

"Oi lapsi, sinä olet kuolematon sielu ja Herran palvelija."

riisi.jpg

Ai että mitä ihmettäkö tässä tapahtuu?

Tässä uhraamme mieheni sekä hindupapin kanssa lapsivieraitten avustuksella riisiä tuleen. Riisi, Aasian perusruoka, symboloi yltäkylläisyyttä ja hedelmällisyyttä ja siksi sillä on keskeinen rooli joka siirtymäriittiseremoniassa.

Tämä tapahtui tällä viikolla temppelissä vauvamme nimiseremoniassa. Lapsemme sai hengellis-virallisestikin sen umpihindulaisen mutta silti suomalaisiinkin suihin sopivan etunimen, jolla olemme häntä koko ajan kutsuneetkin. Pappi ei kutsunut häntä lapseksi vaan nimeltä kertoessaan hänelle, mikä hän todellisuudessa on. Ei avuton vauva vaan rajaton sielu, ja Krishnan palvelijatar.

Vauva oli messissä koko pitkän seremonian ajan, ei pitkästynyt tai kiukutellut. Hänhän on ollut, niin uskomme, Jumalan palvelijatar jo edellisessä elämässään kun kerran meidän perheeseen syntyi. Ja olihan siellä kaikenlaista mielenkiintoista katsottavaakin:

kookospahkina2.jpg

tulta.jpg

Seuraavat seremoniat olisivatkin siten ensimmäisen hiustenleikkuun sekä ensimmäisen kiinteän aterian syömisen seremoniat.