Kun ihmisille tapahtuu kamalia, herää kysymys, onko kyseessä karma vaiko Jumalan lähettämä opettavainen koettelemus.

Kumpikin on oikea vastaus. Meille ei tapahdu mitään mitä emme ole itse ansainneet. Silti Jumala on mukana menossa niillä, jotka pitävät Jumalan elämässään mukana, suovat Hänelle ja Hänen tahdolleen elämästään tilaa, aikaa ja ajatuksia. Ja Krishnalla on valta säätää, milloin mikäkin karmanpalanen meitä iskee, millä vahvuudella, vai jääkö kokonaan iskemättä.

Usko karmaan ei sinänsä poista kärsimyksen ongelmaa, eli sitä, miksei Jumala estä tätä tapahtumasta.

Harras hindu on vakuuttunut siitä, että kaikki mitä hänelle tapahtuu on itse ansaittua, paitsi että Jumala on luultavasti lieventänyt kurjaa karmaa helpommaksi kestää, tai ajoittanut sen niin, että sen kestämisestä juuri sillä hetkellä on viimeistään pitemmän päälle suurta hyötyä. Psykologisestakin näkövinkkelistä tämä on masennukselta suojeleva tapa päästä voimat imevän, lamauttavan itsesäälin yläpuolelle. Tapa oppia tulevaisuuden varalle jokaisesta vastaiskusta.

Guruni guru, joka oli myös hänen isoäitinsä, pahoitteli, ettemme me yleensä opi  mitään ennen kuin kärsimme. Sanoi, ettei kellekään anneta enempää taakkoja kuin pystymme kantamaan, muttei toisaalta yhtään vähempääkään.

Näitä on taas tullut mietittyä kärsimysten myrskyssä. Ei tosin omakohtaisten, vaan sosiaalisissa ympyröissäni kuohuu. Sitä niin toivoisi ihmisten löytävän myrskyn tyvenen silmän. Siinä vaiheessa kun elämänhalu alkaa olla hakusessa jos koskaan ihminen on vastaanottavaisessa tilassa kokeilemaan valaistuneiden gurujen ehdotuksia. Aivan uudenlaista elämäntyyliä, jonka avulla gurut itse ovat löytäneet myrskyn silmän, jossa on hyvä olla ja josta käsin he voivat auttaa niitäkin joita hurrikaani riepottaa.

Sanotaan, että Iso-Britannian siirtomaavallan ainoat lahjat Intialle olivat maailmalla ah-niin-kätevä englannin kieli, sekä rautatieverkosto. Entisen imperiumin pääkaupungin nykyisistä asukkaista on ainakin katukuvan perusteella suurempi osa kotoisin jostain ihan muualta kuin Iso-Britanniasta, ja aviomieheni aina toteaa sen olevan karman laki: britit tulivat imemään mehut muitten maista, nyt muitten maitten ihmiset maksavat takaisin samalla mitalla Lontoossa.

Varsinkin desit. Lieneeköhän tuore toimintatrilleri Tezz jossain alitajunnan tasolla entisten palvelijoiden mojova potku takaisin pöydän alta.

Tezz on otteessaan pitävä, hyvällä maulla tehty elokuva epätoivoisista ihmisistä. Tapahtumien sijoittuminen täydelleen Bollywoodin tämänhetkisiin muotimaisemiin - Iso-Britanniaan - on tällä kertaa erittäin perusteltua, sillä ihmisten epätoivon syynä on laiton siirtolaisuus Euroopassa ja se miten eurooppalainen siirtolaispolitiikka hajottaa armotta perheitä.

Ajay Devganin johtama laittomien intialaistaustaisten siirtolaisten joukko, jolla ei ole enää mitään menetettävää, yrittää vielä viimeisen kerran saada elämänsä takaisin - brittiläisiin juniin sijoitettujen pommien avulla. 1969 syntynyt Devgan, tuo tavallista katu-uskottavampi ja tummempi Bolly-tähti, antaa iän merkkien jo näkyä kasvoillaan ja sopii siksikin täydellisesti rooliinsa kovia kokeneena, valkoisten viranomaisten silmissä arvottomana ihmisenä. Valkokankaalle päästetään jylläämään täysillä muitakin jo vähän iäkkäämpiä staroja: iki-ihana Anil Kapoor, joka työskentelee poliisin terrorismintorjuntayksikössä, sekä brittirautateitten hätäkeskuksessa ohjat käsiinsä ottava Boman Irani.

Toimintakohtausten tasokkuudessa ja määrässä ei ole tingitty. Vaan jos elokuvallinen asetelma kuulostaakin kovin miehiseltä, niin tyypillisenä naiskatsojana minä kyllä pysyin filmin vietävänä, sen verran mukana oli lapsikohtaloita ja aktiivisia naisia sydämet syrjällään.



Ajay Devgan ei Tezzissä juuri hymyile.

Jotenkin apeaa oli, miten selvästi tällä leffalla tähdätään länsimarkkinoille. Tämän voisi esittää missä hyvänsä eurooppalaisessa elokuvateatterissa, ja yleisö tykkäisi. Mutta eihän se silti niihin päädy, kiitos jenkkijohtoisen taloudellisen kontrollin, joka pitää huolen siitä ettei leffateattereiden kannata esim. Suomessa esittää juurikaan muuta kuin ylikansallisten yhtiöiden jenkkipainotteista ohjelmistoa. Joten eikö Tezziin siis olisi suosiolla voitu ottaa mukaan enemmän kuin kaksi musakohtausta, niistäkin vain toinen perinteistä Bollywoodia, mitä nyt tämä item girl -numero oli epätavallisen rivo.

Ehtaa Bollywoodia leffasta tekee kuitenkin kaunis moraalikysymysten läsnäolo ja käsittely, sekä, hi hii, se miten kaikki ratkaisevan tärkeät korkeasti koulutetut henkilöt sattuvat olemaan intialaistaustaisia niin että hindillä pärjätään Lontoosta Glascowiin. Viesti kuuluu: intialaiset pyörittävät Eurooppaa, desejä on kaikkialla. Vaikka Eurooppaa ja eurooppalaisuutta ihaillaan, tavoitellaan ja apinoidaan, Euroopan päätehtävä on kuitenkin tarjota eksoottiset kulissit räjähdyksille ja eurooppalaisten roolina on nipottaa, kirkua ja kaatua statisteina intialaisten hoitaessa hommat kotiin. "Te ette pärjäisi ilman meitä", julistavat desit goreille [desit = intialaisen kulttuuripiirin kasvatit goreille = länsimaalaisille kalpeanaamoille]

Ja näin Tezz kiihdyttää osaltaan sitä laitonta siirtolaisuutta.

Olen tähän blogiin tarkoituksella kirjoittanut varsin vähän lapsista ja arjesta. Uskontotietoiskuyritelmien lomassa olen varmaankin luonut kuvan itsestäni Reissu-Reettana, jonka elämä on yhtä hummailua Lontoossa komian miehen kainalossa, tai moisen hummailun odotusta pää pilvissä.

Tosiasiassa valtaosa elämästäni kuluu lasteni parissa, milloin he eivät ole koulussa taikka sen iltapäiväkerhossa, taikka isäänsä tapaamassa, ja näinä ajankohtina minulla on paljon töitä. En ole himomatkailija. Olen lomaillut vuoden sisällä neljästi Lontoossa vain siksi että mieheni on siellä, eikä ole töiltään päässyt meidän luoksemme Helsinkiin. Öyh. Itse asiassa hän on päässyt vuoden sisällä useamman kerran luoksemme Helsinkiin kuin mitä minä olen mennyt Lontooseen. Ekalla Lontoon reissullani lapset olivat mukana, mutta lennot kolmelle maksavat niin kovin paljon enemmän kuin lennot yhdelle, ja sitten on vielä tuo koulukin käytävänä.

Lapset tiristävät ihmisrievusta ulos ytimen, niin hyvässä kuin pahassakin. Lapset (tai perhe-elämä yleensäkin) suovat jatkuvan tilaisuuden pitää fokukset muualla kuin omassa navassa, ottaa muut huomioon, tehdä arkiset asiat jonkun toisen puolesta eikä vain omaksi hyväksi. Tämä on terveellistä ihmisen henkiselle kasvulle. Mitä siihen pimeään puoleen tulee: on tavattoman helppo olla rauhallinen kuin pyhimys joko ylhäisessä yksinäisyydessä tai silloin kun ympärillä on vain yes-miehiä ja -naisia, vaan auta armias kun kanssakulkijat ovatkin eri mieltä eivätkä teekään niin kuin minäminäminä haluaa! Silloin sitä vajoaa ylväistä korkeuksistaan kuin Titanic Ärripurrimeren pohjamutiin suu sammakoita pullollaan.

Sekin on kyllä totta, että vaikka lihakset treenautuvat liikkeessä, ne kasvavat levossa. Siksi Lontoon reissutkin ovat olleet henkisesti terveellisiä minulle ja sitä kautta lapsillekin.

Muskeli, joka minulla on viime aikoina ollut erityistreenissä, on se, joka pitää maltin paikallaan kun se uhkaa luiskahtaa tiehensä. Tiedän, että kaikki vanhemmat suuttuvat ipanoilleen. En kuitenkaan suostu pitämään luonnonlakina sitä, että vanhemman pitää hermostua ja huutaa, kun yksi pikku riiviö potee kiukkukohtausta nukkumaanmenoajan jälkeen, koska on eri mieltä kuin emo siitä millä aikataululla ja missä järjestyksessä iltatoimet hoidetaan. Tai kun toinen ketale mutustaa aamukiireessä aamupalaa hitaammin kuin etana (hmm, ainakin akaattikotilot syövät kyllä itse asiassa varsin vauhdikkaasti) ja siirtyy sitten leikkimään vappupallolla takkutukkana siinä vaiheessa kun hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten olla lähtövalmiina kouluun. Puhumattakaan kaiken maailman pikku yllätyksistä tyyliin "no lattia on märkä siks että me kaadettiin eilen vahingossa kukkaruukku ja unohdettiin se, ei, sä oot ite tuhma, sä aina sanot että jos on ittellä paha mieli niin ei silti tartte pilata muittenki päivää, sä pilaat meijän päivän ku sä suutut jostain kukkaruukusta!" ja "ei me muistettu nostaa sun 15 intialaista huivia pois lattialta, se on SUN syy, sä ite aina komennat meitä tekemään jotain muuta just ku me oltas siivottu". Joo joo ja niinpä niin...

Meillä, äidillä ja tyttärillä, on lähes päivittäin täällä siis aikamoiset väittelyt. Mutta mutta, päästäkseni hengellisellä tielläni yhtään pitemmälle minun täytyy oppia säilyttämänä malttini, vaikka joskus tuntuukin siltä että se mainittu muskeli on aivan ylivoimaisen vaikea löytää.

Ja niin kiitollinen olen saamastani miehestä ja levosta, että olen päättänyt nyt pyhittää nämä 55 jäljellä olevaa päivää lihastreenille nimenomaan tässä asiassa. Haluan pysyä harmoniassa. En halua antaa ulkoisten välikohtausten aina vaan keikauttaa mielenrauhaani nurin!

Jonkinlaisena johtoajatuksena minulla on nyt se, että jos joku on minulle itselleni mahdotonta, Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Temppelissä Narasimhan syntymäjuhlassa Lontoossa saarnamies antoi neuvon perheriitoihin: Narasimha, Herra ihmisleijonan hahmoisena, on raivokkaampi kuin raikuvinkaan raivo. Kun ajattelemme Häntä, kiukkukin luikkii pakoon Hänen kyntistä kouraansa.

Oma guruni suosittelee ensiavuksi mantraa, ja pysyväksi lääkkeeksi elämänrytmin hidastamista sellaiseksi, ettei vaan ole kiire. Aina voi pyrkiä heräämään vähän aikaisemmin, ja menemään nukkumaankin vähän aikaisemmin. Aina on asioita jotka voi tiputtaa päivän ohjelmasta pois tai ainakin vähentää tuntuvasti, jotta tästä tulee mahdollista.

Lapsilla on sitä paitsi taipumusta tehdä asiat ihan reippaasti ja kiltisti, jos vanhemmat ovat mukana joko kirjaimellisesti tai ainakin hyvässä hengessä siinä vierellä ja saatavilla. Eikä lapsen raivariin tarvitse lähteä mukaan ja tuplata huutoa duetoksi. Kuinkahan monesti olen tämänkin saanut käytännössä huomata, ja silti toistan aina virheeni. Jos jossain olen tähänastisen treeniohjelmani kautta edistynyt niin sentään siinä että nämä typerät keskinäiset ärhentelymme kestävät nykyään lyhyemmän aikaa kuin ennen. Joko te olette kasvaneet tai sitten minä olen oppinut jotakin siitä miten tunnelma muutetaan, kunhan itse olen leppynyt - ja savun jo noustua päästä sitä haluaa ja osaa tehokkaammin ja antaumuksellisemmin ylläpitää harmonista tunnelmaa loppupäivän. (En myöskään ole kanavoinut lasten nostattamia myrkkyhöyryjä sisuksistani aviopuolisooni. Antakaa minun tuulettaa edes näistä pikku saavutuksista, jotta uskoisin uskottavuuteeni...)

Nyt yritän siirtyä treenissäni uudelle (rääkki)tasolle keskittämällä voimavarani siihen, ettei kodin tunnelma edes pääsisi räjähdysherkälle kireysasteelle.

Siis: 55 päivän kuntokuurini ajan pyrin järjestelmällisesti toistamaan mantroja aina vähintäänkin silloin kun minä syystä tai toisesta meinaan suuttua lapsilleni, vanhemmilleni tai kenelle tahansa... ja sen voimalla, Hänen voimallaan, pyrin pysymään henkisesti känkkäränkkätilanteitten yläpuolella. Olemaan samaistumatta ruumiiseeni ja äitiyteeni ja muistamaan sen sijaan että olen puhdas, rauhallinen ja Herran armosta ihmeisiinkin pystyvä sielu.

Yrityksen dokumentointi tähän blogiin lienee sopivaa ja jopa hyvä juttu. Onhan blogin tarkoitus kuvailla millaista on tavallisten tunnustavien hindujen elämä nyky-yhteiskunnassa. Mihin me uskomme ja miten se näkyy käytännössä.

Tulen vielä kompuroimaan itseni mustelmille näiden 55 päivän aikana, mutta siihen voi todeta Mahatma Gandhin sanoin:

Tunnen polun. Se on suora ja kapea.
Se on kuin miekan terä.
Riemuitsen saadessani kulkea sitä pitkin.
Pillitän lipsuessani.
Tämä on Jumalan sanaa:
Se joka yrittää yrittämistään ei häviä milloinkaan.
Tähän lupaukseen minulla on horjumaton luottamus.
Eli vaikka minä siis mokaan tuhat kertaa omaa heikkouttani
uskoani en kadota!

Käynnistettäköön laskuri: 55 päivää jäljellä. Sitten yksinäisen elämämme pitäisi olla ohi ja jatkuvan yhdessäolon putken alkaa, kunnes kuolema meidät erottaa. (Tai no, totuuden nimissä tähän täytyy nyt suhtautua sillä varauksella että vähävaraisuus tms. maalliset hankaluudet pakottavat mieheni pysymään Lontoossa jokusen viikon vielä senkin jälkeen kun olemme palanneet hänen synnyinmaastaan matkalta, joka alkaa 55 päivän päästä.)


 

Guruni ei lähde mukaan muodikkaaseen individualismin ylistykseen. Mitä lähemmäs Jumalaa kuljemme, sitä pienemmäksi kutistuu egomme ja kaikki se mikä meidät muista erottaa. Avioliitto on mitä loistavin alusta tämän asian harjoittelulle. Onnellisessa avioliitossa pariskunnalla on paljon muutakin yhteistä kuin omaisuus. Aika on yhteistä. Ääni on yhteinen.

Tätä ideaalia olikin niin helppo seurata kun olin taas mieheni luona ilman jälkikasvua ja lastenhoidollisia haasteita. Koko reilun viiden päivän rupeama tuntui silkalta harmonialta.

Nämä matkakuvat ovat Hollow Pond -puiston vieressä sijaitsevasta Shreenath-temppelistä, joka onkin oivallinen esimerkki perustemppelistä. Siellä kukin hindu voi palvoa, sukkasilleen tai paljain jaloin, itselleen läheisintä jumaluuden muotoa. Esimerkiksi Ramayanan sankareita:





Tai Durgaa:





Tässä Shivalle vihkiytynyt mies palvoo lingamia:



Patsaita emme palvo, vaan patsaat auttavat keskittymään siihen mihin tulimmekin keskittymään. Uskotaan kuitenkin, että jos Jumalan palvelijan antaumus on syvää, Jumala asettuu patsaaseen hänen mielikseen.

Temppeleissä järjestetään jumalanpalveluksia, laulutilaisuuksia, hengellisiä luentoja ja pyhäkoulutoimintaa. Satunnainenkin matkamies tai -nainen saa siellä suunsa makeaksi vähintäänkin hedelmistä, jotka on uhrattu Jumalalle ja devoille.

Tässä vielä jonkinlainen kokonaiskuva tuiki tavallisen hindutemppelin isoimmasta huonetilasta:

Wanha hirsipuumäki Eppingtonin metsässä, Lontoossa, on paikka, jonne etenkin nuoret miehet ajavat öisin pimatsujensa kanssa saadakseen nämä kirkumaan ja kietomaan somat käsivartensa ympärilleen.

Mäki on nimittäin semmoinen, että siellä sammutettu auto lähtee itsekseen ylämäkeen niin etu- kuin takaperinkin.

Meidänkin piti tietysti päästä kokeilemaan ilmiötä, joten vietimme yhden aamupäivän ihanasta yhteisestä lomastamme Hangman's Hilliä etsiskellen. Se löytyi, ja se toimi. Meistä oli hurjan hauskaa istua itsekseen ylämäkeen liikkuneessa autossa.

Jotkut mieheni kaverit ovat eri mieltä. He kammoksuvat mainittua hirsipuumäkeä, koska pelkäävät aaveita ja pahoja henkiä. Tapahindu työkaveri ei ikinä halua palata sinne. Kristitty seurakunta-aktiivi ei uskalla edes lähteä.

Hindulaisuus opettaa, että aaveita on olemassa. Varmin tapa päätyä kummitukseksi on itsemurha. Itseltään hengen riistänyt henkilö jää kummittelemaan, kunnes koittaa päivä, jona hän olisi joka tapauksessa kuollut. Kummituksina elävät myös monet äkillisesti kuolleet henkilöt, jotka ovat nostalgian tai pelon johdosta takertuneet päättyneeseen elämäänsä. Elo aaveena ei kuitenkaan ole kivaa; henki haluaa kaikkea sitä mitä ei ruumiittomana voi tehdä.

Jumalan oman ei tarvitse pelätä kiukkuisimpiakaan henkimaailman olentoja. Se, jolla on Hänen nimensä kielellään ja mielessään, on kuin säihkyvän suojakilven sisällä näkymättömien maailman suuntaan. Tämän havaitsevat myös Yamadutat, Tuonelan herran raavaat miehet noutaessaan sieluja Tuonelaan; he jättävät Jumalan omat rauhaan. Mieheni tapahindu työkaverikin tietää tämän, ja hän tietää myös olevansa tapahindu, jolla eivät mantrat mielessä pysy ;-) Parempi vaan pysyä poissa aaveitten tieltä...

Intiassa on taloja, joihin kukaan ei uskalla muuttaa, koska kaikki pelkäävät kummituksia. Paitsi Jumalan omat. Eräskin krishnalainen sai näin perheelleen ison kodin polkuhintaan, ja naapureitten ihailut kaupan päälle.

No, mitä Hangmans' Hilliin tulee, kyseessä ei ole hirttosilmukallaan pyörällisiä kulkuneuvoja ylöspäin vetävä kummitus, kuten perimätieto kertoo, vaan optinen harha. Maasto saa alamäen näyttämään ja tuntumaan ylämäeltä. ;-) Olemmepa me pirullinen pariskunta kun emme kertoneet tätä tutisijoille!

Vaan mistäs sitä tietää vaikka paikalla aikoinaan hirtettyjen sielut tämän optisen harhan aiheuttaisivat... :-D

- Tunteet, jotka eivät kumpua velvollisuudesta, ovat silkkaa sentimentaalisuutta.

Karuja sanoja temppelissä. Mutta minua ne koskettivat, positiivisesti. Onhan aivan totta, että jos ihminen toimii vain omien tunteittensa ajamana, hän on kuin tuuliviiri, joka pyörii ja vaihtaa suuntaa eikä etene oikein minnekään.

Dharma, jonka voi halutessaan kääntää velvollisuudeksikin, pysäyttää tuuliviirin vakaaksi tienviitaksi ja juurruttaa sen syvälle. Enää ei lentelekään sinne, tänne ja tuonne, vaan ainoastaan dharman osoittamaan suuntaan. Vaikka joissain asioissa pitääkin tehdä uhrauksia, huomaa pian niiden olleen uuden vallitsevan olotilan, sielunrauhan, arvoisia. Tunteet voimistuvat, koska jatkuvuus ja pysyvyys suunnassa tekevät vahvasti ja syvästi tuntemisesta kannattavaa. Koko elämästä tulee syvällisempää. Tämä on oma kokemukseni.

Ja tämän takia kannattaa etsikkoaikansa komeaksi päätökseksi valita yksi polku, jota seurata. Yksi uskonto, tai ainakin yksi hengellinen opettaja. Ettei jää polkemaan paikallaan. Oma itsekäs ego on mahdoton nujertaa, jos se on samaan aikaan hengellisen etsijän ylin auktoriteetti!

Alun karu lausunto tunteista pätee erityisesti rakkaussuhteissa. Ensirakkautta sanotaan vahvimmaksi vain siksi, ettei rakastunut sydän ole vielä ottanut turpaansa. Kun se on kerran kunnolla pahoinpidelty, ei se uudestaan uskalla täysillä rakastua joutuessaan pelkäämään, että sama tapahtuu taas. Hyvä, sydän! Se on täysin tervettä itsesuojeluvaistoa.



Sydämen kaivautuminen puolustusjuoksuhautaan EI kuitenkaan ole, vastoin yleistä käsitystä, lopullinen tuomio! Sydän on luotu rakastamaan aina vain enemmän ja paremmin, ja rakastamaan enemmän ja paremmin oppii kun yrittää vilpittömästi rakastaa enemmän ja paremmin. Moinen sydänlihastreeni on mahdollista ja terveellistä kuitenkin vasta, kun sydän ei enää ole toipilas vaan kunnossa. Kun parisuhde lepää tukevasti dharman päällä, kun osapuolet eivät käyttäydy kuin tuuliviirit vaan turvallisesti dharman mukaan. Silloin sydän toipuu. Silloin sydän uskaltaa lähteä matkalle, jolla ei ole loppua!

Abstrakteista teorioista tosielämän esimerkkiin: sinä päivänä jona Dharmapati osti minulle hääpuvun, sydämeni uskoi viimein ihan oikeasti kaiken olevan totta eikä pelkkää toiveikasta unelmaa. Menneiden kokemusten ja varautuneisuuden piirtämä mitta-asteikko ei enää riittänyt, vapautunut sydämeni pomppasi rytinällä aivan uusiin korkeuksiin. Jäi niihin kavutakseen yhä ylemmäs.

Mieleni on niin hyvä, että on hyvä myös muistaa gurun varoitus. Mielihyvähumala on yhtä vaarallista kuin negatiivisissa ajatuksissa rypeminen, sillä ennemmin tai myöhemmin mahtavista fiiliksistä pitää syöksyä alas. Jopa isot hengelliset elämykset voivat syöstä niissä liikaa kieriskelevän mielen syvään synkkyyteen, jollei elämys pian toistu. Hänen neuvonsa on, että jos haluat olla pysyvästi onnellinen, älä hehkuta, vaan toista mantraa ja rauhoitu. Mantra on paras työkalu hengellisten kokemusten ankkurointiin niin, että niistä tulee hiljalleen pysyvä osa tietoisuutta.

Elämä on kivassa suvannossa. Kun jokin sitä vääjäämättä tulee taas jossain vaiheessa tulevaisuudessa horjuttamaan, koettelemus tulisi osata ottaa vastaan Jumalan apuna, jonka tarkoitus on auttaa meidät lähemmäs Häntä.

Meille muutti eilen viimeinkin Tulasi Maharani. Tästä kuuluu kiitos ystävättäreni, joka saa kasvit kukoistamaan. Itse en ole onnistunut kasvattamaan Tulasia siemenestä.

Pyhänä basilikanakin tunnettu yrttikasvi oli hindulaisen perimätiedon mukaan alunperin Tulasi-niminen nainen, aikansa luultavasti hurskain Vishnun palvoja. Vishnu ei voinut kieltää tältä hartaalta ja epäitsekkäältä palvojaltaan mitään. Pahaksi onneksi Tulasi oli naimisissa hirmuisen demonin kanssa, ja tuo demoni terrorisoi maita ja taivaita ja järkytti devojenkin turvallisuutta.

Demoni oli haavoittumaton, sillä melkein kellään ei ole hindulaisuuden mukaan sellaista ajatuksen voimaa kuin uskollisilla vaimoilla! Ja koska Tulasi uskoi miehestään vain hyvää ja rukoili aina tämän puolesta, Vishnu suojasi miehen, vaikkei tämä sitä ansainnutkaan.

Vishnu ei kuitenkaan ollut kuuro devojenkaan vaikeroinnille. "En voi antaa teidän surmata Tulasin aviomiestä, mutta älkää murehtiko, järjestän kyllä asiat", sanoi Vishnu.

Hän muutti muotoaan. Tismalleen Tulasin aviomiehen näköisenä hän ilmestyi tämän kotiin vonkaamaan seksiä. Loistovaimona Tulasi kietoutui hymyillen miehen ympärille. Kun Tulasi raukeana rakastelun jälkeen avasi silmänsä, hän huomasi, ettei vieressä maannutkaan oma aviomies, vaan itse Vishnu!

Samaan aikaan devat onnistuivat viimeinkin puolustustaistelussaan väkivahvaa, ahnetta ja julmaa demonia vastaan. Demoni kuoli. Sillä hän ei enää ollut Tulasin aviomies. Seksi jonkun toisen kanssa rikkoo pyhän aviosidoksen.

Aivan punaisena nolostuksesta Tulasi huudahti, siitäkin huolimatta että oli mitä parhain Vishnun palvoja:

- Senkin roisto, sinä ketku! Kiroan sinut kiveksi!

- Sopii, jos sinä muutut puuksi, vastasi Vishnu nauraen.



Ja niin muuttui Vishnu pyhäksi kivilajiksi, jota monet hindut kantavat mukanaan hyvää onnea tuomassa, kun taas Tulasi muuttui puuksi. Mieluummin hän ryhtyi palvelemaan Jumalaa auttamalla ihmispoloisia puuna kuin jäi yksin tyhjään taloon. Ja hyvin hän ihmiskuntaa palveleekin! Pyhä basilika kasvaa ja sitä palvotaan tänä päivänä lukemattomissa hindukodeissa. Sen lehtiä laitetaan ruoan päälle. Nykyajan tiedemiehet ovat havainneet, että tämä on tosi hyvä juttu. Siteeraan Kimalluksen artikkelia:

Pyhä basilikalla on tosiaan monia hyviä ominaisuuksia. Stressiä vastaan basilika toimii siten, että kun stressi nostaa kortisolitasoja kehossa, jolloin COX-2-entsyymien tuotanto lisääntyy. Se puolestaan heilauttelee verensokeria ja lisää aineenvaihdunnan tulehduksia. Erinäisten tutkimusten mukaan tätä reaktiota vastaan toimii hyvin muun muassa ursolihappo, jota voidaan eristää myös pyhästä basilikasta.

Yrttien kuningattareksi sanottu pyhä basilika auttaa siis stressin mahdollisesti aiheuttamaan verensokerin heittelyyn ja epätoivottujen entsyymien muodostumiseen ursolihapolla, jota siinä on runsaasti. Happoa voidaan eristää basilikasta ja käyttää tippoina esimerkiksi teen joukossa.

Sanotaan, että Vishnu rakastaa Tulasia niin palavasti, että myy itsensä tulasinlehdestä. Siksi ne onnelliset, joiden talossa kasvaa tulasipuu, laittavatkin aina tulasinlehden ruoan päälle ennen kuin vievät ruoan alttarille uhrattavaksi.




Huhu kertoo, että Tulasi mieluummin kuihtuu pois kuin elää talouksissa, joissa loukataan Vishnua. Kääk! Saapi nähdä, miten meidän käy...

Tämä kevät, joka on sään puolesta vasta alkanut, hurisee paremmin kuin mikään edellisistä. Siitäkin huolimatta, että tällä viikolla tuli valvottua öitä lasten mahataudin takia. Toinen heistä, pikku diabeetikko, piti perjantain vastaisena yönä vielä viedä puolenyön jälkeen sairaalaankin mahataudin sekoittamaa elimistöään tiputuksella hoitamaan. Mikä oli dramaattista, kun toinenkin ipana oksenteli täyttä häkää eikä hänelle, perusterveelle, kuitenkaan olisi ollut puhelintiedon mukaan sairaalassa sijaa. Mutta hip hip hurraa, ipanoitten auto-oksennukset osuivat muovipusseihin, ja saimme sitten kuitenkin yösijan sairaalasta kaikki kolme. Ja minä pääsin kotiin nukkumaan univelkani pois seuraavana iltana, kun lapsilla alkoi isäviikonloppu. Enkä edes sairastunut itse.

Ja nyt Shanti tuossa alla on kunnossa taas.



Pitemmällä aikavälillä tautiset sairaalarupeamat sun muut kurimukset nostavat mielialaa. Kun sitä huomaa selviytyneensä taas jostakin rytäkästä läpi elävänä ja rauhallisena, varmuus pärjäämisestä kasvaa. Tietää, että elämä tuo eteen vielä uusia upottavia syövereitä, mutta ne pelottavat aina vain vähemmän. Ja mieleeni palaa Shantin diabetesdiagnoosi. Se rysähti aikoinaan hetkellä, jona olin juuri menettänyt säästöni ja parisuhteeni syistä, jotka olisivat tuntuneet tavattoman epäreiluilta, ellen uskoisi karman lakiin. Mutta Jumalaa en menettänyt, en ollenkaan, päin vastoin kriisi oli kuin kaikki turhat äänet ympäriltä pois humiseva ja kohiseva, puhdistava koski :-) Elämä yksinkertaistui ja meditaatio syveni.

Niinpä kaikissa sen jälkeisissä elämänkolhuissa minun ei tarvitse kuin kelata taaksepäin niihin päiviin ja todeta, että hei, eihän tämä meneillään oleva pulma oikeastaan olekaan juuri minkäänmoinen. Sitä voi muistaa jopa kiittää siitä että sai pulmasta taas terveellisen muistutuksen siitä, miten hyvin omat asiat oikeastaan normaalisti ovatkaan.

Tällä viikolla olen päässyt pyöräilemään ruumiini uuvuksiin kolmesti. Se on tosi iso juttu, sillä en pääasiassa lastenhoidollisista syistä ole päässyt harrastamaan liikuntaa vuosikausiin kuin satunnaisesti. Sitä paitsi polkupyöräni takakumin venttiili oli iät ja ajat rikki, mutta Dharmapati korjasi kätevillä käsillään senkin kun viimeksi oli täällä. Olen endorfiineissa.

Muistan, että viime vuonna tähän aikaan kävin avioliittoneuvotteluja Dharmapatin kanssa :-)

Olen lukutoukka, kirjoittaja, tietoaddikti, ihan liian helposti abstrakteihin ajatuksiin unohtuva filosofi epäkäytännöllisyyteen asti. Mitä tyypillisin bramiiniluonne, siis.

Mieheni on strategi, urheilija, voitontahtoinen luontainen johtaja, jonka on saatava määrätä kaapin paikka. Kshatriya henkeen ja vereen, ja kätevää kyllä, hän on saanut syntyä perinteiseen kshatriya-sukuun.

Bhagavad Gitassa Krishna sanoo ihan suoraan, että kasti määritellään kunkin oman luonteen ja käytöksen perusteella, eikä sukunimen. Tarkkailemalla ihmisiä ympärillään jokainen voi huomata, että kaikki aikuiset ihmiset edustavat enemmän tai vähemmän yhtä neljästä perusluonteesta. Kastittomia aikuisia ei ole! Jumalalle kastit ovat yhtä ja samaa toimivan ihmiskunnan kastiketta. Kaikki neljä aineosaa ovat yhtä tarpeellisia, sillä jos yksikin puuttuu, kastike on pilalla. Kaikki neljä ovat yhtä tervetulleita Hänen luokseen.

Intiassa monen kohtalo on se, että kun kastit jossain vaiheessa jämähdytettiin paikoilleen ja liikkumavara kastista toiseen vietiin, on käynyt niin, että ihmiset, jotka luonteensa puolesta sopisivat vaikkapa kuninkaiksi, eivät välttämättä pääsekään toteuttamaan itseään ja kastiaan. Sillä heidät leimataan "alhaisen" sukunsa ja sille yhteiskuntahierarkiassa osoitetun köyhyyden perusteella toisenlaisiksi. Samaan aikaan ne teko-kshatriyat, jotka eivät luonteensa puolesta ollenkaan soveltuisi esim. johtotehtäviin, toimivat niissä kuitenkin, suvun suoman aseman turvin.

Koska perinteisiin kastinimiin liitetään vääriä mielikuvia, käytän mieluummin niistä mielestäni kuvaavampia, kunkin kastin päämotiivin ja arvomaailman paljastavia nimiä.

Bramiinit ovat tietokasti, tieto on meille itseisarvo. Tieto voi meidät myös hukuttaa ja eksyttää kun oikeasti tärkeitten asioitten, kuten toisten auttamisen ja hengellisen etsinnän sijaan tärväämme aikamme pänttäämällä huviksemme suomalaisen kirjallisuuden kärkinimien elämäkertoja, Galapagoksen kilpikonnien biologiaa, eskimoiden historiaa, taikka kieliä joita emme koskaan tule tarvitsemaan. Kirjoitamme elämästä kun voisimme sen sijaan elää.

Kshatriyat ovat valtakasti, valta, kunnia ja parhaus kuljettaa heitä eteenpäin. Hekin haluavat tietää, mutta tieto on heille välinearvo, porras pärjäämiseen ja asemaan. Hallitsematon vallanhimo on valtakastin jäsenten pahin vihollinen; räikein esimerkki tästä ovat maailmanhistorian lukemattomat poliitikot ja kuninkaalliset, jotka murhaavat toisiaan ja tapattavat sotilaita ja siviilejä oman kunniansa tähden. Potkuja jakelevissa, bonuksia keräävissä optiomiljonääreissä on paljon samaa.  Tai ei noinkaan pitkälle tarvitse mennä. Kshatriyan tulisi ennen kaikkea hallita itsensä ja elää jalon aatelisen lailla, puolustaa heikompia eikä alistaa heitä. Osa porukasta sortuu kuitenkin silkkaan kotityranniaan.

Vaisyoja kutsun kauneuskastiksi. He näyttävät hyvältä ja saavat kaiken muunkin kukoistamaan ympärillään. Heidät tunnistaa hyvältä näyttävästä luovuudesta: ihanista puutarhoista ja viherkasvi-ikkunalaudoista, sisustussilmästä, sisustusta hallitsevista itse maalatuista, nikkaroiduista, ommelluista / virkatuista / huovutetuista taideteoksista. Kauneuskin on vaarallista, jos vaisya ei näe, että todellinen kauneus lepää pinnan alla, jos hän ei viitsi sukeltaa vaan jää vain ihailemaan upealta näyttävää mutta ah niin katoavaista pintakiiltoa ympärillään. Lisäksi se ken ei sukella ei jaksa olla kiinnostunut yhdestä asiasta kuin hetken; varsinkin vaisyoja varjostaa ainainen lyhytkestoisen innostumisen vaara.

Neljäs kasti on autuain kaikista, sillä jos tieto lisää tuskaa, niin kahta kauheammin tuskallista on kunnianhimo. Ja sudrilta puuttuu kunnianhimo niin kaiken mahdollisen tietämistä, valtaa kuin luovia käsitöitäkin kohtaan. Sudrat ovat ilokasti, ja aivan tyytyväisiä tavalliseen elämään, tavalliseen työhön, tavallisiin televisio-ohjelmiin. Iloa helpolla -mentaliteetti on tietysti sekin vaarallinen, sillä sudra on taipuvainen antamaan toisten tehdä tärkeät päätökset puolestaan ja seuraamaan massana mukana silloinkin kun ei tosiaankaan pitäisi. Tai päin vastoin, mikä on kenties vielä pahempaa: silloin kun kannattaisi seurata ohjeita, ilokastilainen onkin itsepäisesti eri mieltä, koska niin lyhytnäköisesti ajateltuna on helpompaa ja mukavampaa.

Kasti on sisäänkirjattu viesti meille jokaiselle: tunne itsesi, ja toteuta itseäsi. Maallinen onni on tuskin mahdollista, jos joutuu elämään luonteelleen sopimatonta elämää.

Lapsuus muokkaa luonnettamme, ja siksipä lapsilla ei olekaan vielä kastia. Perheissä, joissa vanhemmat jakavat aikansa ja arvonsa lastensa kanssa, eli perhe on pikemminkin yksikkö kuin individualistien löyhä yhteenliittymä, on todennäköistä, että lapsi varttuu samankastiseksi kuin vanhempansa, tai kuin jompi kumpi heistä. Samankastisuus on tosin se todennäköisin vaihtoehto joka tapauksessa, sillä lapset imevät itseensä ihan huomaamattaankin vanhempiensa toimintamallit ja sisimmät arvot.

Jos lapsi kasvaa kuitenkin eri kastin suuntaan, vanhemman pitäisi antaa hänen seurata tähteään, hyväksyä erilaisuus ja tukea kehitystä, ei tukahduttaa sitä.



Tietokastilainen opettamassa uskontoa, valtakastilainen puolustamassa heikkoja väkivaltaisia hyökkääjiä vastaan, kauneuskastilainen levittämässä kauneutta ja kukoistusta elinympäristöönsä ja ilokastilainen tärkeässä tavallisessa perustyössä, jota ilman kukaan ei tule toimeen.

Ajattelin pitkään, että jos vielä menen naimisiin niin puolison tulisi olla samaa kastia kanssani, silloin ymmärtäisimme toisiamme parhaiten. Vaan kuten jo tuli todettua, Dharmapati ei ole samaa kastia kanssani. Olen alkanut nähdä sen siunauksena. Hän on hyvä siinä missä minä en niin loista, ja toisinpäin. Yhdessä olemmekin siten tuplasti tehokkaampi krishnanpalvontaperheyksikkö! :-) Meitä ei yhdistä tiedonhimo eikä vallanhimo, meitä yhdistää Krishna. Arvostamme toisiamme ensisijaisesti krishnalaisuuden takia, emmekä siksi, mitä toinen on oman kastin arvoasteikon mukaan saavuttanut.

Dharmapatin valtakastisuus muistuttaa sitä paitsi minua tärkeimmästä kastitotuudesta: valaistuneet ovat moisten maallisten jakojen yläpuolella. He ovat kaikkea, he eivät ole mitään. Mitä lähemmäksi Jumalaa ihmiset kulkevat, sitä vähemmän mitkään kastit tai maalliset raamit heitä sitovat ja rajoittavat. Jumalan lähellä sitä haluaa vain palvella häntä kaikin mahdollisin tavoin, olla siis yhtä aikaa hyvä bramiini, hyvä kshatriya, hyvä vaisya ja hyvä sudra!

Rajesh Hari Om Bhatia, alias Akshay Kumar, on ollut tällä vuosituhannella yksi Bollywoodin suosituimmista näyttelijöistä. Toisin kuin lähes kaikki muut sikäläiset valkokankaan sankarit, hän on menestynyt omilla hartiavoimillaan eikä siksi että olisi sukua julkkikselle. Mies oli alkujaan vaatimattomasti kokki ja itämaisten taistelulajien valmentaja, mutta nousi pinnalle tekemällä sarjan hurjia action-leffoja ilman stunt-miehiä; hän oli vaarallisten temppujen tee-se-itse-mies, aikansa Duudsoni. Uran urkenemista auttoi varmaan myös hyvin valittu vaimo; mies vei vihille Twinkle Khannan, joka on menneitten päivien huippunäyttelijöiden Dimple Kapadian ja Rajesh Khannan tytär. Pariskunnalle syntyi Aarav-niminen poika 2003, ja minä aina vitsailen, että järjestän jomman kumman tyttäreni naimisiin hänen kanssaan ;-)

Ei vaan. Sanon aina tyttärilleni ettei kannata ottaa miestä jonka kanssa ei ole yhteistä maailmankatsomusta ja elämäntapaa. Emmekä me tiedä Aarav Bhatiasta mitään.

Hänhän voi pahimmassa tapauksessa olla aikuisena niin kuin isänsä roolihahmo Jignesh "Jerry" Patel elokuvassa Desi Boyz. Jerry ja hänen ystävänsä "Nick", jota esittää kristitty Bolly-tähti John Abraham, ovat lempinimiään myöten sataprosenttisesti länsimaalaistuneita intialaisia. Länsimaalaistuminen tarkoittaa tässä yhteydessä täydellistä maallistumista ja moraalikatoa, eli herroja ei näytä kiinnostavan muu kuin raha, naiset, bodaus ja alkoholi. Jerry pitää lisäksi miten kuten huolta edesmenneen siskonsa seitsenvuotiaasta pojasta Veeristä, kun taas Nickin sydämen täyttää kihlattu, Deepika Padukonen roolihahmo Radhika.

Elokuva sijoittuu Lontooseen. Viime vuosien aikana on ruvennut tuntumaan että useampi kuin joka toinen Bolly-leffa sijoittuu Lontooseen. Tässä ajankohtaisessa filmissä Lontoo on sentään jossain määrin perusteltu tapahtumapaikka. Elokuva ikuistaa nimittäin lamaa ja sitä, miten iso osa metropolin väestöstä suistuu sen johdosta työttömyyteen ja taloudelliseen ahdinkoon.

Myös Jerry ja Nick menettävät työpaikkansa, ja sosiaaliviranomaiset uhkaavat pian viedä Veerin huoltajuuden pennittömältä Jerryltä. Ystävysten talousongelmilta syö valitettavasti uskottavuuden se, miten isossa asunnossa he kalliissa Lontoossa asuvat. Pelastuksen tuo Sanjay Dutt, seuralaispalvelun pyörittäjä. Hän värvää intialaisia lihaskimppuja rattopojiksi, siis miesstrippareiksi ja prostituoiduiksi.



Shoppailuorientoitunut Radhika osoittautuu kaikessa kamaluudessaan harvinaisen mielenkiintoiseksi sankarittareksi: hän on niin perinpohjainen Cosmo-tyttö, että Nickillä on perustellut syyt pelätä, että Radhika vaihtaa hänet rikkaampaan mieheen, jos saa selville, että Nick on menettänyt työpaikkansa ja leveän leipänsä. Jo Radhikan sisäänmarssi leffaan on arvokas ajankuvana. Hän on baarissa länsimaalaisen poikaystävänsä kanssa, mutta kalpeanaama saa pian kenkää, kun Nick tulee siihen lihaksineen asenteella "ei noiden suhde kestä jos minä menen päättäväisesti väliin puhumaan meidän kieltä". On virkistävää tavata näin rehellisesti kuvattu arvoköyhä nykyajan desityttö eksyksissä länsimaassa. Myös Anupham Kherin esittämä tytön isä on hyvin käsikirjoitettu tyyppi; hänen pohdinnoillaan tehdään ohimennen ja osoittelematta leffan kuluessa selväksi, että Radhika on hänen vapaan ja perinteistä piittaamattoman kasvatuksensa luomus. Minkä vuoksi hän onkin Nickin puolella ja yrittää saada tytön pysymään tämän kanssa kun rakkaus rakoilee.

Elokuva sisältää toimivaa kaksimielistä huumoria sekä paljon ajattelemisen aihetta ja pintaa syvempää sisältöä. Se ajaa rattopoikajutuillaankin lopultakin naisten asemaa, naisten oikeutta seksuaaliseen nautintoon, mikä tekee Intiassa varmaan hyvää. Silti aito sisältö antaa liikaa tietä älyttömyyksille, ja niinpä elokuva jää suurimmaksi osaksi köyhien desi-miesten seksifantasiaksi. Miljooniin nuorukaisiin varmasti kolahtaa ajatus siitä että Lontoossa voisi muka tulla sikarikkaaksi olemalla tuhma hyvännäköisten rikkaitten pimujen kanssa. Eiväthän sellaiset tosiasiassa seksistä maksa, vaan varakkaat 50+ rouvat, jotka loistivat filmissä poissaolollaan.



Parempaa huumoria - jälleen pääasiassa Lontoossa - sisältää niinikään Akshay Kumarin tähdittämä, 2010 valmistunut Housefull, jonka tuore jatko-osa pyörii parhaillaan leffateattereissa. Akshay on ykkösosassa onnettomien tähtien alla syntynyt mies, joka ei saa tahattoman kohelluksensa takia töitä kuin kasinoista jinxinä, huonon pelionnen tuojana. Juonenkäänteet ovat harvinaisen huvittavia ja Akshay riepottautuu niitten armoilla hauskana kuin Charlie Chaplin konsanaan.

Jinxin horoskoopissa povataan että jos hän vain pääsee naimisiin rakastamansa naisen kanssa, onni kääntyy hyväksi. Yritys on kova ja hyvä. Katsoja pannaan itkemään ja nauramaan yhtä aikaa - miten pieleen ja odotusten vastaisesti järjestetty avioliitto voikaan mennä!

Hindinkielisissä komedioissa on usein kaksi tasaväkistä päähenkilöä, Housefullissa Akshayn perävaununa ja auttajana kulkee Ritesh Deshmukh. Hänen ongelmansa on, että vaimon yrmylle peri-intialaiselle isälle pitää teeskennellä että heillä on Lontoossa oma talo ja lapsi. Akshayn ihastuttavan kunnollinen roolihahmo liittyy ennen pitkää valehtelijoiden klubiin samantapaisesta syystä... Poskettomalle loppukohtaukselle Englannin kuningattaren vastaanotolla on myös annettava täydet pisteet :-) Elokuvan naiset ovat Deepika Padukone, Lara Dutta ja Jiah Khan.

Myönnän. Rakastan kaikkia Akshayn leffoja joissa hän vetää kunnollisen mutta kovaonnisen pojan roolia. Hän vetää sen niin hyvin ja levittää samalla kivasti hyviä hindulaisia arvoja :-D