lauantai, 30. elokuu 2014

Kiireetön ja siksi syvemmälle pääsevä What's Your Rashee

Se käynnistyi niin jähmeästi, että arvelin jo idean kompastuvan omaan kunnianhimoisuuteensa.

Noin 25-vuotias Yogesh, intialainen joka on vasta alkanut luoda uraa Chicagossa, hälytetään pikalomalle Intiaan Isän sydärin johdosta. Isällä ei kuitenkaan ole sydänkohtausta ensinkään, vaan Yogesh saa kuulla, että hänen isoveljensä on ihan järkyttävissä veloissa niin virallisille kuin epävirallisillekin tahoille (jälkimmäistä edustaa paikallinen mafia...) ja ainoa keino pelastaa tämä ja koko perhe on, että Yogesh menee naimisiin. Tällöin hän nimittäin on saava perinnön Vaarilta, joka on perin suivaantunut kaikkiin muihin jälkeläisiinsä paitsi juuri Yogeshiin. Nuorukainen saa 10 päivää aikaa morsiamen valintaan. Vaimoehdokkaita ei huippuälykkäältä rahasammolta puutu; naimatarjouksia on tullut toista sataa jo ennen kuin Yogesh edes ehtii USA:sta Intiaan (sukulaiset tietenkin julkaisivat lehti-ilmoituksen jo etukäteen kysymättä häneltä mitään).

Yogesh keksii kuningasidean: hän tapaa yhden tytön jokaista horoskooppimerkkiä ja lukee sitten horoskooppikirjoista loput, ne asiat, joita ei yhden tapaamisen aikana ehtinyt selvittää! Asetelma on itse asiassa tosi herkullinen. 12 tyttöä edustaa monta monituista intialaista naistyyppiä ja kiitettävän monia henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia ongelmia päästään käsittelemään. Tyttöjen määrä siunaa myös kiireettömän, leppoisan etenemisvauhdin ja filmillä onkin vanhaan hyvään Bolly-malliin pituutta melkein täydet neljä tuntia. Perinteitä kunnioittaa pitkästä aikaa myös soundtrack, sillä melkein joka tytöllä on oma tunnuslaulunsa ja ne ovat tyylillisesti kaikki erilaisia. Musiikillisesti tarjolla on siis jokaiselle jotakin, niin modernin kuin perinteisenkin filmimusan ystäville.

Mikä hauskinta, jokaista tyttöä esittää loistava Priyanka Chopra. Miss Maailma vuosimallia 2000 on näyttelijänuransa aikana päätynyt yleensä esittämään aika tasapaksuja rooleja eli olemaan leffasta toiseen itsevarma tyyli-ikoni. Nyt hän vetää 12 niin erilaista roolia, että minä en ainakaan muistanut katselevani samaa ammattilaista. Morsmaikkujen kasvojen samankaltaisuus selitetään filmissä herttaisesti; Vaari virnuilee Yogeshille että haaveileva nuori mies näkee unelmanaisensa jokaisessa potentiaalisessa morsiamessa!

Kaikki horoskooppimerkit eivät kyllä minusta olleet ihan kohdallaan (harrastin horoskooppikirjojen ahmimista teininä ja muistan vieläkin hirmu paljon), mutta useimmat kyllä. Esim. kaksostyttöön pystyin aivan samaistumaan ja nauroin kun hän lisäsi jännitystä yllättävällä väliintulollaan kohtauksessa joka ei ollut hänen - vain siksi että kaksostyttöjen on saatava sanoa suoraan mitä he tuntevat. Semmoinen olen minäkin :-) Horoskooppimerkkien erityispiirteet valjastettiin monta kertaa nokkelaan kerrontaan. Kauristyttö kuvasi hyvin sitä miten epäreilua on vaatia ihmistä kypsymään liian nopeasti. Kalatyttö ja jousimiestyttö revittelivät sillä mihin ylenmääräinen kiinnostus henkimaailman asioihin voi johtaa.... Toisaalta material girlit saivat yhtä lailla osansa, ja Yogesh itse kun neitsyt-lääkäritytön maailmanparannusasenne oli pojan itsensä häpeäksi hänelle liikaa. Ja Yogesh tykkäsi lopultakin kaikista eli ketään ei pilkattu.

Mä muuten haluun nää jouskaritytön vaatteet:

Itsevarmaksi tyyli-ikoniksi jäikin leffassa vain Harman Baweja eli Yogesh. Hänen tehtävänään oli olla lähinnä vanhoja huonoja perinteitä vastustava idealisti, joskin samaan aikaan hän oli myös samaistuttavuuden maksimoimiseksi intialaispainos Matti Meikäläisestä, jonka päässä ei mitään ihmeellistä ja erilaista liikkunut.

Kaiken kaikkiaan, alku-uneliaisuudesta huolimatta, What's Your Raashee osoittautui luultavasti vuoden 2009 kiinnostavimmaksi Bollywood-pätkäksi, kunnon masalaksi, joka viihdyttävän ulkokuorensa alla raapaisi yhteiskuntaa kunnolla pintaa syvemmältä.

(Kirjoitin tämän arvion jo vuosia sitten aika tuoreeltaan ostettuani DVD-levyn, ja eilen katsoimme filmin uudestaan, eikä minulla kyllä ole siitä juurikaan tuon enempää sanottavaa :-) Hyvä kun oli niin pitkä niin pääsi pintaa syvemmälle!)

keskiviikko, 27. elokuu 2014

Pelkurinsulka

Mitäpäs jos olisit ollut brittiteinipoika 99 vuotta sitten, etkä olisi halunnut lähteä ensimmäiseen maailmansotaan?

Sanon 99 vuotta sitten, sillä vielä 100 vuotta sitten nuoret britit pitivät sotaan lähtöä hohdokkaana ja uljaana seikkailuideana. Pian kuitenkin selvisi, millaista on sodankäynti moderneilla aseilla. Miten yli satatuhatta ihmistä saattoi kaatua parissa päivässä ja sama taistelu helvetillisissä olosuhteissa jatkua monta kuukautta. Eipä ihme, että vapaaehtoisia sotaanlähtijöitä oli yhä vaikeampi värvätä rintamalla kuolleitten tilalle.

Brittihallinto keksi kaksi nerokasta ideaa ongelman ratkaisemiseksi. Ensinnäkin jos kaveriporukka ilmoittautui sotaan, heille taattiin, että he saisivat pysyä ja taistella kaveriporukkana ja jopa keksiä yksikölleen nimen. Tästä tulikin suosittu idea (ehkäpä miehet ennakoivat että pian kaikki kynnelle kykenevät pakotetaan rintamalle, joten olisihan sinne toki hauskempi lähteä kavereitten kanssa!), jonka huonoksi puoleksi osoittautui, että monen kulmakunnan kaikki miehet kuolivat kerralla naapurusten muodostaman yksikön räjähtäessä ilmaan, eikä kotiin palannut juuri ketään.

Toinen oli varsinainen psykologinen neronleimaus. Hallitus värväsi kauniita nuoria naisia kiertueelle, joka ilmeisesti kattoi koko Iso-Britannian.

Näiden naisten työnä oli bongata kadulta kaikki asekuntoisen näköiset nuoret miehet, ympäröidä heidät ja nolata heidät julkisesti solvauksin ja pelkuruussyytöksin, niin, että mahdollisimman monet näkisivät ja kuulisivat tämän shown. Nuorukaisiin kiinnitettiin pelkuruuden merkiksi valkoinen sulka.

pelkurinsulka-normal.jpg

Tämän käsittelyn koettuaan lukemattomat nuoret miehet pestautuivat sotilaiksi. Häpeä oli vaan niin musertava.

Mietin tänä aamuna, että minun mieheni olisi kyllä lähtenyt ihan ilman sulkakäsittelyäkin rintamalle, luultavasti aivan ensimmäisten joukossa. Hän on niin läpeensä kshatriya. Hän kaipaa kilpailuja ja voimankoitoksia ja haaveilee taisteluista. Tavallinen elämä ilman moisia saa hänet levottomaksi, ja häntä harmittaa, että hän on liian vanha hakemaan Suomen armeijaan.

Siinäpä jotain, mitä minun on hirveän vaikea ymmärtää. En todellakaan ole samaa kastia. Mutta kaipa samanlaisia miehiä, jotka mieluummin lähtevät mukaan sotaan kuin ovat lähtemättä, on lopultakin jopa miesten enemmistö. Ainakin maailmanhistoriassa. Ei kai sotia muuten olisi.

tiistai, 26. elokuu 2014

Uninen mutta seurallinen raskausviikko 36

To 21.8. rv 36+1

Luulin tekeväni tänään vaikka mitä, esimerkiksi kirjoittavani novelliani valmiimmaksi. Sen sijaan olenkin vain nuokkunut, nukahdellut ja nukkunut. Vain pyykit sain pestyksi. Tympeää! Olin luullut mahdottoman väsymyksen koskevan vain alkuraskautta, mutta opiskelin juuri, että raskauden vikoilla viikoilla on normaalia olla kuolemanväsynyt. Enpä tätä vanhasta kokemuksesta tiennytkään, kun en tosiaan ole ennen ollut näin pitkään raskaana ainakaan tässä ruumiissa. Enkkaa tehdään...


Pe 22.8. rv 36+2

Kylläpä ötökät ovat tosiaan tänä kesänä aggressiivisia! Kun aamusella silitin kaikessa rauhassa vaatteita ja asettelin silitettyjä vaatehuoneeseen, minua pisti äkkiä ampiainen kaulaan. En edes ollut huomannut, että vaatehuoneessa piileskeli amppari, koska kuuntelin mp3-soittimestani mielenkiintoista radio-ohjelmaa hengellisestä väkivallasta. Iso amppari olikin. Päästin sen ulos kun se siirtyi pörräämään parvekkeemme ovilasia vasten. Toinen pisto meikäläiselle parin viikon sisällä (mikä on aika hyvin ottaen huomioon että edellisen kerran koin tämän lapsuudessani) ja epätavallisen moni tuttukin on päätynyt ampiaisen tai mehiläisen piikittämäksi kuukauden sisällä. Onneksi edellinen kerta opetti minulle ettei minun tarvitse panikoida, vaikka muut odottavat äidit netissä panikoisivatkin. Jatkan elämääni, kyllä se itsestään ohi menee ja voinhan kanniskella jo ostettua kyypakkausta mukanani siltä varalta että vastoin todennäköisyyksiä hengitystieni rupeaisivatkin turpoamaan.

Jotta en tänäänkin vain nukkuisi, ajattelin lähteä optikolle tekemään taas kerran valituksen Shantin rilleistä. Tällä kertaa kyseessä ovat toiset rillit, niitten nenää vasten tuleva osa on hajonnut. Edellisellä kerrallahan kävin Instrussa vääntämässä kättä siitä, onko normaalia että puolen vuoden käytön jälkeen rillit ovat niin naarmuilla ettei niistä näe läpi, vaikka nämä toiset (juuri nyt käyttökelvottomat) ovat olleet ihan yhtä kovassa käytössä eivätkä ollenkaan naarmuilla, ja vaikka mitkään kaksivuotiaasta rillejä käyttäneen tytön aiemmista laseista eivät vastaavasti naarmuuntuneet... Silloin saimme lopulta myymälänjohtajan päätöksellä ilmaisen korjauksen. Instru tilaa silmälasit ulkomailta, ties kuka ne tekee ja miten hutiloiden kun laatu on nykyään tuommoinen.

No, onhan kuitenkin tarjouskilpailujen tahdittaman nykyajan hyvä puoli se että silmälaseja saa kuitenkin kahdet yhden hinnalla niin ettei yksien rikkoutuminen ole sellainen katastrofi kuin ennen olisi ollut!

Hengellisestä väkivallasta kertova dokkari kiinnostaa minua paitsi yleisestä uskontokiinnostuksesta, myös siksi, että joittenkin ihmisten mukaan se, että lapselle opetetaan tunnustuksellisesti mitä tahansa uskontoa, on jollain tapaa hengellistä väkivaltaa. Lyödäänpäs tosiasiat pöytään. Hengellistä väkivaltaa on lapsen (tai yhtä hyvin aikuisenkin) pelottelu, alistaminen, nöyryyttäminen ja normaalista elämästä eristäminen hänelle opetettua uskonnollista maailmankuvaa aseena käyttäen niin, että hän ahdistuu, masentuu, sulkeutuu tai saa muita mielenterveydellisiä ongelmia.

En ymmärrä, miten joku voi sekoittaa tuollaisen siihen, että uskova aikuinen jakaa avoimesti oman maailmankuvansa sen kaikkine vahvistavine, lohduttavine, voimaa ja elämänhalua antavine ja moraalitajua sekä tunneälyä kasvattavine vaikutuksineen lapsensa kanssa. Juuri niin olen toiminut kaksosteni kanssa ja masuvauvani kanssa näin toimitaan vieläkin isommalla teholla, koska Lootuksen isä pitää tällaista hengellistä kasvatusta yhtä tähdellisenä asiana kuin minäkin.

"Neutraali kasvatus" on liian usein lapsen silmissä käytännössä äänestämistä arvojen puutteen ja mihinkäänuskomattomuuden puolesta. Ääni sille, että jokainen tehköön ihan mitä tahtoo. "...kunhan ei vahingoita muita", tahtoisi moni nyt varmaan lisätä tuohon. Mutta jos ainoa moraali ja velvoite on jokaisen ikioma tahto ja mututuntuma, on ihan väistämätöntä, että ihmiset satuttavat koko ajan toisiaan ja varsinkin luontoa ja eläinkuntaa. Suurin osa pahasta tehdään hyvässä uskossa siihen että kyllä niin voi tehdä koska niin itsestä tuntuu mukavalta. Ja ehkä vieläkin enemmän: hyviä asioita jätetään tekemättä tuossa samaisessa hyvässä uskossa, koska ihmiset, joilla olisi aikaa auttaa tosiaan ja elää enemmän luontoa säästäen, eivät ehdi kun on niin kiire tehdä asioita jotka [vain] itsestä tuntuvat mukavalta.


Su 24.8. rv 36+4

Nukuin eilen päiväunet ystävättäreni lapsen sängyssä, kun mieheni kokosi yli kaksi tuntia ystävättärelleni uutta parvisänkyä.

Toissapäivänä nukuin päiväunet kahdessa bussissa ja simahdin vielä heti kotiin päästyäni sohvalle niin että ruokaostokset jäivät odottamaan keittiöön sijoitustaan.

Nyt kello ei ole vielä aamukymmentäkään, ja olen juonut runsaasti teetä, mutta haluaisin silti nukahtaa pystyyn, vaikka eilen illallakin menin nukkumaan aikaisin ja jätin mieheni yksin katsomaan jotain action-leffaa. Hirvittää jo valmiiksi, miten jaksan näin väsyneenä tämän päivän koitoksen eli lasten viemisen teatteriin Tikkurilaan, luultavasti jalan, koska Anandin pyörä on hajalla, ja sen jälkeen kenties teatteriseuralaistemme vierailun, niin mukavia kuin ovatkin.

Siis ihan kuin alkuraskaudessa.


Ma 25.8. rv 36+5

Lapsuudenystäväni, jonka kanssa olimme kirjoittajaleirilläkin, tuli töittensä jälkeen käymään. Hänellä oli hassu ongelma: hänen yrittäjämiehensä ottaa aamuisin kahvimukin mukaansa autoon ja hyvin usein kadottaa sen päivän aikana. Päädyimme Kontti-kirpputorille, ja ystäväni osti ainakin kuusi mukia varsin tyhjiin huvennutta astiakaappiaan täyttämään ;-) Huomenna kylään tulee toinen lapsuudenystävä vauvoineen. Äitiyslomani onkin ollut toistaiseksi ihan hurjan sosiaalinen, vaikkei sitä ole kestänyt kuin reilun viikon verran, kun harva se päivä tapaan jonkun ystävän.

Eilenkin olin ystävättären ja tämän pojan ja kaksosten kanssa katsomassa tosiaan näytelmän Kolme iloista rosvoa Tikkurilan teatterissa, ulkokatsomossa. Mikäs siinä kun aurinko paistoi. Näytelmä oli lapsien mielestä tosi hyvä. Aikuiskatsojalle se oli pikkulapsia kosiskelevaa sähläystä ja ylinäyttelemistä höystettynä jokusella ihan osuvalla ja vain aikuisten ymmärtämällä iskulla nykypoliitikkoihin, ja laulujen kohdalla aika pitkälle menoa siitä missä aita oli matalin. Minä niin odotin niitä biisejä, kun lapsena kuuntelin Kolme iloista rosvoa kasetilta kymmeniä kertoja ja osasin laulut ulkoa :-) Suosikkini oli Sohvi-tädin laulu. Sitä on pätkä tallentunut tähän mainosvideoon, joka viittaa Helsingin Kaupunginteatterin parin vuoden takaiseen versioon näytelmästä (pahus, olisi pitänyt aikkoinaan tajuta käydä katsomassa se eikä Tikkurilan kesäteatteriversiota!!) :

Kaksoset saapuivat teatteriin suoraan isältään ja siksi heillä oli uimakamppeet mukana, olivathan he lähteneet isälleen suoraan koulusta torstaina, jolloin liikuntatunnilla käytiin maauimalassa. Kävellessämme teatterilta kotiin Keravanjoen vartta urhea Shanti päätti käydä uimassa, vaikka veden lämpötila on pikavauhtia laskenut jo tosi alas. Tulee äitiinsä :-D Minäkin olisin loikannut uimaan jos olisin tajunnut ottaa omat uikkarini mukaan.


Ti 26.8. rv 36+6

Pyhimykset varoittavat: jos jättää meditaation väliin yhtenä päivänä, vierii seitsemän päivämatkan verran alas hengellisellä vuorella, jota tässä kiivetään.

Olenko ylpeillyt sillä, etten ole vielä ikinä jättänyt puolen tunnin päivittäistä Easwaranin polkumeditaatiota väliin, en sen koommin kun sen 30-vuotiaana aloitin? Eilen niin nimittäin osittain pääsi käymään ja minulla on luuseriolo. On tuntunut siltä että kun vaan siitä pidän kiinni, niin riippumatta siitä mitä elämässäni tapahtuu, ainakaan psyykeni ei ole tuuliajolla. Pitäessäni meditaatiosta kiinni, vaikka mikä olisi, olen turvassa.

Eilen nukahtelin meditoidessani, mitä vastaan pitäisi taistella, mutta raskaana ollessani olen usein kokenut taistelukyvyttömyyttä. Niinpä luovutin jo 20 minuutin jälkeen ja päätin meditoida loput 10 minuuttia myöhemmin. Sehän sitten jäi ja unohtui.

Tänään meditoin rästit pois, jos siitä nyt jotain apua on, kun on jo kierinyt vuorenrinnettä alas, eli 40 minuuttia putkeen, ja kömmin sitten takaisin nukkumaan. Meditoimaan pääsen ylipäätäänkin nykyään vasta sen jälkeen kun sekä Dharmapati että kaksoset on saatu ulos juna-asemaa kohti, mikä tapahtuu limittäin ja lomittain mutta kestää kauan, koska Dharmiksen herätyskello soi 5.15 ja kaksosten 6.15 enkä minä osaa nukkua aamuisin kuullessani kenenkään noista kolmesta olevan hereillä.

Päivän Suuri Ilouutinen on, että olen nyt velaton nainen. Pankkitililleni olivat ilmestyneet viimeiset saatavani työnantajiltani ennen äitiyslomaa tehdyistä töistä. Maksoin sentilleen pois luottokorttivelkani. Nyt minulla ei ole rahallista velkaa niin mihinkään. Edellisestä kerrasta kun raha-asiat olivat näin hyvin on yli kymmenen vuotta. Kauankohan saan tässä velattomuuden onnen kultalassa elellä ennen kuin eteen tulee taas joku yllätyslasku, jota en pääse pakoon? Kenties vain jokusen viikon, näin synnytyssairaalalaskun omavastuuosuutta ennakoiden...

Joka tapauksessa mahtava fiilis siitä. On varmasti paljon parempaa olla pienituloinen mutta velaton kuin suurituloinen ja lukemattomissa erilaisissa veloissa!

Ja huomenna koittaa raskausviikkolaskurissa se päivä, jona vauvani ei enää ole ennenaikainen, vaikka syntyisikin heti. Keskosen ja täysiaikaisen vauvan raja ylittyy siis ensi yönä!

sunnuntai, 24. elokuu 2014

Nautimmeko elämästä vai elämmekö nauttiaksemme

"Mitä uhkapelaamisella oikein tarkoitetaan" kysyi eräs Janmashtami-kysymyshaasteeseen osallistunut. Sattumoisin viime yönä, kun parantelin makuuasennossa iskevää jalkasärkyäni ja avasin sen laantumista pystyasennossa odotellessani erään guruni kirjan summamutikassa keskeltä, osuin kohtaan, jossa guruni puhuu tästä aiheesta.

Easwaran kirjoittaa (oma suomennokseni):

'Sillä, mitä yhteiskunta himoitsee, on valtava opetuksellinen vaikutus, paljon suurempi kuin sen koulujen opetussuunnitelmilla. Kukaan ei pääse pakoon yhteiskunnan himojen vaikutusta. Seuraavan sukupolven kasvattamisessa sillä on kenties kaikkein voimakkain rooli. Ja mitä me opetammekaan? Jos puolueeton tarkkailija toiselta planeetalta laskeutusii tänne tuomitsemaan meidät ajan- ja rahankäyttömme, lukemistemme ja puheittemme ja huomionantomme perusteella, hän tulisi siihen tulokseen että tärkeimmät asiat elämässämme ovat nautinto ja omaisuus. Harvat ihmiset kehtaavat sen myöntää, enkä usko, että monikaan syvällä sisimmässään todella janoaa juuri niitä, mutta tällaisesta toitottavassa ilmapiirissä lapsemme kasvavat.

Asun Kaliforniassa ja se on varmastikin yksi maailman rikkaimmista kolkista. Kalifornia symboloi runsautta kaikissa niissä maailmankolkissa, joissa katsotaan Hollywood-elokuvia. Silti vain muutaman kuukauden kuluessa siitä kun Kalifornian osavaltio käynnisti lottoarvonnat, puolet sen asukaista oli ostanut lottokupongin.

Jokainen alakoululainenkin osaa kertoa, että ison lottopotin voittomahdollisuus on harvempi kuin  yksi miljoonasta. Muuan tiedemiesystäväni huomautti, että oikeastaan mahdollisuuteni voittaa lotossa lottokupongilla ovat periaatteessa samat kuin ilman lottokuponkia. Silti kaikkialla Kaliforniassa ihmiset jonottavat äkkirikastumisen toivossa. ...

En väitä että rahapelien pelaaminen olisi synti, mutta pidän sitä hölmönä. Se, mikä minua asiassa vaivaa, on rahapelien antama pistos ympäristölle, jossa elämme. Tuo ruisku sisältää rahapelejä paljon vaarallisempaa jätelientä: ahneutta. Pohdin aina tarkkaillessani ihmisiä ja elinympäristöäni, mikä mielentila vallitsee niiden näkyväisen ulkokuoren alla. Mitä rahapeleihin tulee, tuo mielentila on myrkyllisen viettelevä. Kaliforniassa voit hädin tuskin käydä kaupassa tai lukea lehteä tai avata telkkaria tai radiota puoleksi tunniksi joutumatta jatkuvan mediapommituksen kohteeksi. Sen suostutteleva ääni kuiskii: "Hei, etkö haluaisikin saada paljon rahaa ilmaiseksi?

Meistä tulee sitä mitä jatkuvasti ajattelemme. Tämä on myös meditoinnin ja rukoilemisen salaisuus. Nyky-yhteiskunnassa opetamme ihmiset palvomaan rahaa. Kun Jeesus sanoi kauan sitten, ettemme voi palvoa yhtä aikaa sekä Jumalaa että mammonaa, kyseessä oli elävä varoitus, jota tarvitsemme kipeästi nykypäivänä. Sillä nykypäivänä lähes jokainen on jäänyt tähän ansaan. Ei meidän tule elää rakastaaksemme rahaa, vaan rakastaaksemme!

Toinen mieltämme myrkyttävä saaste, jota emme edes osaa epäillä ahneuden alalajiksi, on pakkomielteemme saada nautintoa. Hassut tarrat ja t-paidat kyselevät meiltä alakuloisesti: "Are We Having Fun Yet?" Sehän vaikuttaa perustellulta vaatimukselta elämälle. Istumme jalkakäytävällä pienen metallipurkin kanssa ja kerjäämme elämältä: "En pyydä paljon, voisitko tipauttaa minulle pikkuisen nautintoa tälle päivälle, edes yhden asian josta voin nautiskella?" Tämä ei ehkä kuulosta kovin kypsältä toiminnalta, mutta mitä haittaa siitä on? Eikö jokainen meistä ansaitse vähän hupia?

Antakaahan kun sanon nopeasti tähän väliin ettei elämän viattomissa nautinnoissa ole mitään vikaa. Virkistäytymisellä on oma tärkeä paikkansa hengellisessä elämässä niin kauan kun se ei tapahtu jonkun toisen elävän olennon hyvinvoinnin kustannuksella, tai omamme. Vaan jälleen kerran meidän tulee tarkkailla, mikä mielentila vallitsee noitten t-paitojen iskulauseitten ja ison rahan viihdeteollisuuden rantaan lyömien valtavien aaltojen, pelien, massaturismin ja uusien muoti-ilmiöluomusten takana. Se, mikä saastuttaa mielemme, ei ole elämästä nauttiminen, vaan eläminen nautinnon vuoksi. Se, että teemme nautinnosta tärkeimmän henkilökohtaisen päämäärämme. Nautinto saastuttaa, koska se panee meidät keskittymään itseemme. Jos olisi olemassa lääöke, joka kiskoisi esiin nautintoa ja turruttaisi meidät kaikelta kivulta, kuka meistä voisi ikinä kasvaa? Mikään mitä osaan kuvitella ei voi si tehdä ihmisestä itsekkäämpää ja vähemmän kykenevää suhtautumaan toisiin ihmisiin elämän väistämättömiin ylä- ja alamäkiin.

En usko että yksikään järkevä ihminen voi tyydyttyä hauskan pitämisestä riippumatta siitä kuinka paljon hupia saamme ängetyksi elämäämme. Sillä se, mitä tarvitsemme, ei olekaan nautinto vaan riemu - syvä täyttymyksen tunne, joka ei koskaan jätä meitä vaan vain kasvaa ajan kuluessa. Hauskuus on elämää oman itsen hyväksi, mutta riemu kumpuaa elämisestä toisten hyväksi, ajan ja rakkauden antamisesta itseämme suuremmalle asialle. Kuten George Bernard Shaw julistaa, elämän todellinen ilo on tulla käytetyksi itseämme suuremmaksi tunnistamamme asian hyväksi... elämän todellinen ilo on olla luonnonvoima eikä kuumeinen itsekäs pikku möykky vaivoja ja suruja, joka kiukuttelee, kun maailma ei omistaudu tekemään sitä onnelliseksi.'

perjantai, 22. elokuu 2014

Itsetunnosta, minäkuvasta ja sen rajoitteista

Minua pyydettiin kirjoittamaan pullistuneen egon ja hyvän itsetunnon eroista.

Hindulaisesta näkövinkkelistä ego - itsekäs minäkuvamme, jolla erottaudumme toisista - on näkymätön kummitus. Tullakseen näkyväksi, olevaksi, se tarvitsee ympärilleen kuoren. Sitä rakennamme eräänlaisilla post it -lappusilla, joissa lukee, mitä kaikkea sitä ollaankaan. Lapuissa on ammattinimikkeitä ja oppiarvoja, niistä käy ilmi asema ja tehtävä perheessä. Niissä voi myös olla adjektiiveja ja hyvin usein niihin tulee komparatiiveja: olen parempi kuin tuo asiassa X, osaan enemmän kuin muut alalla Y, ja hei vähänkös olen viisaampi kuin typerys Z.

Useimmilla ihmisellä on pukiminaan myös paljon negatiivisia post it -lappuja, joissa voi lukea vaikkapa että laiska, tyhmä ja saamaton.

Kaikkia näitä lappuja, niin ylistäviä kuin meitä alas polkevia, voi kutsua rajoitteiksi. Niin kauan kun takerrumme niihin, emme voi olla muuta kuin mitä niissä lukee. Se, joka takertuu titteliinsä, ei voi siirtyä tekemään sitä työtä, mitä todella sisimmässään haluaisi tehdä. Se, joka uskoo olevansa laiska ja saamaton, pysyykin sellaisena eikä saa aikaan, eikä tyhmäksi julistautunut mitään opi. Ja se, jonka laput julistavat että täältä tulee komea, rikas ja menestyvä perheenisä, ajautuu väistämättä kriisiin kun iän myötä komeus karisee, ja kun elämä lyö viemällä säästöt, ja kun lapsi itsenäistyy elämään ihan toisenlaista elämää kuin perheenisä halusi.

Näitä rajoitteita hindulaisuus kutsuu harhaksi, mayaksi. Yksi perusaskeleista kohti valaistumista on päästää niistä irti ja ymmärtää, ettei todellisella minällämme ole rajoja. Ollessamme yhtä Kaikkeuden kanssa pystymme mihin vaan. Luonnollisesti tietysti karmamme, johon ruumiimmekin lukeutuu, rajoittaa mahdollisuuksiamme tässä elämässä, mutta uskomattoman paljon ihmeellistä voi alkaa tapahtua jo tämän elämän aikana jos ja kun hyväksymme muutoksen. Sen, ettei asianlaitojen tässä maailmassa ole tarkoituskaan pysyä ikuisesti ennallaan tai kääntyä aina mieleisiksemme. Ja ennen kaikkea sen, että oman luonteen muuttaminen on täysin mahdollista.

Meditaatio on kaikkein tehokkain työkalu tuohon omaehtoiseen muuttumiseen. Meistä tulee yhä enemmän sitä, mitä meditoimme. Oikeastaan rajoitteitten liimailu ympärille ja niitä koskevissa ajatuksissa vellominen on sekin meditaatiota, negatiivista sellaista. Kannattaa todellakin ryhtyä tiukkaan vastaiskuun, tietoiseen, varsinaiseen meditaatioon, jonka ohjauspyörää ajamme me itse!

Terve itsetunto ei perustu rajoitteisiin, heppoisiin post it -lappusiin, jotka irtoilevat ja repeilevät. Ei liikkuvalle alustalle voi tukevasti ja turvallisesti pystyttää mitään. Pullistunut ego on suorituskeskeisyyttä, terveen itsetunnon irvikuva. Oikea terve itsetunto juurtuu siihen, mikä on pysyvää ja mihin voimme luottaa. Hyviin arvoihin.

Minun itsetuntoni oli suurimman osan elämääni tosi hataralla pohjalla, lippulappujen varassa. Verratessani vanhaa minää ja nykyistä pystyn näkemään, että nykyään minulla on terve itsetunto. Sitä minulla ei ennen ollut.

Selvimpiä eroavaisuuksia:

Pullistunut ego ylpeilee hyvillä teoillaan ja käyttää niitä korokkeina, joitten päällä seistessään voi kokea ylemmyyttä niitä kohtaan, jotka eivät ole tehneet yhtä paljon (tämä ylimielisyys voi ilmetä myös toisten kiusaamisena, haukkumisena ja kärsimättömyytenä). Terveellä itsetunnolla varustettu ihminen kunnioittaa itseään, koska voi luottaa itseensä ja vakauteensa siinä että noudattaa hyviä periaatteita riippumatta siitä, tuleeko niistä tunnustusta tai palkkiota.

Pullistunut ego paisuu ja kasvaa saavutuksista, kehuista, meriiteistä, palkinnoista. Kipeästi ja pihisten se kuitenkin pienenee silloin, kun joku toinen pärjääkin näillä aineellisilla mittareilla paremmin, ja etsii ensiavuksi vikoja ja syitä kaikkialta paitsi itsestään. Terveellä itsetunnolla varustettu ihminen tiedostaa omat lahjansa ja on niistä kiitollinen, ja tekee parhaansa etteivät ne mene hukkaan - mutta hyväksyy oman karmansa, jos se ei noista lahjoista huolimatta viekään ruusutarhaan. Hänelle lahja on arvokas ilonaihe itsessään, eikä ulkoisen tunnustuksen lähteenä.

Pullistunut ego on aina pohjimmiltaan peloissaan: se pelkää lahoavansa, se näkee painajaisia lappuseinämiensä katoamisesta taivaan tuuliin niin ettei jäljelle jää enää mitään mistä itsessään voisi pitää. Terveen itsetunnon saanut ihminen luottaa siihen, että mitä tilanteita eteen ikinä tuleekaan, jokainen niistä sisältää tilaisuuden oppia, kehittyä ja olla epäitsekäs, ja kun siihen tilaisuuteen tarttuu, voi pitää itsestään.

Koska pullistunut ego tietää, ettei sen omakuva kestä tuulta eikä päivänvaloa, se hermostuu välillä pönkittämään itseään millä vaan, myös negatiivisilla rajoitelappusilla, jotka kuitenkin hermostuttavat sitä lisää. Terveen itsetunnon tilassa ihminen uskaltaa katsoa realistisesti omia virheitään, rauhoittavan tietoisena siitä, että itseään voi kehittää joka päivä koko loppuelämän ajan. Omat virheet eivät ole sietämättömiä, koska niistä voi oppia pois. Toistenkaan virheet eivät ole anteeksiantamattomia sille, joka tunnistaa ne itsessään, joko nykyisessä tai menneessä.

Näihin liittyen haluaisin vielä kirjoittaa hiukan neroudesta.

Olen henkilökohtaisesti nykyään sitä mieltä, ettei nerous, yksilön suuruus, ole järin geneettistä. Se on paljon enemmän otollisia olosuhteita. 

Lisäksi se on aivan erityisen paljon uskallusta uskoa omaa sisäistä ääntä aivan riippumatta siitä, mitä mieltä ympäristö on.

Uskon, että suurin osa ihmisistä, ellei peräti jokainen meistä, on nero jossakin asiassa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä käy koskaan ilmi, ellei yksilön kohdalle osu juuri oikeaa aikaa ja paikkaa nerouttaan osoittaa. Ja ellei hän ole päässyt vapaaksi pullistuneen egonsa puristuksista.

Uskallus seurata omaa tähteä ei ole mahdollista kenellekään, joka elää pelossa. Pullistuneen egon vanki jos kuka elää pelossa.


Olen itse ollut nyt viitisen vuotta kuivilla masennuksesta. Sillä oli tosi paljon tekemistä itsetunnon kanssa. Huono itsetunto on vankila; ihminen, joka ei usko itseensä, ei luontevasti lähde muuttamaan niitä asioita, jotka on tehtävä, jos haluaa voida hyvin. Ikiomassa rajoitevankilassani yritin lääkitä itseinhoani uskottelemalla itselleni olevani hyvä tyyppi, koska olen sitä, tätä ja tuota, ja sitten kun en aina vastannutkaan näitä odotuksiani, syytin maailmaa ja muita ihmisiä ja ADHD:täni uskaltamatta nähdä omia estettävissä olevia virheitäni ja koko minäkuvauskomusrakennelmani paperista höttöisyyttä. Niin ajatukseni kuin ihmissuhteenikin pörräsivät oman egon ja sen kärsimysten ympärillä.

Käännekohta itsetunnossani, uskonnollisen vakaumukseni syvenemisessä ja koko elämässäni tapahtui, kun olin elämäni aallonpohjassa, depressiossa ja valmis kokeilemaan lasteni hyvinvoinnin nimissä mullistavaakin ulospääsytietä ahdistavasta elämäntilanteestani. Yksi putosi syliini, johdatuksesta. Aloin seurata diggailemani opettajan, Easwaranin, ehdottamaa päiväohjelmaa noin niin kuin kokeeksi. Ihme ja kumma: se kytki minut käytännön tekojen kautta uudenlaiseen minä- ja maailmankuvaan, jonka keskipisteenä ei enää ollutkaan itsekäs minä - ego. Keskipisteeksi nousi matkanteko kohti sellaista minää, jollaiseksi haluaisin tulla. Kohti pysyvää minää, jonka hyvinvointi ei olekaan omien rajoitteitteni ja odotusteni toteutumisen armoilla, vaan kiinni siitä, miten käytän aikani. Itsekkäästi - vaiko niin että minusta on iloa ja apua muille ja että kasvan ja kehityn ihmisenä.

Jok'ikisestä hetkestä tuli käännekohta ja seikkailu, tärkeä valinnan paikka. Arjesta tuli kiinnostavaa. Jopa silloin kun se ahdistaa.