torstai, 23. lokakuu 2014

Uuden vuoden tilanne- ja siivouskatsaus

Meikäläisen arkivuorokaudet jakautuvat kolmeen osioon. Aamulla ja päivällä tulevat kiireettömät, aikaansaamattomat pitkät tunnit, joitten aikana imetetään ja viihdytetään vauvaa ja yritetään saada jotain muutakin tehdyksi vauvan nukkuessa.

Muun perheen palatessa kotiin alkaa säntäily ja riehunta. Pitää tehdä tai saattaa loppuun ne sata talousaskaretta, jotka vauva esti minua päivän aikana tekemästä. Pitää antaa aikaa ja huomiota isoille lapsille ja katsoa että he tekevät ajoissa läksyt yms. mitä heidän pitää tehdä. Pitää hoitaa parisuhdetta (se jää nykyään eniten retuperälle, tosin mies on niin vauvan lumoissa ettei hän mitään huomaa). Tämän ajanjakson aikana vauva ei juuri äitiään näe kuin tissiä saadessaan, niin kovasti muutkin tahtovat hänen kanssaan aikaa viettää. Se sopii minulle, koska on virkistävää päästä tekemään kaikki ne roikkuvat, tekemistään odottavat asiat. Kuljen juoksujalkaa ja silti illan tunnit tuntuvat aina loppuvan kesken.

Lopulta alkaa yö. Yleensä sen merkeissä, ettei Lootus suostu nukahtamaan samaan aikaan kuin isommat tahtoisivat nukahtaa. Äitikin torkahtaa monta kertaa ennen pienokaistaan. Lopulta (kenties vasta puolilta öin) päästään sänkyyn, ja vauva alkaa nukkua sikeästi. Muutaman tunnin kuluttua herään siihen että paitani on likomärkä. Joudun herättämään vauvan syömään. Tämä toistuu toisenkin kerran ennen kuin on ensimmäinen aamu. Ensimmäinen aamu tarkoittaa, että muu talonväki lähtee kouluun ja töihin ja vaikkei meitä siihen sinänsä tarvitakaan, lähtijät tahtovat sanoa meillekin hei heit, halia ja vaihtaa kuulumisia. Tässä vaiheessa päätän, heräänkö vai nukunko, koska Lootus on yleensä (ei aina) edelleen sikeitten unien tuulella, mutta ei kyllä pysy sillä tuulella ellen minäkin nuku vieressä. Jos nukumme yhdessä lisää, saatamme herätä jopa vasta 10.30. Se on toinen aamu. Taivas miten vaikeaa olisikaan jos Lootus ei olisi talouden ainoa lepoa rytmittävä pikkulapsi...

diwalitervehdys-normal.jpg

Näissä vuoden alun merkeissä toivotan kaikille lukijoilleni ihanaa Diwalia, hindulaista uutta vuotta! Perinteisesti se aloitetaan siivoamalla ja ostamalla uusia vaatteita. Pimeyden laskeutuessa Diwalin iltana sytytetään tuikkuja toivottamaan Jumala tervetulleeksi taloon koko vuodeksi.

Viime aikoina on ollut isojen lasten kanssa liikaa kahnausta siivousasioista. Oma huone on aina hirveässä kunnossa ja jos se siivotaankin niin käytännössä Shanti siivoaa ja Anandi keksii tekosyitä ja hidastelee, jolloin tehokas Shanti tuntee ymmärrettävästi tilanteen epäreiluksi. Dharmapati on meitä siistimpi ja häntä häiritsee kovasti se miten lapset ja jättävät tavaroita väärille paikoille ja välillä minäkin, vaikka olen panostanut tähän asiaan, siistiksi oppimiseen, hirmuisesti viime vuosina.

Diwali-siivous sujui kuitenkin harvinaisen hyvin. Kehitimme eilen lasten kanssa pistejärjestelmän: jokaisesta kotityöstä tulee pisteitä, pyykkien kaappiin laittamisesta ja tavaroitten paikoilleen viemisestä peräti piste per objekti. Myös vauvanvahtimisesta muistetaan Lapsille toivottavasti selvisi jotakin minun ja Dharmiksen kiireistä kun he listasivat, mitä kaikkea pistepotin kartuttamiseksi voisikaan tehdä, mitä minä ja Dharmis joudumme joka tapauksessa tekemään eikä meille kukaan jaa pisteitä. Miinuspisteitä ropisee sen sijaan siitä että jättää asiat väärään paikkaan, tai jos myöhästyy koulusta tai jättää läksyt tekemättä omaa syytään, tai jos vitkastelee nukkumaanmenon kanssa. Eniten miinusta rapsahtaa jos hukkaa (taas kerran) kännyn, avaimen tai bussikortin.

Päämääränä on saada 108 pistettä (pyhä luku). Ne voi vaihtaa jonkin asian shoppailuun tai elämyskäyntiin jossain.

Moni kotityö, kuten vauvanhoito tai ruoanlaitto, on lasten mielestä palkinto itsessään, ja nyt siitä saa vielä pisteitäkin. Äiti luultavasti aktivoituu järjestämään kaikkea kivaa useammin jos lasten into kerätä pisteitä taloustöistä, jotka heidän muutenkin pitäisi oppia viimeinkin tekemään, jatkuu. Jo ihan siksikin että äidin aikaa säästyy, vaikkapa siihen lenkkiin, kun joku auttaa eikä tarvitse tehdä kaikkea itse.

Tällaisen projektin ei tarvitse kestää kovin kauan. Tärkeintä on innostaa ipanat uuteen rutiiniin. Onnistunein vastaava kokeiluni oli aikoinaan, kun viikkoraha tuli ajankohtaiseksi, kytkeä se kirjojen lukemiseen. Kirjoja tylsinä pitäneet tyttäret innostuivat lukemaan ja nykyään heitä ei mikään voisi lukuharrastuksesta enää vierottaa. Rahan ja kirjojen kytkös on jo aikoja sitten hautautunut merkityksettömänä unholaan.

keskiviikko, 22. lokakuu 2014

Turhamaista vaateturinaa

Taas yksi hyve, jota vauva hoitajissaan kasvattaa: kohtuullisuus noin niin kuin turhamaisuuden vastakohtana!

Olen pitänyt itseäni oikein epäturhamaisena ihmisenä, kun en meikkaa enkä käy kampaajalla taikka paljon piittaa vaikka letti olisikin pörröllä ja hapsottava. Pukeuduinkin kuin minskiläinen torimummo, isääni lainatakseni lukiovuosiltani; löysin oman tyylini vasta noin 30. ikävuoden kohdalla. Täytettyäni sillä vaatekaappini olen ostanut itselleni mitään harvoin.

Ravistuinpas hereille. Vauvaa hoidellessani tajusin tässä päivänä eräänä, miten erilainen mielentilani on nyt kuin se oli raskausaikana. Raskaana marisin jatkuvasti ettei minulla muka ole tarpeeksi päälle mahtuvia vaatteita. En taatusti mennyt minnekään silittämättömissä kuteissa.

Vauvan synnyttyä minulla olikin yllättäen entistäkin vähemmän päälle mahtuvia vaatteita, johtuen siitä, että se "minun tyylini" käsitti pitkähelmaisia paitoja ja tunikoita ja kokovartaloleninkejäkin. Ensinnäkin niitten kääriminen ylös imettämisen ajaksi on tukalaa ja säädytöntäkin. Toiseksikin rintani ovat kokeneet semmoisen kasvupyrähdyksen etteivät normkivaatteeni mahdu päälleni niitten kohdalta, vaikka masu onkin kutistunut tieltä pois.

Mutta haittaako tämä minua? Ehei. Aivan tyytyväisenä kiskaisen aamuisin päälleni ihan mitä sattuu ylle mahtumaan, tietenkin silittämättä, koska minulla ei ole sylivauvani vaatimuksilta aikaa silittää. Samat kledjut kiertävät koko ajan yllä. Aivan erityisen kovassa käytössä ovat ikivanhat pitkähihaiset aluspaidat, joita olen vuosikaudet käyttänyt lähinnä yöpaitoina ja lyhythihaisten tai hihattomien tunikoitten alla talviaikaan. Ne kun saa käden käänteessä käärittyä pois tissien päältä. Mainiosti pärjätään. Ihan hävettää tuo vaatepaljous.

Mutta tiedän että jos minulla olisi aikaa tätä asiaa harmitella ja shoppailla, alkaisin himoita uusia vaatteita aivan niin kuin kaappini ja vaatehuoneeni olisivat oikeasti liian tyhjät niistä. Turhamainen kuin mikä!

Eilisen vierailun inspiroimana (meillä kävi kylässä viisikuinen vauva äiteineen, mammatreffit) yritin kuitenkin löytää netistä imetystunikaa. Ystäväni yllä kun oli aivan ihana yksilö, ostaisin samanlaisen jos löytäisin!

Arunkylassa-normal.jpg

Ystäväni poikavauva pyysi useaan kertaan tyttäreni kättä - syödäkseen sen.

Maitotytön kivat ja värikkäät ovat kuitenkin niin verkkokaupassa kuin käytettyjen palstallakin minun koossani loppu. Muut toistaiseksi löytämäni imetystunikat ovat karsean värisiä (minä rakastan värejä enkä kyllä tuhlaa rahojani mustaan ja harmaaseen!)

Ai miksen käytä imetyspaitoja? Sain niitä lahjaksikin ihanan kassillisen. Yksi on käytössä, muissa on muodikkaasti ja valitettavasti liian avonaiset kaula-aukot ja palellun, lukuunottamatta sitä jossa on liian lyhyet hihat ja palellun.

Vauvan synnyttyä olen palellut paljon, lämpöpatteri kun poistui mahasta.

maanantai, 20. lokakuu 2014

Vauvan ja kuorsauksen tehtävät

Vauvalla on helppo dharma. Pitää vaan opetella käyttämään uutta ajoneuvoa, ruumista, ja kasvattaa sitä syömällä.

Lootusta hoidellessa on tullut mieleen, että lisäksi vauvojen tehtävä on kasvattaa söpöydellään ja avuttomalla liikuttavuudellaan isoissa ihmisissä positiivisia luonteenpiirteitä. Halua pitää toisesta epäitsekkäästi huolta. Kärsivällisyyttä. Itsehillintää. Jälkimmäistä vauva kasvattaa paitsi söpöydellään, myös olemalla itse pohjattoman itsekeskeinen ja hillitön niin että me isommat ihmiset nolostumme tajutessamme, miten vauvamaisen iällemme sopimattomasti käyttäydymme ollessamme itse itsekeskeisiä ja hillittömiä vielä näin isoinakin.

Toinenkin asia on juolahtanut Lootusta hoidellessa mieleen: mihin kuorsausta tarvitaan! Tiedemiehethän eivät osaa päästä tästä mysteeristä perille. Evoluution näkökulmastahan on aivan älytöntä, että melkein puoli ihmiskuntaa möykkää häiritsevästi unissaan, sabotoiden läheistensä unta ja avoimessa maastossa houkutellen paikalle petoeläimiä ja vihollisia.

Lootus vastaa mysteeriin tarkkailemalla koko ajan, että onhan joku isompi ihminen lähellä ja läsnä. Hän ei kauan nuku, ellei ole! Virkeimmillään ja levottomimmillaan hän on kun minä ja hän olemme arkipäivisin kahdestaan kotona. Ellen pidä sylissä, hän ei nuku. On liian hiljaista. Jos yritänkin pitää potkan soimassa kajareista, hän huomaa, ettei tuttujen ääniä kuulu. Juhlissa ja isosiskojen metelöidessä vieressä uni maistuu!

Yöllä, minun ja Dharmapatin välissäkin, hän huitaisee välillä käsivartensa sivulle kuin suuri liitävä lintu, osuakseen meihin, varmistaakseen, että huonepalvelu ja ruokahuolto ovat varmasti paikalla.

Paitsi että jos ja kun Dharmapati kuorsaa, Lootuksen ei tarvitse näin tehdä. Hän kuulee pienillä korvillaan, että turvassa ollaan, henkivartija on ihan tuntumassa.

Ehkäpä asianlaidat ovatkin evoluutiossa niin, että vauvojen vieressä kuorsaavien isien perheet selviytyivät parhaiten. Ainakin he saivat tarpeeksi unta.

Minä olen jo niin kauan sitten etten muistakaan lakannut kärsimästä Dharmiksen kuorsauksesta.

torstai, 16. lokakuu 2014

Hilpeitä hirnahduksia

Menin eilen Prisman sovituskoppiin sovittamaan imetysliivejä. Vauva, kuukauden ikäinen kun jo on, oli mukana kaupassa ja ystäväni ystävällisesti hillui hänen ja vaunujen kanssa naistenvaateosastolla. Heti kun sain itseni puolialastomaksi kopissa, vauva vinkaisi, ja samassa rintani alkoivat tulvia. Kyllä. Eipä aikaakaan kun sovituskopin lattia lainehti, eikä vain lattia vaan myös penkki ja seinät ja ovikin saivat maitopesun. Kiljaisin ystävättärelleni että iik, riennä apuun. Hän toi minulle vauvan, jotta maito päätyisi jonnekin muualle kuin kopin lattialle ja seinille. Sitten hän alkoi kaivella rattaitten alta kapsäkeistäni harsoa ja lopulta meitä oli kopissa kolme kun minä imetin ja ystäväni jynssäsi koppia puhtaammaksi harsolla. Vaunut jäivät siinä hötäkässä tietenkin kopin eteen, ihmisten kulkureitin tukkeeksi...

Olen varmaan ennenkin kertonut etten kestä katsoa nolojen tilanteiden miestä Mr Beania koska oma elämäni on liian samanlaista ja tunnen liian suurta myötähäpeää. Vauva-parkani... hän sai muuten eilisessä postissa oman Kela-kortin, täysi kansalainen jo!

kasivarrella%20%282%29-normal.jpg

Huumorilinjalle kun lähdettiin, niin tiedättekös, mitä ei ainakaan pidä mennä syömään ensimmäisillä treffeillä?

Ishq-ender kebabia!

Ha ha haaa, tälle kaverini keksimälle vitsille hirnun kolmatta päivää. Se ei kuitenkaan aukea kaikille ellen kerro että ishq on hindiksi Kuolematon Rakkaus. Ja joka toisen turkkilaisen kebabbipaikan nimihän on Iskender Kebab. (Vitsiin mitenkään liittymättä, Iskender = Aleksanteri Suuren sikäläinen nimi, häntä ihaillaan suurena sotapäällikkönä muslimimaissakin).

Huumoria, joka menee joiltain osin ohi jos ei osaa hindiä mutta ei liian paljon, oli myös viimeksi näkemässäni Bollywood-musikaalissa It's Entertainment. Suosittelen kuitenkin koska suurimmaksi osaksi vitsit aukenevat ja upouusi filmi on oikein hauska.

tamannaahakshay-normal.jpg

Akshay esittää Aku Ankkaa, tarkoitan siis henkilöä, joka tekee vaikka miten montaa työtä eri aloilla, mutta epäonnistuu jatkuvasti silti. Hänen tyttöystävänsä (jota esittää minulle uusi kasvo Tamannaah Bhatia) isä on sitä mieltä että tyttären sulhasen ainoa laatukriteeri on rikkaus. Akshayn, filmissä Akhilin, rahat valuvat vanhalle isälle, jota hoidetaan tyyriissä sairaalassa. Kohtalon korttipakka menee kuitenkin ihan levälleen kun Akhil saa selville totuuden syntyperästään, ja hän lähtee jäljittämään juuriaan Thaimaahan.

Kerrankin Bollywoodin postikorttimeininki, viedään toiminta kaukaiseen maahan niin katsojat saavat nauttia maisemista joita heillä ei ehkä ikinä ole varaa matkustaa katsomaan, toimi minullekin joka en ole koskaan käynyt Thaimaassa (yleensä tuo etäännytys kun tehdään Euroopassa jolloin eurooppalaiskatsoja saattaapi huokaista että tylsää).

Elokuvassa on sööttejä, taitavia lemmikkieläimiä, joilla on tarinan kululle ratkaiseva rooli, sekä paljon huumoriviittauksia muihin Bolly-filmeihin ja Bollywoodin kliseisiin. Enemmän filmejä katsellut saa herkutella. Akshayn dialogi on aivan hulvatonta, mutta se on se osuus mistä ihan täysillä nauttiakseen pitäisi osata hindiä paremmin kuin mitä vaikkapa minä osan.

Mielenkiintoista, muuten, miten Bollywood on muuttunut tuossa vanhemmat-vastustavat-avioliittoa -asiassa; nykyään filmien vanhemmat antavat aikuisten tyttäriensä seurustella ja jopa yöpyä poikaystävän luona, mutta silti he päättävät visusti siitä, kenen kanssa tytär avioituu. Tämän täytyy heijastaa todellisuutta. Mitä ilmeisimmin sen intialaisten hyväosaisen neljäsosan, joitten elämästä filmit kertovat, parissa neitsyys ei enää ole sen suuremmassa arvossa kuin Euroopassakaan. Seurustelukokeilut ovat OK. Siltikin sydänten särkeydyttyä intialaiset nuoret päätyvät mitä luultavimmin vanhempiensa puoltamaan järjestettyyn avioliittoon.

Vielä vähän nimitriviaalia, hindin kielen sana tamanna, joka on päätynyt sankaritarta esittäneen näyttelijättären etunimeksikin, merkitsee jonkin asian innostunutta odotusta, haavetta jostain, minkä arvelee toteutuvan. Opin tämän mieheltäni vain pari päivää ennen kuin näin leffan, hauska yhteensattuma joka liimasi sanan mieleeni pysyvästi :-D

tiistai, 14. lokakuu 2014

Karthikia ja näyttämisen halua

On jälleen karthik-kuukausi, joka on joillekin matematiikasta innostuneille krishnalaisille suurta juhlaa: kaikki hengelliset harjoitukset, jotka tämän kuukauden aikana tekee, tuottavat kuulemma moninkertaisen hyödyn. Lisäksi ihmisillä on tapana kokoontua laulamaan koko perheen voimin virsiä kotialttarin ääreen iltaisin, ja asiaan kuuluu myös kotitekoisten ghee-pumpuli -tuikkujen tai -lamppujen sytyttäminen pienenä tuliuhrina Jumalalle. 

karthikalkoi-normal.jpg

Karthik-iltahartaus on meille hauska yhteislaulutuokio. Parhaimmillaan jammailemme hurjasti ja pistämme tanssiksi :-)

Meikäläisen karthik on alkanut itsetutkiskelun merkeissä. Mikä ihme hinku minulla on kokeilla, näyttää ja todistella että osaan ja jaksan enemmän kuin useimmat muut? Laukaisimena toimi tällä kertaa päätökseni luovuttaa äidinmaitoa, jota virtaa nyt rinnoistani totisesti enemmän kuin meidän Lootus tarvitsee eli ihan päinvastainen on meininki kuin vauvani ekalla elinviikolla masun ulkopuolella. Soitinkin äidinmaitoa keräävään HUS:n yksikköön ja ilmoittauduin. He käskivät miettiä viikonlopun yli ja antoivat piiiiitkän listan erilaisia hygieniasääntöjä, joita minun täytyisi tiukasti noudattaa. Tukalilta kuulostivat, mutta tiesin kyllä pystyväni, kun vain niin päättäisin, pesemään rintani ennen pumppausta ja viilentämään maitopullon saman tien ennen jääkaapin takaosaan laittamista ja elämään ilman sormuksia ja pestäviä rintaliivinsuojuksia ja desinfioimaan käsiäni joka välissä. Olihan kyseessä sentään Dharma ja lisäksi karmisen velan maksu kun omatkin keskoslapseni saivat sairaalassa välillä jonkun maidonluovuttajan maitoa.

Lopputuloksena oli päänsisäinen kaaos. Olin aina pumppaamassa väärään aikaan, eli vauva heräsi ennakoitua nopeammin pumppaussession jälkeen eikä saanutkaan tarpeeksi maitoa rinnasta. En ollut pumppaamassa oikeaan aikaan eli vauvan nukahdettua kunnolla, koska halusin itsekin nukkua - koliikki-itkuja on tullut eritoten öiseen aikaan. Väsyneenä zombeillen ja kahden isomman lapsen kaivatessa huomiota kaikki ne HUSsin hykieeniasäännökset alkoivat tuntua hirveältä taakalta niskassani. Tunsin kuitenkin itseni mitä suurimmaksi luuseriksi aina kun mieleeni juolahti että ehkäpä voisinkin maidon luovutamisen sijaan luovuttaa tämän koko luovutusidean kanssa.

Kun jo luulin saaneeni luuseriolosta niskaotteen ja heivanneeni sen pois päästäni, tuli isoäitini kylään ja muisteli itse myyneensä aikoinaan maitoaan ja ostaneensa köyhänä sillä ruokaa lapsilleen. Hän tyhjensi rintansa käsin lypsäen ja kiikutti sen ihan itse perille keräyspisteeseen - minua palveli ja palvelisi sentään sähkökäyttöinen maitopumppu ja kotiovelle autolla ajava maitomies! Ajattelin, että hyi minua saamatonta laiskuria. Mikä piru minut saakaan suhtautumaan niin negatiivisesti siihen ajatukseen että jotain jätetään tekemättä silkasta mukavuudenhalusta?

Lopulta tajusin että kaaos päässäni tuskin olisi niin paha jollei minulla olisi ADHD-aivoja, joille väsymys ei varsinkaan sovi yhtään, ja että lienee koko perheen parhaaksi että minä hautaan maidonluovutusideani.

Ylipäätäänkin tämä intensiivivauvanhoitokuukausi on opettanut minulle paljon omasta jaksamisestani. Siis siitä että jos on liian monta tehtävää suoritettavana yhtä aikaa, muutun ylivilkkaaksi, levottomaksi, ärtyisäksi ja lamaannun enkä saa tehokkaasti asioita aikaan, vaikka näytän tekeväni sataa asiaa yhtä aikaa. Pystyn huomaamaan tämän, itsekriittisille havainnolle on tilaa, koska olen pääsääntöisesti onnellinen ja pidän äitiyslomalla olemisesta. Ja päiväunista. Parempi vaan jatkaa samaan malliin vaikka vauva onkin jo kuukauden ikäinen ja ottaa edelleen rauhallisesti eikä hamstrata tekemistä ja menoja. Kaoottisia tilanteita tulee ihan niitä erikseen etsimättäkin välillä kun on univelkaa mutta pitäisi hoitaa isojen lasten asioita etenkin kodin ulkopuolella, mutta vauva pysäyttää koko ajan, ja ruoka on laittamatta ja läheiset haluaisivat puhua minulle juuri silloin ja Dharmapatikin uupuu tai luiskahtaa marttyyrivaihteelle joutuessaan tekemään niin paljon ja ja ja ja...

Otaksun että pärjäämisen ja näyttämisen haluni juontuu siitä että minua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Muut olivat sitä mieltä että olen outo nolla, itse en sitä suostunut uskomaan vaan ajattelin että jos minut on oudoksi luotu niin sen täytyy tarkoittaa että Jumala teki minusta jotain erityistä ja että saattepas kiusaajat vielä nähdä että olette väärässä. Toivottavasti joskus opin, ettei minun tarvitse todistella kellekään tämän enempää että olen pärjäävä ihminen ja kelpo kansalainen. Jos nyt ainakin ihan ensiksi pääsisi irti siitä etten yrittäisi todistella olevani paremmin pärjäävä ihminen ja kelvompi kansalainen.

Jo talteen kerätystä maidosta keitin meille intialaista maitoteetä.