keskiviikko, 16. huhtikuu 2014

Heikkona

Onko teidän lukijoiden helppo olla heikkoja? 

Minulle se ei ole ollenkaan helppoa. Olen ollut melkoisen voimaton, väsynyt ja itkuherkkä koko tämän vuoden 2014, ja vaikka Dharmapati ja yrittäjän vapaat aikataulut ovat tehneet siitä fyysisesti siedettävää, henkisesti se on ollut aivan hirveää. Ainoa todellinen lohtuni on ollut tieto siitä, että nämä ei-toivotut fiilikset johtuvat raskaudesta ja menevät ohi.

Ja nyt, tällä viikolla, kuin salamaniskusta, olen yhtäkkiä jälleen pirteä. Voima virtaa suonissani jälleen! Olen siirtynyt energiseen keskiraskauteen!

Elinvoiman palaaminen on rohkaissut minua huomaamaan ja myöntämään, miten suuri psyykkinen ongelma minulle on olla heikko. Ja koska en oikein osaa sallia heikkoutta itselleni, minun on vaikea suhtautua siihen muissakaan ihmisissä (ainakaan silloin kun heidän heikkoutensa mielestäni olisi korjattavissa asennemuutoksella). Olen mielelläni korvana ja tukena ystävättärilleni, mutta kanssakyynelehtijää heidän on turha minusta odottaa saavansa - olen läpeeni ratkaisukeskeinen lohduttaja. Jaksan lohduttaa pipin saanutta itkevää lastakin vain hetken, ja sitten ilmoitan, että jo riittää parkuminen, koska ei se mitään auta. Henkisen puolen pillitysten kohdalla pinnani on vieläkin lyhyempi, ellei sen aihe ole syvällisemmän keskustelun arvoinen; en kerta kaikkiaan kestä sietää sitä, että lapsi itkee siksi ettei saanut mitä halusi. Tai sitä, että kuka tahansa - lapsi tai aikuinen - tahallaan yrittää tartuttaa oman pahantuulisuutensa, mistä se sitten ikinä johtuukaan, muihin ja pilata heidänkin päivänsä. Tarkemmin ajateltuna harva niin kuitenkaan tahallaan tekee; kyseessä on vaan yleinen, piintynyt tapa.

Minä yritän karsia semmoisen käytöksen muista osoittamalla sitä sormella ja ärähtämällä, ettei semmoinen vaan käy. Luultavasti kuitenkin syyllistyn aika ajoin itsekin oman mielen mustuuksien pihauttamiseen muittenkin kiusaksi. Jälkimorkkiksessa päätän aina entistäkin vimmaisemmin yrittää pitää mölyt mahassani ja valitukset vankeudessa, kun ne minua riivaavat, jotta edes muilla olisi kivaa. Kääntöpuolena minun on kuitenkin silloin entistäkin vaikeampi hyväksyä sitä, jos muut eivät toimi samoin!

Perustelen valitukset katkaisevaa asennettani itselleni usein sillä, että minun lapseni eivät ainakaan opi keräämään säälipisteitä ja ajautumaan niitten perässä itselleen ikäviin tilanteisiin - käyttämään elämän eteen tuomia kolhuja tekosyinä olla käyttäytymättä hyvin, olla yrittämättä parastaan. Eihän mikään käytöksessäni rohkaise semmoiseen; lapset oppivat, ettei semmoisesta vaan yksinkertaisesti hyödy. Se onkin ihan hyvä perustelu, sillä tuollaisia ihmislusmuja maailmassa riittää, niin lapsia kuin aikuisiakin, etenkin naispuolisia. (Huomasittehan spontaanin ja siksi paljastavan asenteellisen sanavalintani. Ihmislusmu.) Nyt kuitenkin huomaan, että tuon perusteen lisäksi asennoitumiseni taustalla vaikuttaa myös oma pelkoni oman heikkouden kohtaamista kohtaan. Jotenkin tuntuu että jos läheiseni valittavat, se on epäluottamuslause minun toimiani kohtaan, syytös, etten minä ole tehnyt parastani jotta asiat olisivat parhain päin. Toisin sanoen: näen herkästi lähimmäisteni heikkoudessa muistutuksen omasta epätäydellisyydestäni ja kyvyttömyydestäni auttaa muita edes siinä määrin kuin osaan auttaa itseäni. Toisten marina herättelee ne asiat, joista itsekin haluaisin marista, mutta joista marisemisen olen itseltäni kieltänyt. Niin, kuinka voisinkaan luontevasti kohdata toisissa sen, mitä en salli itseltänikään? Edes silloin kuin juuri hyväksyntä olisi tervehdyttävää? Nykyiselläni haluaisin vain päästä äkkiä irti niistä epämiellyttävistä tunteista, joita muistutukset minussa herättävät.

Olen myös tajunnut että tämä kyseenalainen luonteenpiirre on yksi niistä, jotka yhdistävät minua ja Dharmista, niistä, joissa olemme samiksia ja jotka ovat pinnan alla vetäneet meidät kiinni toisiimme. Hän arvostaa energisyyttä, voimakkuutta, itsenäisyyttä, ja vaatii niitä eniten itseltään. Yllä kuvailtuihin lasten itkuihin hän suhtautuu vielä minuakin kuivakiskoisemmin. Eipä olekaan siis yllättävää, hänen on ollut vaikea suhtautua myötätuntoisesti minun raskauskärsimyksiini - hän reagoi minun heikkouteeni vaatimalla itseltään vieläkin enemmän tekoja paikatakseen ne aukot jotka minun kykenemättömyyteni arkeemme jättää, mutta minulta hän vaatii samalla tylysti valittamattomuutta. Olen välillä tulkinnut sen vaatimuksen arvostuksen puutteena ja epäluottamuslauseena omaa puurtamistani kohtaan, mutta eihän se sitä ole. Heikkouden pelkoa se on, samaa mitä itsekin tunnen. Pelkoa omasta fyysisestä riittämättömyydestä, henkisestä avuttomuudesta: entä jos toinen ei olekaan ponnisteluistani huolimatta tyytyväinen?

Selvä yhdistävä linkki lähtee tästä yhteisestä luonteenpiirteestämme myös hampaat irvessäkin sisukkaaseen Suomen kansaan, sekä vanhoihin ihmisiin, jotka haluavat kuolla, koska eivät vanhuudenheikkouttaan enää kykene elämään aktiivista elämää.

Tämmöinen itsetutkiskelu on hyväksi. Havainnot auttavat minua toivottavasti kehittymään pikku hiljaa myötätuntoisemmaksi ihmiseksi (ja äidiksi), joka tuntee itsensä arvokkaaksi vielä vanhempanakin. 

Miten te muut, minun laillani luterilaisen työmoraalin ja suorittamisen ilmapiirissä kasvaneet, olette opetelleet elämään epätäydellisyyden ja haavoittuvaisuuden kanssa?

tiistai, 15. huhtikuu 2014

Kivestenvaalennusvoidetta

Ihonväri aiheuttaa intialaisille omanarvontuntokriisejä siinä missä paino monille suomalaisille. Lieneekö ensin muslimi- ja sitten brittivallan peruja vai mitä, mutta vaaleaa ihoa pidetään kauniina ja tummaa rumana. Ihonvärin tummuusaste on monille niin tärkeä asia että tummin kumppanilta sallittu sävy halutaan usein merkitä jopa deitti-ilmoituksiin. Miljoonat mielestään liian tummat yrittävät vaalentaa hipiäänsä ihonvaalennusrasvoilla, joilla tuskin on mitään tehoa ja joista pelottavan suuri osa on itse asiassa terveydelle vaarallisia.

Päästäni nousee savu, kun jotkut palvotut Bollywood-tähdet - jotka muuten ovat aina paljon vaaleaihoisempia kuin intialaiset keskimäärin - ovat menneet touhuun mukaan ryhtymällä mainostamaan noita ihonvaalennusvoiteita. Eikä heillä ole edes mitään taloudellisia syitä moiseen syyllistyä! Tähän konnajoukkoon kuuluu mm. Shah Rukh Khan.

Suuri olikin riemuni kun sain revetä tälle parodiamainokselle >:-) Shah Rukhkin saa osansa. Ihanaa, että monet intialaiset itsekin inhoavat vaaleushysteriaa typerine salvoineen!

Jottei oikeusmurhaa tapahtuisi niin todettakoon kuitenkin, että osa Intian puolijumalan kaltaisista julkkiksista on päätynyt päinvastaiseen ratkaisuun ja ryhtynyt julkisesti ihonvärisyrjinnän ja mokomien voiteitten vastustajiksi. Esimerkiksi Aamir Khan.

Antaapas tulla vielä toinenkin vitsi :-D Mieheni ja anoppini tälle kovin naureskelivat...

Nuori munkki, joka oli käyttänyt elämänsä lähinnä temppelipalveluksen tekemiseen, menehtyi yllättäen. Hän arveli ansaitsevansa paikan sellaisessa taivaassa, jossa kaikki muuttuvat lapsiksi sun muiksi tyypeiksi joitten kanssa Krishna ikuisesti leikkii. Suuri olikin hänen tyrmistyksensä kun hänet pysäytettiin tuon taivaallisen valtakunnan porteilla. "Pysy siinä", sanoivat vartijat, "sillä meidän pitää neuvotella siitä mitä sinunlaisellesi pitäisi tehdä."

Munkin odotellessa ohi käveli letkeällä tyylillä katu-uskottava, rastahiuksinen heppu. Taivaan portit aukenivat hänelle saman tien. Munkki tuohtui oikein kunnolla. "Minkä ihmeen takia tuo pääsi sinne mutta minä en? Olen uhrannut kaiken Krishnan palvelemiselle, mutta hän näyttää siltä että on vain pitänyt syntistä kivaa koko elämänsä! Minä olin parempi Herran palvelija!"

Vartijat vastasivat: "Kun sinä luennoit temppelissä, puhuit niin tylsästi että yleisösi nukahteli. Tuo mies on bussikuski. Kun hän ajoi bussia, hän kaahasi niin kovaa että kaikki bussissa olijat havahtuivat ja toistivat hädissään Jumalan nimiä ja moni rupesi tosissaan miettimään että nyt pitää tehdä parannus. Mietipä siis uudestaan: kumpi oli parempi Herran palvelija?"

maanantai, 14. huhtikuu 2014

Vitsa sulle, palkka mulle, ja vegeille sopimaton osa siitä muille

Asustin ja avustin eilen virpojiani siinä määrin että yksi tärkeimmistä unohtui: kuvan ottaminen :-( 

Ipanani valmistautuivat palmusunnuntaihin täpinöissään jo kaksi viikkoa sitten pajunkissaisia oksia keräten. Koristeita he mm. sormivirkkasivat hauskan värikkäästä langasta. Yllättäen vihkipappimme saapui lauantaina viisivuotiaan tyttärensä kanssa Turusta yökylään niin että virpojani saivat seurakseen vielä yhden vähän pienemmän trullin. Hieno saalis tulikin, karkkia muille jakaa ja rahaakin yhteensä yhdeksän euroa.

Raskaanaolijoitten nettijengissä moni äiti kuitenkin harmitteli sitä, miten virvontaperinne on joillain paikkakunnilla ihan rapistunut. Eli virpojat eivät välttämättä enää pukeudu tai edes koristele oksiaan ja tällainen 10 tikkarisuisen laiskuripojan jengi antaa yhden oksan ja odottaa että jokainen saisi siitä hyvästä palkkion. Minä en moisille antaisi mitään muuta kuin nuhdesaarnan siitä etteivät viitsi nähdä yhtään vaivaa! Meillä ei tosin jostain ihmeen syystä käynyt tuollaisia poikia eikä ketään muutakaan virpomassa, vaikka näin ikkunoista etteivät omat lapseni olleet ainoat virpojat liikenteessä.

Kun olin koululainen, kristinuskon opettajani vastustivat kiivaasti virpomista, koska heistä oli niin kauheaa että alunperin karjalaisen perinteen kristilliset juuret olivat unohtuneet ja virpomassa käy joitain kamalan pirullisia noitia. Minä en koskaan ymmärtänyt (eikä onneksi ymmärtänyt kristitty äitinikään) tätä kritiikkiä: virpojatrullithan toivottavat kaikille terveyttä ja kaikkea hyvää ja jakavat siunausta tuovia kauniita oksia! Sehän on tosi positiivista ja kilttiä taikomista ja kaukana esimerkiksi Halloweenin / kekrin uhkavaatimuksista ja kauhuilmapiiristä!

Sekin on ikävää hauskan perinteen rapautumista, että lapset vanhempineet unohtavat koko virpomisperinteen mahdollisuuksineen.

Ennen kuin jatkan eteenpäin, esitän taas lukijoille kysymyksen :-) Tällä kertaa vain vegelukijoille: milloin ja miksi teistä tuli kasvissyöjiä? Ovatko kaikki hyväksyneet päätöksenne? Miten kasvatatte lapsenne, mitä ruokavalioon tulee?

Tämä kysymys liittyy siihen, että tuo lasten karkkisaaliin muillekin jakaminen tapahtuu tänään ihan kirjaimellisesti. Lapseni ovat omasta vapaasta tahdostaan kasvissyöjiä kaikkialla paitsi isänsä ja tämän sukulaisten luona, niin pitkälle, että haluavat jättää liivatetta ja elintarvikeväriä 120 sisältävät karkitkin syömättä. Joten tuollaiset namut he tahtovat antaa koulussa niille lapsille jotka eivät tämmöisistä piittaa. Ja tämä on ihan heidän oma ideansa. En ole kieltänyt tyttäriäni syömästä lihaa tai tiettyjä karkkeja. Olen kyllä ollut heille avoin oman kasvissyöntini moninaisista syistä ja siitä, miksi itse syynään elintarvikkeiden tuotetiedot, eli minulta he tietenkin ovat sen oppineet. Enkä ikinä itse osta heille mitään mitä en itsekin söisi; poikkeuksena olen itselleni lakannut ostamasta esim. munavoita sisältäviä eväitä esim. kahviloista mutta lapsille kyllä ostan jos on tarvetta tankkaukselle ja he kananmunaa pyytävät.

Toisin sanoen koen itse olevani laktovegetaristi ja lapset taas kokevat olevansa ovolaktovegetaristeja.

Olen jo vuosikaudet ollut täysin vakuuttunut siitä, että vegetarismin vakaumus on Anandissa ja Shantissa jo ihan omaehtoisesti niin syvällä että kunhan he ehtivät teini-ikään, he ilmoittavat isänpuoleisellekin suvulleen olevansa vegejä. Isänpuoleinen suku on sitä mieltä etteivät sitä pienemmät lapset voi tuollaista päätöstä tehdä, ja sitä mielipidettä kunnioitamme. Tytöt siis syövät heidän seurassaan suosiolla niin lihaa kuin kaikenlaisia karamellejakin. Shantin sanoin, "mä kyllä pidän monien liharuokien mausta, mutta sillon ku mä saan itse päättää ni mä en haluu siltikään niitä syödä koska mä ajattelen eläimiä".

Kaksoseni ovat käyttäytyneet näin kolmivuotiaista lähtien.

Lähivanhemman mielipidevaikutus lapsiin on kaikista suurin, mutta uskon, että tässä painaa muukin kuin minun (ja Dharmapatin ja erinäisten ystäviemme) esimerkki. Syyt, joitten takia olen kasvissyöjä, ovat niin hyviä että niihin on helppo tarttua, varsinkin jos on tottunut monipuoliseen kasvisruokaan eikä mieli vilise etupäässä lihaisia, positiivisilla tunteilla latautuneita ruokamuistoja ja vanhempien suomalaissukupolvien käsityksiä siitä että liha olisi erityisen terveellistä tai välttämättömän tarpeellista. Lisäksi kasvissyönti on ajassa, se on trendikästä. Lapsillani oli jo päiväkodissa ikätovereita, joitten perheissä syödään lihaa, mutta jotka itse haluaisivat olla kasvissyöjiä, ja koulussa tällaisten osuus on vain kasvanut.

Nyt raskaana ollessani mietin välillä, tuleeko tästä lapsesta yhtä innokas kasvissyöjä kuin kaksosista.

Lootus ei tule syömään lihaa kuin korkeintaan kapinoidakseen ainakaan niin kauan kun minun ja Dharmapatin kanssa asuu. Koska hänen kumpikin vanhempansa on vannoutunut kasvissyöjä, ei ole ketään muuta, jolla olisi oikeus sanoa vasta-argumenttisanasensa siihen mitä tälle lapselle ruoaksi tarjotaan. Mitä isovanhempiin tulee, minun vanhempani ovat jo aikaa sitten tottuneet siihen että minä ja minun synnyttämäni lapsenlapset syövät kasvisruokaa vaikka he mitä sanoisivat tahi jopa päällään seisoisivat ;-) Dadimaa (sitä nimeä lapsi tulee Dharmiksen äidistä käyttämään) taasen on hänkin kasvissyöjä. Dadimaa luopui lihasta tosin vasta menopaussin jälkeen vähän niin kuin tukeakseen poikansa päätöstä - Dharmapatihan rupesi vegeksi vasta 2004 uskoontulonsa yhteydessä oltuaan siihen asti varsinainen liha-ahmatti, joka kiukutteli, ellei ruokapöydässä ollut lihaa! Mauritiuksella kasvissyönti on kyllä huomattavasti yleisempää kuin Suomessa, mutta kuitenkin selvästi harvinaisempaa kuin Intiassa. On aika tavallista, että ihmiset popsivat lihaa ja mereneläviä, mutta kasvissyöntiä kunnioitetaan silti uskonnollisena ihanteena ja varsinkin naiset usein ryhtyvät kasvissyöjiksi kypsään ikään tullessaan. Koetaan, että se on hyväksi paitsi heidän omalle hengelliselle kehitykselleen, myös koko perheen karmalle.

Sellainen ei tulisi mieleemmekään, ettemme yrittäisi kaikin keinoin pitää Lootusta kasvissyöjänä. Tiedän sellaisiakin suomalaisperheitä, joiden toinen vanhempi tai kummatkin vanhemmat olivat kasvissyöjiä, mutta lapsilleen he syöttivät lihaa lasten niin toivoessa "vapaan valinnan" nimissä. Lihansyöjiksi lapset ovat isoiksi kasvettuaan jääneetkin, kasvissyönnistä ei syntynyt heille vakaumusta ja oman persoonan rakennuspalikkaa - vaikka toki he varmasti suhtautuvat kasvisruokiin ja -ruokavalioon positiivisemmin kuin ihmiset yleensä. Näen tässä ihan samaa kuin siinä että uskovainen vanhempi jättää henkilökohtaisen uskonsa jakamatta lapsensa kanssa "vapaan valinnan" nimissä, tai kun ulkomaalainen vanhempi ei viitsi puhua lapselleen äidinkieltään koska eihän sitä Suomessa tarvita. Surevat sitten myöhemmin kun lapsi isompana ihmettelee mihin uskontoa tarvitaan tai miksi hän ei tunne yhteenkuuluvuutta sukuunsa toisessa kotimaassa.

Mutta ehkä minun on vain itse toisenlaisena vaikea ymmärtää sitä, että hyvin monelle länsimaalaiselle juuri tuo "vapaa valinta" on kaikkein tärkein ja ylin moraaliarvo, korkeampaa kuin mikään oma henkilökohtainen päätös! 

Ehkäpä se on kaikista suurin kulttuuriero länsimaitten ja muitten kulttuurien välillä. Minä olen tässä asiassa aivan tietoisesti hylännyt eurooppalaisuuteni, koska uskon, että juuri tuo ajattelutapa vaikuttaa kaikkein eniten siihen että eurooppalaiset perheet ovat koko maailman mittakaavassa niin hajanaisia ja eurooppalaiset ihmisinä niin yksinäisiä ja masentuneita. Kun kaikki kasvatetaan valitsemaan itse omat arvonsa, eikä mikään ole yhteisesti pyhää, todennäköisyys sille, että kaksi tai vieläkin useampi ihminen, olkootpa vaikka lähisukuakin, kulkisivat yhdessä kovin pitkään samaa tietä pitkin on aika pieni.

Sitä olen miettinyt, että tuleekohan Lootukselle jossain vaiheessa kapinan tarve. Kaksosten kohdalla tätä kysymystä ei tarvitse edes esittää, hehän tietävät miltä liha ja sen johdannaiset maistuvat ja ovat silti itse valinneet elää ilman sitä siellä missä heillä on valinnan vapaus - koulussa, vieraisilla, juhlissa ja matkoilla. (Äidin luonahan valinnanvapautta ei ole koska kotini on lihaton vyöhyke, isän luona taas lihaa tulee syödä ja sillä sipuli.) Olen vakuuttunut siitä että Lootus oppii pienestä pitäen ihan luonnostaan omaksumaan saman asenteen kasvisyöntiin kuin isosiskonsakin. Mutta entäpä kun hän kasvaa? Entäpä jos hänen ystävänsä syövät lihaa ja hänellä, kaksossisarettomalla, ei ehkä ole kaikkialla samanmielistä samanikäistä vertaistukea mukanaan? Lootukselle nuo tilanteet tulevatkin luultavasti olemaan kovempi koettelemus kuin kaksosille niin kauan kun laumasieluista lapsuutta jatkuu.

Toisaalta tunnen ja tiedän useita vannoutuneita pieniä tai teini-ikäisiä kasvissyöjiä, joilla ei ole sisaruksia tai ainakaan vegesisaruksia, ja jotka eivät pidä erilaisuuttaan ongelmana. Ehkä nykylasten keskuudessa individualismin ihanne ylittää ryhmään mukautumisen tarpeen ja ihmisillä on ylipäätään niin monenlaisia erityisruokavalioita että kasvissyöjälapset oppivat jo päiväkodissa pitämään omaa ruokavaliotaan luonnollisena poikkeamana, joka ei heitä millään häiritsevällä tavalla ikätovereista eristä.

Joten ehkäpä tämäkin mietinnänaiheeni on vain yksi versio "apua, miten yksöstä kasvatetaan" -hermoiluistani.

perjantai, 11. huhtikuu 2014

Voittamaton vaimo

Hindulaisen hyvän elämän käsityksen mukaisesti jo sillä voi päästä hengellisellä tiellä käsittämättömän pitkälle, että on hyvä puoliso. Tätä oppia kuvitetaan mielestäni aivan rakastettavilla tarinoilla, joiden pääosissa ovat kiistattomasti naiset. Aviomiehet, jotka ihmepelastuvat sankarillisten vaimojensa ansiosta, jäävät sivurooliin; tämän seuraavan tarinan aviomiehestä en tiedä edes nimeä!

Muinaisina aikoina eli Ansuya, täydellinen vaimo. Hän rakasti miestään yli kaiken eikä ajatuksissaankaan tätä pettänyt.

Kerran iltasella Ansuyan mies suututti vahingossa taikavoimaisen tietäjäjoogin. Vihapäissään joogi kirosi hänet: kuolet kun aurinko nousee.

Jos tämä tuntuu lukijoista epäreilulta, niin sitähän se onkin, paitsi kun ottaa huomioon, että edellisten elämien karma vaikuttaa kaikkeen erityisesti hindulaisessa mytologiassa. Ansuyan miehen osaksi koitunut kirouskin oli seurausta hänen aiemmasta pahasta teostaan.

Ansuya ei täydellisen rakastavana vaimona kuitenkaan miehensä menneisyyttä miettinyt eikä turhan filosofisia pohtinut. Tämä hurskas nainen veteli viivat suoraksi: tärkeintä on tehdä kaikkensa rakkaan puolison vuoksi. Ansuya julisti, että asianlaitojen ollessa niin kuin mies vaikeroi niitten olevan, aurinko ei enää saisi nousta.

Eikä aurinko noussutkaan. Auringonjumala ei onnistunut nousemaan taivaalle vaikka mitä yritti. Niin suuri oli uskollisen, rakastavan vaimon voima, niin vastaanpanematon hänen tahtonsa!

Luonnonjumalien kuninkaan Indran piti tämä ongelma ratkaista. Hän keksi juonen: jos täydellinen vaimo tekee jonkin synnin, hän ei enää ole täydellinen eikä hänen hurskautensa enää riitä pitämään maailmaa pimeydessä. Nainen piti siis saattaa shakkilaudalta tuttuun haarukkaan, tilanteeseen, jossa tämän olisi pakko tehdä vastapuolta auttava virhesiirto.

Hyveellisen perheenemännän etikettiin kuuluu vieraanvaraisuus. Varsinkin hengenmiehille ja naisille. Eli jos esimerkiksi nälkäinen munkki saapuu hänen ovelleen, hänen on ruokittava munkki. Indra komensi Ansuyan ovelle kolme kuuluisaa tietäjämunkkia ruokaa kerjäämään. Kun Ansuya alkoi kattaa heille lautasia, munkit ilmoittivat (Indran käskystä), ettei heitä voisi ruokkia kukaan muu kuin alaston nainen.

Jos Ansuya ruokkisi vieraat miehet alasti, niin munkkeja kuin he olivatkin, se luettaisiin dharmisten lakien mukaan siveettömyydeksi. Silloin Ansuya ei olisi enää täydellinen vaimo.

Ja jos munkit jäisivät nälkäisiksi Ansuyan luona käytyään, silloinkaan Ansuya ei olisi enää täydellinen vaimo, koska hän ei olisi täyttänyt vieraanvaraisuuden vaatimuksia. Indra Taivaassa käkätti: tästä pinteestä ei Ansuya selviytyisi!

Suuri olikin Indran ketutus, kun Ansuya ilmoitti munkeille, että hän tarjoilee kaikin mokomin heille alasti, kunhan he vaan ensin muuttuvat vauvoiksi.

Joko Ansuyan maagisten aviollisten täydellisyysvoimien ansiosta, taikka siksi, että munkkejakin risoi Indran ketkuus, he todellakin nuortuivat vauvoiksi. He huusivat "wääää!" ja Ansuya ruokki heidät kaikki. Ei mikään taivaallinen säädyllisyyskoodisto voi tuomita naista, joka näyttäytyy alasti vauvoille.

Tämän jälkeen Indran ei auttanut kuin laskeutua poimimaan vauvat hoitoonsa. Hän pääsi kokeilemaan, millaista on olla kolmosten lapsenvahti. Siitäs sai kun häiritsi vanhurskasta naista.

Lopulta tilanteeseen puuttui Brahma, Luoja. (Tässä vaiheessa aurinko ei ollut noussut kolmeen vuorokauteen.) Brahma pyysi, että Ansuya antaisi auringon nousta sillä ehdolla että Brahma pelastaisi tämän aviomiehen hengen.

Ansuya suostui. Ja aamulla, kun Auringonjumalan pakkoloma päättyi ja kauan odotettu lämmin valopallo viimein pääsi taivaalle, Brahma oli Tuonelanherra Yamaa vastassa. Yama yritti irrottaa Ansuyan aviomiehen sielun tämän ruumiista, mutta saikin Brahmalta löylytyksen. Yaman ei auttanut kuin luovuttaa ja jättää mies henkiin.

Sitten Ansuya ja mies elivät pitkän romanttisen elämänsä onnellisina yhdessä loppuun.

torstai, 10. huhtikuu 2014

Harva meistä on rautaa eli aneeminen raskausviikko numero 16

Pe 4.4. rv 16+0

Neuvolakuulumiset: minulla on anemia, varsinkin omalla mittapuullani. Normaalistihan hemoglobiinini on yli 140, ellen ole hiljattain luovuttanut verta. Nyt se on 115. Ja tämä siitä huolimatta että olen vedellyt rautatabletteja jo ties miten monta viikkoa! Eipä ihme että edelleen jaksaa vaan väsyttää. Ilmeisesti ne verenluovutuksesta ilmaiseksi jaetut halvat Retafer-rautatabletit eivät vaan imeydy meikäläisen kroppaan kunnolla. Olisin halunnut mennä ostamaan rautamehua heti tänään jostain pyöräilyetäisyydellä jököttävästä luontaistuotekaupasta, mutta Malmilta löytynyt ehti mennä kiinni. Huomenna sitten. Retaferit sotkevat ruoansulatustanikin niin että rautamehu tms. parempi ratkaisu on kyllä ollut ostoslistalla, mutta olen yrittänyt säästää rahaa periaatteella "syödään nyt nämä ensin loppuun".

rautamehu-normal.jpg

Tätä löytyikin sitten lauantaina luontaistuotekaupasta.

Muuten kaikki vaikuttikin olevan kunnossa, verenpaineenikin oli erinomainen, joten teoriani siitä, että viimeksi se oli korkea vain siksi että olin pystynyt yökötykseltäni syömään sinä aamuna pelkkää salmiakkia, lienee aivan oikea. Lootusta oli vaikea saada sydänääntensalakuuntelukojeella kiinni, hän uiskenteli koko ajan dopplerin alta livohkaan, mutta niin iso hän jo on että minäkin kuulin ne livistykset ihan selvästi. Lopulta neuvolantäti onnistui jollain napakalla otteella pyydystämään pienen paikoilleen niin että tasaiset sydänäänet, nyt noin 150 lyöntiä minuutissa, kuuluivat. Kuului myös potkintaa, aivan kuin vauva olisi kiivaasti taistellut vakoilijoita vastaan! :-) Dharmapati yhdisti moisen liikunnallisuuden ja aggressiivisuuden kshatriyoihin ja sanoi että hyvä, tämä vauva tulee selvästikin häneen.

Tällä neuvolakerralla käytiin myös läpi elämäntilannetta, yleisiä tuntemuksia, ihmissuhdeasioita jne. Niitä varten sain postitse etukäteen ja täyttelin jo hyvissä ajoin "voimavarakaavakkeen". Sitä täyttäessä oikein sielu lepäsi. Niin hyvin kaikki tuntuu elämässä olevan, vain rahatilanteen kohdalla jouduin vastailemaan etten ole tyytyväinen enkä stressitön. Mutta kun sitä ennen olin jo rehellisesti voinut koko sydämestäni todeta että parisuhteeni on ihana ja että vanhemmuus tuntuu tutulta jutulta joka sujuu jo hienosti ja että uuden lapsen tuomiin muutoksiin suhtaudun realistisesti ja itsevarmasti ja että olen jo tehnyt oman henkilöhistorian vaikeisiin asioihin liittyvän parannustyön (ainakin niin pitkälle etteivät menneet enää paina ellen oikein yrittämällä yritä niitä syvällisesti muistella), ja että tunnen olevani terve ja onnellinen, niin eivät ne rahahuolet enää tuntuneetkaan miltään. Olen milloin tahansa mieluummin köyhä mutta muutoin onnellinen ja tasapainoinen kuin toisinpäin. Siitäkin on kokemusta, paljon!

Niin. Osaisinkohan arvostaa sitä mitä minulla tänä päivänä on näin paljon jos minulla ei olisi kokemusta muusta? Odottaisinko ja vaatisinko parisuhteeltani ja elämältä yleensäkin liikaa ja tuntisinko perustyytymättömyyttä tavallisen elämän tavallisina hetkinä, joina nyt tunnen onnea ja tyydytystä?

 

La 5.4. rv 16+1

Välillä jotain ihan arkista asiaa tehdessä iskee ymmärrys: tämänkin asian opettelemiseen vauva tulee tarvitsemaan satoja harjoituskertoja. Alusta pitää aloittaa taas kouluttaminen ja kärsivällinen oppimisen vierestä seuraaminen. Tänään minulle kävi näin aamupalajogurttia popsiessa, kun muistelin, millaista sotkua siitä sitten tuleekaan kun vauva päättää haluta oppia syömään itse. On se "mihin olenkaan taas ryhtynyt!" -huuto sisimmässäni kuitenkin aika vaimea koska sen rinnalla on vankka luottamus siihen että kaikki kyllä lutviutuu ja että osaan jo tämän homman.

Se jäikin kirjoittamatta eilen. Että päällimmäiseksi fiilikseksi eilisestä neuvolakeikauksesta jäi hyvä fiilis: tämän homman jo hallitsen. Vieläpä aika hyvin, lapsistani päätellen. Ihanaa onkin kokea äitiys nyt alusta asti ilman ensikertalaisen epävarmuutta ja hermostuneisuutta!


Su 6.4. rv 16+2

Dharmapati on ollut viime päivinä kovin suojeleva mahaani ja minua kohtaan ja murissut, että pitääkö vauvan syntymään olla vielä niin pitkä aika, hän haluaisi jo päästä leikkimään pienokaisen kanssa. Hän kypsyy isyyteen silmissä.

Päätimme eilen, että Dharmapati saa valita vauvalle nimen. Tytönnimenhän hän on jo päättänytkin ja minä olen alkanut pitää siitä aina vain enemmän kun olen saanut lisää tietoa sen moninaisista merkityksistä :-) Vaan kun eilen luettelin anoppini toiveesta hänelle ja Dharmikselle pojannimisuosikkejani, Dharmis sivuutti ne kaikki päänpudistuksella sen kummempia ajattelematta. Tajusin, ettei vika voi olla umpikrishnalaisissa nimissä itsessään, vaan jokin tässä koko kuviossa jurppii nyt miestä. Ja näinhän se olikin: hän lopulta myöntää puuskahti että kun lapsi tulee saamaan joka tapauksessa minun sukunimeni (jonka olen vieläpä itse keksinyt ja aikoinani viralliseksi nimekseni vaihtanut) ja toiseksi nimekseen (jos on poika) Juhanin ihan vaan siksi että se on isänikin toinen nimi, hän kokee, ettei hänellä ole mitään sanavaltaa ja valinnan vapautta, jollei hän saa itse löytää pojalle täydellistä nimeä. 

Nimet ovat minulle sellainen intohimo että halusin inttää vastaan, mutta sitten pysähdyin. Aivan kuin Krishna Itse olisi äkkiä työntänyt sen näkökannan päähäni, että hei, minähän olen jo saanut ihan omin päin nimetä kaksi lasta (silloinen mies nikotteli jonkin aikaa yhdelle valinnalle vastaan mutta myöntyi ongelmakaksosraskauteni loppuvaiheessa lohduttaakseen minua joka raskauskomplikaatioista niin kärsin - ja on myöhemmin ollut puhtaasti onnellinen että myöntyi, nimet ovat niin kauniit ja saavat aina vain kaikilta kehuja). Dharmis ei ole koskaan nimennyt yhtäkään lasta. Mitä järkeä tästä aihesta on ruveta kärhämöimään, ihan varmasti mies valitsee pojalleen aivan täydellisen etunimen kun vaan annan hänelle vapaat kädet.

Pyysin sitten vain, että hän antaisi nimen viitata suoraan Krishna-Vishnuun eikä esim. johonkin pyhimykseen joka hänelle kenties jotain merkkaa mutta minulle ei... ja, jos mahdollista, hän voisi valita useamman nimen ja antaa minulle sen verran sanavaltaa että voin valita hänen valitsemiensa vaihtoehtojen joukosta. Silloin ei ainakaan pitäisi päästä käymään niin hullusti, että nimi olisi suomalaisille mahdoton lausua, taikka että sillä olisi jokin ikävä merkitys, jota mieheni ei huomaa mutta supisuomalaiset kyllä.

Mies notkuikin aimo osan eilisillasta vaisnavien nimisivustolla, ja minä tiirailin vierestä ja kommentoin tirskuen joitakin vaihtoehtoja. Tarjolla olivat kestosuosikkini Kamalan ja kaikkien Maha-alkuisten (sanskriitiksi Maha merkitsee Suurta) ohella esimerkiksi sellaiset uskontomme traditioitten mukaisesti ihan kelpo pojannimet kuin Tapan, Kumara, Kili ja Oja. Koetin myös saada mieheni uskomaan että sekavuudenvälttösyistä olisi parasta jos valituksi tuleva nimi ei sisältäisi sitä äännettä, jonka englanninkieliset merkitsevät Y ja suomalaiset J.

Mutta ei tässä vielä tositouhuissa olla pojannimen valitsemisen kanssa - tarkoitus olisi edelleen odottaa että vauva syntyy ja sille voi mauritiuslaisen tavan mukaan laatia perinteikkään horoskoopin, joka sisältää olennaisena osanaan hyväenteisimmän alkutavun vauvan etunimelle.


Ti 8.4. rv 16+4

rautaaveressa-normal.jpg

Ja sitten, aivan puun takaa, minuun iski sunnuntaina temppelissä kanveesiin tyrmäävä voimattomuus. Sellainen, etten osannut kuin piileskellä nurkissa, ja oksentaa voimistavat ruoat, kunnes katsoin parhaaksi luikkiä häntä koipien välissä kotiin. Tuntui etten kestä purskahtamatta itkuun jos joku kysyy miten voin. Dharmis ja lapset tulivat sitten perässä juhlien päätyttyä.

Joko rautakato eli raskausanemia pahenee jaguaarin juoksunopeutta - se kuulostaa varsin uskottavalta ja todennäköiseltä selitykseltä näille oireille - tai sitten joku muu sairaus kalvaa minua. Sama kurjuus jatkui eilen, jälleen iltapäivällä. Aivan kuin sitä olisi vähän irti ruumiistaan ja se tottelee siksi hitaasti ja jähmeästi ja mieluiten sitä vain nukkuisi. Tietenkin eiliseen kuului kuitenkin juoksentelua kaupungilla Shantin allergiatutkimusten merkeissä ja heti perään piti hoitaa muita asioita siellä kun kerran kaupungilla oltiin. Tänäänkään en ehdi lääkäriin kun on tärkeä palaveri päivällä ja haastattelu illalla :-P Tässä rahatilanteessa ei ole varaa perua töitä huteran olon takia, täytyy vaan kävellä hitaasti. Ja ottaa tarvittaessa lisää Panadolia. Päänsärkykin riivasi yöllä. Nyt aamulla olo on väsynyt mutta muuten OK, ainakin vielä. Odotan kauhulla miten iltapäivällä taas käykään.

Dharmapati on taas ollut aivan korvaamattoman kultainen, antanut minun levätä, viihdyttänyt lapsia etteivät vaivaisi heikkoa äitiparkaansa, kokannut, tiskannut, pyykännyt... Mutta jos kaiken tuon jälkeenkin äidyn hänelle marisemaan oloni kurjuutta, hän puuskahtaa että itsepäs vauvan halusit ja että painu takaisin sänkyyn siitä. Eli jos minulla on raudanpuuteanemia niin hänellä kyllä tahdikkuudenpuuteanemia! No, mieluummin näin päin kuin toisin päin eli että sanallista voivoisinuaparkaata piisaisi, mutta käytännön tekoja ei. Ja aivan ehdottomasti mieluummin näin päin kuin niin päin että mies painelee itsesäälin vallassa jonnekin juomaan, karkuun kotoa, kun vaimolla on kurja olo. Sitäkin tapahtuu. Mutta ei meillä.

Ystävätär kehotti välttämään maitoa koska se heikentää raudan imeytymistä. Laktovegelle maidon välttäminen voisi kuitenkin tie toisiin puutostauteihin tai sitten pitäisi löytää energiaa, aikaa ja intoa ihan uudenlaisen ruokavalion omaksumiseen. Ennen kuin joku ei-vege vetelee tästä johtopäätöksen kasvisruokavalion vaarallisuudesta, painotan, ettei minulla ollut tällaisia ongelmia edellisessä raskaudessa ja silloin sentään odotin kahta vauvaa. Kasvissyöjä olin jo silloin; syksyllä tulee täyteen 20 vuotta lihatonta ja kalatonta elämää.


Ke 9.4. rv 16+5

Tunnen olevani yhä pahemmin rappiolla kun en jaksaisi herätä aamulla enää edes samaan aikaan lasten kanssa, ja tsippailen sitten likaisena ja suihkussa käymättömänä myöhäiseen aamupäivään, käynnistelen hi-taaaas-ti työni tietokoneella, enkä tietenkään ole vielä meditoinut...

No, ehkä tämä tosiaan on vaan sitä raudanpuutetta. Opiskelin aihetta ja selvisi että rauta imeytyy varsinkin rautamehusta niin nopeasti ettei maitoa, teetä, ym. imeytymistä estävää tarvitse vältellä kuin puoli tuntia mehun ottamisen jälkeen. Voi kuitenkin viedä 10 päivää ennen kuin hempan nousu näkyy. Rauta lisää punasolujen määrää vedessä, mikä lisää reippautta ja voimaa ja yleistä terveyden tunnetta, mutta niitten rakentaminen vie elimistöltä sen kymmenen päivää.

Hoipuin eilen työtapaamiseen puolenpäivän jälkeen tuntien miten voimat valuivat kävelemilleni kaduille, ja mietin, että mitähän tästäkin tulee. Kätellessäni henkilöä joka minun oli määrä tavata tuttu ammattirooli otti minut kuitenkin valtaansa. Ammattiminä selviytyi kaikesta kunnialla ja johdatti minut tapaamisesta uloskin niin energisesti, että päätin aika lailla ex tempore lähteä osallistumaan netissä yhdessä syysvauvoja vartovien naisten tapaamiseen... Se kun sattui olemaan samoihin aikoihin Kampissa. Muut täysikasvuiset paikallaolijat (3 kpl) olivat kaikki alle 2-vuotiaitten esikoislasten äitejä ja odottivat näille pienellä ikäerolla "pikkukakkosia". Jokainen noista äideistä oli alle 30-vuotias. Puheenaiheet pyörivät aika lailla pikkulapsissa ja en tiedä miksi tunsin itseni, piakkoin 35 täyttävänä, niin kovin vanhaksi. Soitin Shantille ja Anandille että tulisivat koulusta hekin Kamppiin ja jatkettaisiin yhdessä kotiin. Pienokaiset pitivät isojen kaksosten seurailemisesta kovasti eikä Anandikaan osoittanut nyt minkäänlaista mustasukkaisuutta tai vauva-angstia vaan kyseli reippaasti joukon pienimmän (7 kk) äidiltä vauvanhoidosta! Kyllä ansaitsivat muffinssinsa ja donitsinsa (sillä tietenkin Shanti saapui paikalle verensokeri matalana ja jouduin ostamaan hänelle hiilaripommin ja laiheliinisiskolle tietenkin sitten kanssa.) Tarkkakorvainen Anandi kyseli minulta että mikseivät nuo naiset puhu juurikaan minulle vaan lähinnä toisilleen... Heillä nyt vaan oli elämäntilanteen ja iän puolesta enemmän yhteistä :-) Illalla tein vielä yhden haastattelun, ja taas kaaduin sänkyyn kuin ruumis.

Eipä ihme että olo on outo kun ruumiissani tapahtuu parasta aikaa näin paljon!

Dharmapatia on ikävä. Hän kun opiskelee nyt joka ilta matematiikkaa, lähinnä monimutkaisia prosenttilaskuja, vielä pitkään sen jälkeen kun minä olen simahtanut. Emmekä me päivisinkään juuri ehdi jutella saati sitten halailla, kun hän pääsee ihan toisella puolella kaupunkia sijaitsevasta koulustaan vasta kolmelta ja minä olen leipätöitteni jälkeen niin voimaton että kotihommat ja kokkaus jäävät hänelle.

Olin eilen useita kertoja tuntevinani pieniä potkuja.

Ammattiminuuksista sun muista rooleista vielä... Guruni kehottaa valjastamaan ne hyötykäyttöön, sillä me ihmiset vedämme joka tapauksessa roolia kaikilla elämänalueilla. Jos pyrimme näyttelemään dharmista työntekijää, dharmista perheenelättäjää, dharmista puolisoa, se ei voi olla vaikuttamatta persoonaamme. Meistä tulee sitä mitä pyrimme olemaan. Nyt joku tietenkin älähtää että onpas kauheaa teeskentelyä. Easwaran vastaa, että ei suinkaan, vaan sitä mitä kaikki joka tapauksessa tekevät. Ihminen, joka ei viitsi panostaa parisuhteeseensa, näyttelee laiskan kumppanin roolia uskoen olevansa sellainen ja kyvytön muuksi muuttumaan, tai uskoen, että se toinen, kumppani, on tietynlainen roolihahmo, pettymysten ruumiillistuma, joka ei ansaitse parempaa tai jonka toiveita ei tarvitse juurikaan huomioida. On parempi valita tietoisesti hyviksen rooli ja alkaa elää sen mukaisesti. Intiassa kerrotaan tarinaa paatuneesta murhamiehestä, joka pakeni poliisia liittymällä Ramayanaa esittäneeseen näytelmäryhmään. Hänestä tuli Rama. Esitettyään Ramaa 20 vuotta murhamies oli omaksunut roolinsa tyystin ja käyttäytyi joka tilanteessa kuin Rama - rikokset eivät enää olisi tulleet hänen mieleensäkään.

Kukaan meistä ei tietenkään ole oikeasti mikään roolihahmo vaan ikuinen sielu, joka ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin. Voimme valita uskoa itsestämme ja muista hyvää ja käyttäytyä tavalla josta on kaikille eniten iloa - dharman tavalla.


To 10.4. rv 16+6

Eilen tunsin liikkeet selvemmin kuin kertaakaan tähän asti, eli enää ei tarvitse arvailla, tunnenko niitä vielä vai onko kyseessä jokin muu mahapörinä. Leikimme kaksosten ja Dharmapatin kanssa tervapataa puistossa Tapanilassa (yritimme ensin pelata frisbeellä ja palloilla lähempänä kotia, mutta tuuli oli hirmuinen ja aurinko häikäisevä, huono yhdistelmä... päädyimmekin pyöräilemään metsäisen ulkoilureitin läpi naapurilähiöön kauppaan ja maisemia katsomaan) ja kun ekan kerran jouduin juoksemaan rinkulan ympäri, pysähtyessäni kohdun kiinnekohtia juili (tyypillistä mutta ei vaarallista) ja Lootus alkoi muljahdella kuperkeikkoja niin että tuntui!

En oikeastaan olisi jaksanut lähteä mutta olo oli möllö sisällä istumisesta ja johdatin perheeni ulkoilemaan. Hyvää se tekikin! Fyysinen väsymys kasvoi mutta henkinen jaksaminen parani ja jaksoin loppuillan pysyä hyvin hereillä. Tänäänkin heräsin ihmeen virkeänä ja otin heti ensi töikseni rautamehua ja sitten odotin reilut puoli tuntia ennen kuin aloin vedellä aamiaista. Rauta imeytyy kaikista parhaiten tyhjään vatsaan C-vitamiinin kanssa (jota rautamehu sisältääkin) kun ei ainakaan puoleen tuntiin syö tai juo mitään sellaista mikä heikentäisi imeytymistä.

:-) Dharmis pakeni eilen koulusta kotiin jo puolenpäivän maissa, liian helppo perusmatikantunti oli alkanut pänniä mutta  onneksi ope otti oppilaitten erot huomioon ja antoi osan luokasta lähteä kotiin. Ihana yllätys, kun saimme olla kotona kahden! :-)

Enimmäkseen koulussa on nyt ollut matikan ohella anatomiaa ja luennointia suomalaisten tautiperimästä. Kun myötätuntopälpätin että sinun on varmaan vaikea oppia tuollaisia asioita vieraalla kielellä, Dharmapati vastasi että ihan toisinpäin. Suomeksi näissä sanoissa on järkeä ja logiikkaa, niin monet sanat pystyy päättelemään toisten sanojen perusteella. Kun taas englannin kielessä lääketieteen sanasto on usein lainaa vaan, täyttä latinaa tai kreikkaa. Siunattu Elias Lönnrot joka nimesit supisuomenkielisin sanoin termit, joita ei aikoinaan suomeksi ollut...  :-D