Tämä oli mottoni lapsena, nuorena ja lähes kaikkina ikävuosinani 20 ja 30 välissä. Tänä aamuna luettuna se tuntui kuitenkin tökkäykseltä silmään.

Eilen kun osallistuimme Kulttuuriyhdistys Intian leffailtaan, bongasin ovelta nykyisen mottoni, sen, jota olen seurannut viitisen vuotta. Sillä on selkeä yhteys siihen että vaikka rakastan yhäkin lukemista ja kirjoittamista, harrastan kumpaakin paljon, paljon vähemmän kuin koskaan noina aikaisempina vuosina:

Don't dream your life. Live your dreams.

Jepulis. Jos lukisin (ja kirjoittaisin) yhtä paljon kuin ennen - toisista kulttuureista, pyhimyksistä, satuprinsseistä, uskollisesta rakkaudesta, samanmielisen puolison hausta, sukusaagoista, ylevistä periaatteista, ihmissuhdeongelmien ratkomisesta, tiiviistä lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, silmiään auki pitävistä arjen enkeleistä, oivalluksista, eheytymisestä ja kasvusta, ihmeistä - ei minulla olisi kovinkaan paljon aikaa elää ja kokea niitä.

Kyllä te heidät tiedätte. Kaikki puhuvat heistä. Kaikki nauravat heille. Kukaan ei missään tapauksessa myönnä olevansa yksi heistä.

Mutta minä olen tässä viime päivinä ulkona pyöräillessäni alkanut hiipivän hermostuksen vallassa epäillä, että juuri minä olen yksi heistä. Epäilykseni heräsivät, kun tiedostin, etten vahingossakaan ole ostanut muodikasta talvisota-potta-pyöräilykypärää, jollainen keikkuu "kaikkien" vastaantulijoitten päässä, vaan olen ylpeä siitä että aivojani suojaa Hong Kongin auttamattoman epäajanmukainen halpiskypärä. Vaikka oikeasti salaa sisimmässäni pidän talvisotapottien laajasta väripaletista ja olen alkanut diggailla malliakin. Perin epäilyttävää, ja tarkemmin ajateltuna olen epäilyttävä kaikin puolin muutenkin!

1. Olenhan kaupunkilainen.
2. Asun trendikkäällä asuinalueella.
3. Osallistun kaupungin tapahtumiin valikoivasti ja tiedostavasti.
4. Pyöräilen paikasta toiseen.
5. Yhdistelen ironisesti pukeutumistyylejä. (Vai mitä muuta pitäisi ajatella naisesta jolla fillaroi kaupungilla yllään yhtä aikaa aidot intialaiset patiala-salwarit ja kurti, halpahallin sinivalkoinen Suomi-verkkaritakki sekä muodikkaat, värikkäät, asukokonaisuuden sävyjä myötäilevät tennarit?)
6. Olen kiinnostunut ekologisista arvoista.
7. Fanitan muusikoita ja tyylilajeja, joista naapurini eivät tiedä hölkäsen pöläystä.
8. Teen epämääräistä, taiteellista työtä.
9. Arvostan vapaa-aikaa enemmän kuin työtä ja rahaa.
10. Kritisoin jatkuvasti yhteiskuntaa, joka sallii ja mahdollistaa elämäntyylini. Pyrin olemaan moraalisesti sen huonoiksi katsomieni käytäntöjen ja ajattelutapojen yläpuolella.
11. Koen olevani omaperäinen ajattelija, joka ei sovi mihinkään valmiiseen ryhmään.

Kauhistuksen kanahäkki.
Minähän olen sittenkin aikani ja kulttuurini tuote!

Kuulun sittenkin joukkoon!

Aaargh! Olen hipsteri!

Itkuherkkyyteni on saavuttanut häiritsevät mittasuhteet. Alkaa itkettää, jos vain kuulen jonkun sanovan epäystävällisen sanan toiselle, kohtelevan toista kärsimättömästi... Itkettää, että syyllistyn dharman loukkaamiseen itsekin... Lasten kanssa itkettää helpoimmin. Kun he aiheuttavat joillakin toimillaan toisille kärsimyksiä, painin suuttumishalujeni kanssa. Haluan selättää raivoni, haluan viimeinkin siitä eroon, mutta mikä on omien päreitten palamisen vaihtoehto?

Toivoton itku?

Kiukustuminen osoittautuukin tavaksi ponkaista irti surusta. Surunaihe on kuin kivi joka tulee kohti, ja suuttumalla sen voi kimmottaa tulosuuntaansa, pois itseä satuttamasta. Mutta koska haluan edetä Jumalani luo, minun on annettava kivien tulla.

Oikeat Jumalan rakastajat pysyvät kivisateessakin tyynin mielin. Minä olen siis surkea aloittelija kun en kestä tuskaani pillittämättä.

Jäin eilisen kirjoitukseni jälkeen funtsimaan itkemiseni ja suremiseni syitten muuttumista oikein olan takaa. Löysin jotain yhteistä kaikista niistä liikutuksen hetkistä, jotka eivät synny itsesäälistä. Joogielämäntavan herkistämän kyyneleet ovat...

• Kyyneleitä maailman puolesta.
• Kyyneleitä sille, että vaikka minulla menee hyvin, mitä iloa siitä on, jos muilla ei mene?
• Kyyneleitä sille, että vaikka kaksi ihmistä olisivat tajuttoman onnellisia yhdessä, ruumiit rajoittavat ja tekevät heistä näennäisen erilaisia ja niinpä aina on välissä väkisinkin jotain kitkaa, eivätkä he eivät ikinä voi päästä tarpeeksi lähelle toisiaan kuin Jumalassa. Itken sitä siksi, että tämähän tarkoittaa suurimman maallisen onnen olevan niin kovin epätäydellistä.
• Kyyneleitä sille, koska suurin osa ihmiskunnasta ei tajua ottaa kuin pikku maistiaisia (jos niitäkään) valtavan paljon suuremmasta, kestävästä, itseriittoisesta onnesta.

Millaisista syistä te lukijat vuodatatte kyyneleitä? Koetteko kasvattavien elämänkokemusten muuttaneen itkunne syitä tai laatua?

Arkiseksi esimerkiksi noista minun mainitsemistani pääsee Lana Del Rey Video Games -hitillään ;-) Vastahan minä eilen mainitsin hänet blogikirjoituksessani, ja myöhemmin illalla luin, että neiti Del Rey on tulossa kotikaupunkiini keikalle tämän viikon sunnuntaina. Mainitsin tästä miehelleni lasten kirmatessa pihalla - kyllä, olimme todellakin kahden! Tosin heti kun yritimme hempeillä, niin eikös toinen lapsista pärähtänyt sisään hakemaan jotain, minkä jälkeen luovutimme - minä ottamalla pienet tirsat ja mieheni uppoutumalla tietokoneensa maailmaan.

Kuultuaan vastaheränneen vaimonsa höpinät tietokoneensa ruutua edelleen tuijottava mies kysyi, kuka on Lana Del Rey. Kerroin naisen olevan suosittu laulajatar jolla on yksi erityisen kaunis laulu. Maanittelin mieheni panemaan sen soimaan Youtubesta. Mies tosin olisi halunnut mieluummin jatkaa sitä mitä ikinä olikaan netissä tekemässä. Go play your video games.

Suljin silmäni. Mieheeni nojaillen nautin kauniista melodiasta, Lanan tunteikkaasta äänestä, ja eivätkös ne kyyneleetkin sieltä heti kohta silmiini ryöpsähtäneet. Ehdin juuri ja juuri ajatella, että kappaleen jälkeen minä ja Dharmapati käymme syvällisen keskustelun sen tunnelmista... Kun hän äkkiäarvaamatta napsautti biisielämyksen poikki, alle puolessa välissä! Hän tuomitsi kappaleen ihan tylsäksi ja sääti Mayapur.tv:n 24/7 -hinduvirsikimaran soimaan tilalle.

Hän ei vilkaissut minua eikä näinollen huomannut liikutustani.

It's you, it's you, it's all for you
Everything I do
I tell you all the time
Heaven is a place on earth with you
Tell me all the things you want to do...

Hipsin vaivihkaa jatkamaan herkkää hetkeäni toiseen huoneeseen, itkemään itkuni loppuun, ja nauramaan itkiessäni: kylläpä tuo kahdenkeskinen kohtauksemme kuvittikin täydellisesti kaikkia niitä tunteita, joita biisi minussa herättää!

Me olemme eittämättä kutakuinkin niin onnellinen pariskunta kuin reilut kaksi vuotta sitten toisiinsa tutustuneet rakastavaiset vain tässä maailmassa voivat olla. Silti nämä ruumiimme ja muistomme kaikkine pikku eroavaisuuksineen tekevät meistä yksilöitä, jotka eivät koskaan voi täysin ymmärtää toisiaan, eivät koskaan päästä aivan toistensa lähelle tai olla kuin hetkittäin aivan samassa mielentilassa.

Ja samahan se on lastenkin kanssa. Voin suunnitella meille vaikka miten vinkeitä päiviä, ja saada vastaukseksi vähintään yhden lapsen marinat ja murinat, koska hän haluaisikin tehdä jotain ihan muuta. Vastaavasti jos en valmistele mitään vaan jätän heidät rauhaan, ipanat vaativatkin suunnitelmia ja yhteistä aikaa. Äidin, kahden lapsen ja isäpuolen aatokset eivät voi aina olla samanmieliset vaikka he kuinka toisiaan rakastaisivat.

Lana Del Reyn ääni ja laulutyyli kuvittavat tätä tuskaa viiltävän osuvasti: kauniit hempeät sanat  eivät voi olla aivan totta, mukana on reilu ripaus ironiaa. Kuinka usein käy niin että olemme sataprosenttisen onnellisia tehdessämme sitä mitä rakkaamme tahtoo tehdä, emmekä tunne sisäistä levottomuutta ja haaveile olevamme jossain muualla, omiamme puuhailemassa? Käsi ylös, kuka ei koskaan tunne tarvetta kysyä "tässäkö kaikki?!"

Kyyniset naurahdukset, joita mieheni suusta joskus harmikseni kuulen kommenttina "perheonnelallemme", ovat hänen tapansa havainnoida samaa. Ja hän löytää vastaukset ja jatkot uskostaan: Okei, tätä on siis maallinen onni. Krishna hoi, selväksi tuli, nyt uskon että vain Sinä voit suoda täydellisen lievityksen levottomalle tulelle sisimmässäni!

Iltaitkuni oli hyvin vapauttavaa laatua. Niissä kyyneleissä ei ollut mitään negatiivista, ne olivat tosiasioiden hyväksymisen kyyneliä. Rakastan-teitä-sellaisina-kuin-olette -itkua. Tiedän-että-rakastatte-minua-karvoineni-päivineni -vollotusta. Ja onnen kyyneleitä siitä että Jumala on aina kanssani ja ymmärtää minua täydellisesti, mutta niin moni jää niistä tunteista osattomaksi että onneni on ajoittain suorastaan syyllistä.

Kuulun niihin vanhempiin, jotka eivät juuri puhaltele ja voivottele, kun lapsille sattuu haavereita. Halaan, silitän, sanon yhdet voivoit, ja ellei vaiva ole vakavampaa sorttia, niin se siitä. Olen sitä mieltä, että jos ihminen vielä uudemman kerran rupeaa pipiään suremaan, niin pipihän siitä vain suurenee. Huomio paisuttaa kipua kuin ilmapalloa. Tästä esimerkkinä ne lukemattomat kerrat kun joku naurava kakara aloittaa uudelleen pillityksen aina nähdessään oman laastarinsa. Niinpä ilmeeni kiristyy, kun kuulen joittenkin vanhempien sössöttävän vielä illalla ja seuraavana päivänäkin aamuisesta haaverista, jonka lapsi olisi ilman muistutusta jo autuaasti unohtanut, että voi voi kun sattui ja vieläkö se on kipeä... Minusta siinä kasvatetaan lasta vellomaan itsesäälissä ja omissa ikävissä kokemuksissaan.

Aikuisilla tämä laastarinnäkemisitku menee joskus seuraavaan potenssiin. Omasta sairaudesta tai suuresta menetyksestä, mikä se sitten kullakin on, tulee oman identiteetin tärkeä tukipilari, syy ja tekosyy lohdutushankinnoille ja tärkeitten asioitten tekemättä jättämiselle. Jotakin hyödyllistä, mitä ilman ei enää osaisi ollakaan. Jotkut vertaistukipiirit pyörivät tällaisten aikuisten varassa.

Tietysti osa tästäkin pauhaamisesta juontaa siitä, että haluaisin itsekin heittäytyä ja aina välillä huomaan heittäytyneenikin itsesääliin ties mistä ohimenevästä pikkuruisesta pipistä. Mitä en siedä itsessäni siedän vieläkin huonommin muissa. Tällä viikolla olen pludannut hengelliseltä polultani itsesäälin kuoppaan useaan otteeseen siksi, että koska lapset ovat kesälomalla ja koko ajan kanssamme, emme saa Dharmapatin kanssa yhtään olla kahden. Eilenkin nukahdimme ennen lapsia! Milloin ihmeessä normaalit, kahdeksantuntista työpäivää poissa kotoa paiskivat lapsilla siunatut vaimot ja aviomiehet tapaavat ja koskettavat toisiaan? Minä olen yrittäjä ja mieheni kahden maissa koulusta kotiin palaava opiskelija ja niinpä olemme voineet monesti arkisin hempeillä rauhassa ennen kuin lasten on ollut aika palata koulun iltapäiväkerhosta.

Joka tapauksessa, aiheeseen palatakseni, luen oman kivun funtsimisen, sitten kun sen nimi ja lähde on selvillä eikä sen parantamiseksi voi enempää tehdä, turhaksi mielenrauhan esteeksi. Niinpä minä aina pludattuani itsesäälikuoppaan kiskon pian ketarani armotta takaisin polulle, kolautan kiivaasti polveni sen kiviin ja komennan suuni kiittämään Krishnaa siitä että minulla on ihanat lapset ja heillä isäpuoli, joka reagoi yksityisyyden puutteeseen vetäytymällä rukoukseen eikä baariin. Minusta eivät ystävättäretkään saa voivotteluseuraa suruihinsa, vain rakentaviksi tarkoitettuja elämänkohennusehdotuksia.

Samaan aikaan kun meditaatio ja hengellinen itsetutkiskelu aiheuttavat tämmöisiä, ne saavat myös pillittämään aina vain useammin. Tällä viikolla olen parkunut muun muassa kuunnellessani lasteni kanssa äänikirjaa Jali ja suklaatehdas. Ihan vaan siksi että Jali on niin köyhä että hänen perheessään syödään joka päivä samaa tylsää kaaliruokaa ja vain kerran vuodessa, syntymäpäivänään, poika saa suklaalevyn. Perhe on niin umpiköyhä siksi että Jalin äiti on pojan neljän iäkkään vuoteeseen sidotun isovanhemman omaishoitaja ja isä matalapalkka-alalla.

En ole ollut aina tällainen. Lapsena ja nuorena joko tuhahtelin kyynisesti tai tunsin raivokasta kapinahenkeä maailman vääryyksien äärellä. Itkinkin lähinnä suurten tunnekuohujen hetkellä, itsesäälistä. Muitten murheet itkettivät minua vain jos löysin niistä omakohtaista, itseänikin satuttavaa kosketuspintaa. Äitiys ja Bollywood - yhdistelmä, joka kalautti minua yhdellä kertaa, sillä hurahdin Bolly-filmeihin kunnolla imetellessäni ja tilailin äitiyslomarahoilla kasakaupalla DVD-levyjä - paransivat minut kyynisyyden taudista, huomasin, että elämä on paljon hauskempaa ilman. Mutta tämä, että purskahtelen spontaanisti itkuun melkein joka päivä jostakin sellaisesta syystä kuin Jali ja suklaatehdas, on kyllä ihan Easwaranin seuraamisen tulosta.

Joskus leikin itkuherkkyydelläni, tällä kehoni uudella ominaisuudella. Katselen, kuuntelen tai luen oikein tahallani jotain surullista. Biisit toimivat erityisen hyvin. Länsimaisia esimerkkejä mainitakseni: voin kuunnella muutaman kerran Adelen Rolling in the Deepin ja itkeä oikein kunnolla sitä, mitä kaikkea kovaonniselta eksältäni nyt elämästään puuttuu kun hän meni minut menettämään, ja rukoilen hänen puolestaan. (Lisäksi saan nolon itsetyytyväistä tyydytystä siitä että taipuvaisuuteni itsesääliin on jalostunut tällaiseen muotoon!) Tai sitten soitan Lana Del Reyn Video Gamesin ja vuodatan sen tunnelmissa kyyneleitä yhtä aikaa avio-onnesta, sekä siitä, ettei aivan lähellä toista ihmistä sitten kumminkaan kestä tai ehdi koskaan olla sillä tavalla kuin voi levätä Jumalassa. Eikä rakkauttaan voi täysin ilmaista niin kuin Jumalalle.