torstai, 18. joulukuu 2014

Minä se vasta kehtaan

"Kuinka sä kehtaat?" kysyivät isot tyttöni fiinissä teehuoneessa, kun lorotin omasta kauppakassista nappaamastani maitotölkistä maitoa teeheni.

Hienot teeharrastajat kun eivät tietenkään pilaa teetään maidolla. Minä selitin tytöille, että minusta makunautinto mustan teen kanssa jää vajaaksi ilman maitotilkkaa, niin moukkamainen teeharrastaja minä olen.

Lasteni kysymys ei ollut tuomitseva vaan ihaileva. He kun ovat siinä iässä jossa täytyy käydä sisäinen kamppailu aina ennen kuin käyttäytyy eri tavalla kuin muut, iässä, jossa on luontaista käyttäytyä hyvin muita matkimalla. Jos fiini teehuone on niin sitä mieltä ettei maito kuulu teehen ettei sen uumenista löydy pisaraakaan maitoa, lapseni eivät ainakaan olisi uskaltaneet siellä juoda minun saappaissani teetään maidon kanssa. (Paitsi jos äiti edellä.)

"Mä oon kuulkaas tytöt jo siinä iässä että mä kehtaan tehä just sitä mitä mä itte haluan", vastasin ja siemailin nautinnolla teekupistani.

Heti perään kehtasin vielä vaihtaa vauvani vaipatkin siinä keskellä hienoa teehuonetta, josta puuttui niinkin rahvaanomainen paikka kuin vessa / vauvanhoitopiste.

teehuone.jpg

Ei se nyt ihan näin hieno paikka ollut ;-) Onneksi.

Missä asioissa te lukijat olette oppineet uskaliaammiksi ja kehtaavammiksi iän karttuessa? :-D

lauantai, 13. joulukuu 2014

Spiritististä, ryhmäkurillista, maailmansotaista lukulomaa

Eilisilta oli täyttä lomaa. Opin vaikka mitä mielenkiintoista.

Esimerkiksi että Iso-Britanniassa spiritismi on tehnyt comebackin. On jo ihan normaalia ja muodikasta mennä meedion luokse saamaan lohtua kun rakas on kuollut. Tutkijoiden mielestä tämä on hyvä homma, koska ihmiset palaavat meedio-istunnoista paljon onnellisempina kuin mitä olivat sinne mennessään; tapahtumat, jotka koetaan edesmenneen yhteydenotoksi, saavat uskomaan että on olemassa toivoa ja muutakin kuin tämä elämä tässä.

Kriitikkojen mielestä se, miten "tyhjänpäiväisiä" viestejä vainajat eläville välittävät - höpöttävät vaikkapa lempikeitostaan sen sijaan että kertoisivat miten maailmaan saadaan rauha - osoittaa, että kyseessä on huijaus ja humpuuki.

spiritismi.jpg

Näin hindun näkökulmasta juuri tuo puhuisi sen puolesta, että vainajat saattavat olla äänessä ihan oikeasti. Jos joku on kummitus, hän ei totisesti tiedä juuri mitään mitä ei tiennyt eläessäänkin; hän on ihan kiinni menneessä elämässään ja haikailee kadottamansa perään.

Moderni spiritismi yleistyi 1800-luvulla samoihin aikoihin kun puhelimet. Jos kerran elävien kanssa pystyi keskustelemaan heitä näkemättä, miksei sitten kuolleittenkin - ajan ihmiset näkivät usein spiritismin yhtä mystisen tieteellisenä kuin puhelimetkin. Varsinkin he, jotka Darwinin tutkimuksista kuultuaan menettivät uskonsa kristillisiin oppeihin. Nehän kyllä pidättelisivät ihmisiä osallistumasta meedioitten istuntoihin, sanotaanhan Raamatussa, ettei kuoleman rajaa pidä ihmisen yrittää ylittää.

Opin myös tuntemaan lisää kiitollisuutta siitä että saan olla hindu Suomessa. Intian äärihindulaisuuteen kuuluu nykyään ihmisten uskon puhdasoppineisuuden valvominen. Rajashtanissa, esimerkiksi, on seutuja, joissa ihmiset ovat ennakkoluulottomasti satoja vuosia henkilökohtaisella tasolla yhdistelleet hindulaisuuden ja islamin parhaita paloja, itse kukin itselleen sopivimmalla tavalla. Lapsille on usein annettu sekä hindu- että musliminimi. Nyt tämä on muuttumassa koska sekä äärihindut että wahhabiittimuslimit käyvät sotaa sieluista ja opettavat raivokkaasti ihmisiä pois "vääriltä teiltä". On valittava, kumpi olet, ja alettava harjoittaa uskontoa poissulkevasti eikä siten miten henkilökohtaisesti kokisi parhaiten Jumalaa lähestyvänsä! Ryhmäkuri ennen kaikkea!

Minä sentään saan elää vanhaan rajashtanilaiseen malliin eli kokeilla sitä mikä kokeilemisen arvoiselta tuntuu. Ehkäpä tässä asiassa olen sittenkin aikani lapsi paljon enemmän kuin luulenkaan. Onhan sitoutumaton, individualistinen hengellisyys tänä päivänä se hengellisyyden yleisin muoto ainakin länsimaissa.

Ja tämä selittää spiritismin uuden suosioaallonkin. Spiritistinen maailmankuva on helppo ja lohdullinen. Siinähän opetetaan, että kuolemanjälkeistä elämää on kaikilla riippumatta siitä, onko seurannut jotakin uskontoa tahi ei. Ihmiseltä ei vaadita mitään jotta hän voisi mennä mukaan spiritistiseen toimintaan. Hän voi elää juuri sellaista elämää kuin tahtoo. Helppoa nykyhengellisyyttä, siis.

Itseäni vainajien kanssa kommunikointi ei erityisemmin kiinnosta, todetaanhan Bhagavad Gitassakin, että se on alemman tason hengellisyyttä. Jos oikeasti haluaa edistyä, täytyy tähdätä rukouksissaan menneisiin jämähtäneitä kuolleita korkeammalle.

Sitten minulle avautui taas yhden kerroksen syvemmältä, miten sata vuotta sitten syttynyt eka maailmansota on nykyisen maailmanjärjestyksemme alkuhetki. Se modernisoi maailman, täräytti ihmiset pois kauniiden ja urhoollisten ideaalien aikakaudesta kylmään ja kasvottomaan sodankäyntiin. Se veti naiset työelämään ja vaikka heidät sodan jälkeen komennettiinkin vielä takaisin kotiäideiksi, "vahinko" oli jo tapahtunut, kaikille oli jo selvää, että nainen pystyy siihen mihin mieskin, ja tasa-arvokehitys lähti todella liikenteeseen. Minulle on ollut mielenkiintoista tajuta tämän vuoden aikana, miten erilaisia ihmiset arvomaailmoiltaan vielä sata vuotta sitten olivat kuin nykyään; sata vuotta sitten ihmiskuva oli sellainen että muitten tai hyvän asian puolesta kuolemista pidettiin arvokkaana ja jopa tavoiteltavana. Jeesusmaisena. Tämä mielessään niin monet lähtivät sotaan.

Ehkä kiehtovinta oli kuitenkin perehtyä keskusteluun siitä, miten moderni teknologia on kuulemma "pilannut" matkustamisen. Ihmiset eivät enää matkustele spontaanisti, koska he katsovat kaiken valmiiksi netistä tai tottelevat älypuhelimensa tarjousehdotuksia. Eikä enää luoteta maailmaa nähneitten asiantuntijoitten kirjoittamiin vertailupohjaisiin matkaoppaisiin vaan tavalliset ihmiset lukevat toisten tavallisten ihmisten kirjoittamia arvioita eri matkakohteista ja luottavat niihin. Monelle matkan tärkein asia on kuvata matkalla juodut drinkit Facebookiin.

1800-luvulla jotkut jo tosin vaikeroivat, että valokuvaus oli pilannut matkustamisen, kun ne, joilla oli varaa matkustaa, eivät enää pysähtyneet piirtämään ja maalaamaan kauniita näkymiä vaan napsaisivat kuvan ja kiiruhtivat pois syventymättä enää mihinkään. Tuo ongelma on kyllä totta ja kasvanut ties kuinka monenteen potenssiin 2000-luvun teknologian myötä!

Keskustelussa ei mainittu sitä, mikä minulle on useasti tullut mieleen, että Internet nakertaa hotelliteollisuutta sillä tavalla että kun meillä on netin kautta mahdollisuus tutustua eri maiden ihmisiin, voimme valita matkakohteemme ja yöpyä heidän luonaan hotellien sijaan. Itse en ainakaan ole maksanut hotellista ulkomailla aikuisiälläni kuin kerran lapsuudenystäväni kanssa Hollannissa, vaan olen aina hyödyntänyt ulkomaalaisten ystävieni vieraanvaraisuutta!

Olin siis oikealla lukulomalla - tiskatessani, pyykätessäni, kotia järjestellessäni. Kaiken ylläolevan kun opin mp3-soittimesta, podcasteina imettävistä ilmaisista radiodokumenteista. On niin lomaa kun mies viihdyttää vauvaa koko illan niin että minä voin puuhailla "lukulaite" korvillani mitä ikinä :-)

torstai, 11. joulukuu 2014

Mönkään meni

EEEEIIIIII. Kirjoitin vauvan nukkuessa harvinaisen pitkään tänne ja sain aikaan piiiiiitkän tekstin, viimeistelin vauvan jo herättyä hankalassa asennossa, ja siinä, kun minun piti painaa Julkaise-nappia, sohaisinkin ohi ja päädyin eri nettisivulle, eikä blogiteksti tietenkään ole tallentunut minnekään. Tuhlasin niin paljon kallisarvoista aikaani aivan turhaan - tuntuu kuin olisin saanut lahjaksi satasen ja hukannut sen.

tasmapuklu.jpg

Mieluummin olisin tuossa Dharmiksen paikalla kuin näissä fiiliksissä. Aikoinaan opin kirjoittamaan blogitekstit ensin muualle ja siirtämään ne sitten vasta tänne mutta enhän minä yövalvomisten aiheuttamassa kestopöhnässä mitään tärkeää enää muista.

tiistai, 9. joulukuu 2014

Matkakuumeeton

kirkostavietyja%20%282%29.jpg

Lontoolaisessa museossa (silloin kun Dharmapati vielä asui Lontoossa) bongasin seinällisen upeita puisia päitä, niin yksityiskohtaisia, että olisi voinut kuvitella jonkun panneen ohuen puukuoren aidon ihmisenpään ylle. Valitettavasti ainoa näpsäisemäni tarkka kuva niistä on tässä, mutta uskokaa pois, niitä oli monen ikäisiä ja kumpaakin sukupuolta, kaikki erilaisia. Minulle ei silloin selvinnyt, mitä ne oikein olivat. Varmasti olisi selvinnyt, jos olisin malttanut pysähtyä lukemaan kaiken käsillä olleen tekstin, mutta enhän minä malttanut kun nähtävää oli niin paljon. Nyt sitten hiljattain mielenkiintoista historia-aiheista potkaa mp3-soittimesta kotiaskareita tehdessä kuunnellessani sain vastauksen.

Nämä päät kuuluivat aikoinaan pyhimyspatsaille. Päät poikkaistiin uskonpuhdistuksen yhteydessä. Kuvainraastajat olivat erityisen innokkaita juuri Iso-Britannian saarilla. Vainotessaan "paavillista epäjumalainpalvontaa" he hävittivät valtavasti kirkollista taidetta. Protestanttinen kristinusko suhtautui pyhimyskultteihin hyvin nuivasti, mistä saatiinkin hyvä tekosyy vandalismille (ja aarteitten varastamiselle).

Kokonaisiakin patsaita olen näköjään museossa vuonna 2012 kuvannut:

kirkostavietyja%20%281%29.jpg

Tässä on pelastettu ilmeisesti kokonainen seinä näitä upeita luomuksia:

kirkostaviety%20%282%29.jpg

Omia lomakuvia katsellessa on vaarana, että iskee vitsaus nimeltä matkakuume, halu reissata kauas arjestaan. Gurulle kiitos etten sellaista kuitenkaan pode; hän selittää kirjoissaan hyvin, ettei ihmisen sisäinen levottomuus minnekään matkustamalla ja loputtomasti uutta kokeilemalla katoa. Parasta mitä ihminen voi tehdä on kurkistaa hissukseen omaan sisimpäänsä siellä missä on nyt, ja tehdä arjestaan kivaa, sen sijaan että eläisi vain päästäkseen siitä irti.

Omia (kovin museopainotteisia, historiafriikki kun olen) lomakuvia selaillessa tajuan myös, että maailmassa on varmaankin miljoonia museoita - ja että saan historiasta enemmän irti perehtymällä kunnolla jo näkemääni vaikkapa netissä sen sijaan että ottaisin ja vyöryttäisin tietokoneeni kovalevylle tuhansia ja taas tuhansia kuvia asioista, joista en ole tehnyt muistiinpanoja juostessani museoita läpi pikakelauksella. Mistähän tämäkin oli esimerkiksi kotoisin, eipä tarttunut Lontoossa mieleen:

kello.jpg

Tai tämä:

kirkostaviety%20%281%29.jpg

Sen sijaan että himoitsisin itseni kipeäksi ulkomaanmatkoja, kävelen vauvan kanssa kotimaisemissa ja huomaan joka kerta mm. uusia kiinnostavia arkkitehtuuriyksityiskohtia.

sunnuntai, 30. marraskuu 2014

Vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun

Asiat ovat päälaellaan :-D

nukkemini.jpg

Ei riitä, että olen vastoin odotuksiani huomannut diggailevani vauvavuotta. Minulle sopii yhtäkkiä yllättäen, aivan toisin kuin viimeksi, erinomaisesti olla vauvalle läsnä hetkessä, vauvan kanssa kotona ja imetyksen takia häneen sidottu mutta muuten vapaa, vapaa mm. rahan ansaitsemisesta :-D

Ei riitä yllätykseksi. Vieläkin suurempi yllätys on ollut, että minä olen alkanut pitää kotirouvana häärimisestä! Minusta on äimistyttävästi alkanut tuntua hauskalta haasteelta saada vauvanhoidot sumplituksi yhteen kokkaamisen ja taloudenhoidon kanssa niin että ruoka on pöydässä kun mies tulee kotiin. Saan tästä saavutuksesta samansukuiset onnistumisen kiksit ja sisäisen voitonriemun kuin kirjoittamisesta.

Olen näine tunteineni niin eri ihminen kuin viimeksi etten melkein tunne itseäni. Siis sen sijaan että haikailisin koko ajan kirjoittamaan tunnen Eläväni Täysillä perinteisten naisten töitten pauloissa pienessä maailmassani! Mutta niinhän se Easwaran sanookin, että jos kuvittelee olevansa auttamattomasti jonkin luonteinen, on edelleen minä-olen-tämä-ruumis -taikauskon vallassa. Ihan ensimmäinen asia hengellisessä kehityksessä on uskoa omaan kehityskelpoisuuteen, sillä ilman tuota uskoa mitään tuskin tapahtuu.

Läsnäolon ja kärsivällisyyden jalojen taitojen opettajana vauva on mitä parhain. Oikea rukousvastaus! Olen vuosia rukoillut lisää kärsivällisyyttä, ja nyt vauva auttaa minua siinä reagoimalla suoraan negatiivisiin ajatuksiinkin. Heti jos olen lipsahtamassa itsesäälivaihteelle vaikkapa väsymystäni, vauva panee puolestaan levottomuusvaihteen päälle. Mutta kun olen itse rauhallinen ja kärsivällinen, vauvakin rauhoittuu, jos nyt on edes huutanut, ja vaistoan yleensä oikein mistä syystä hän ei ole tyytyväinen.

Olisinkohan tätäkään tajunnut ellei anoppini koko ajan puhuisi pahasta silmästä. Temppelissäkin piisaa ihmisiä jotka siihen uskovat, yllättäen intialaisten ohella venäläisiä! Kun olen uskomukseen perehtynyt, olen löytänyt järkinäkökulman jonka pystyn itsekin allekirjoittamaan. Eli sen, että suuttumus ja kärttyisyys leviävät. Kuten kaikki tiedämme, yksikin pahantuulinen ihminen huoneessa voi pilata ilmapiirin tyystin. Vauvat ovat tällaiselle erityisen herkkiä. Näin ollen sellaiseen pahaan silmään olen alkanut uskoa, että mörököllituulella olevat ihmiset voivat tehdä vauvastakin levottoman pelkällä läsnäolollaan.

Ja silloin ymmärsin myös, että ellen pysy valppaana, saatan ihan itsekin olla se pahasilmäinen mörökölli.