Enää ette minua onnistu huijaamaan! puhahtelin, kun pyörimme eilen lapsille ja heidän hoitajilleen suunnattuja tavaroita myyvissä kaupoissa funtsimassa, että mitä joululahjaksi tutuille pienokaisille. Sillä olen kokenut vanhempi ja tiedän jo, että suurin osa leluista olisi lopultakin käytössä vain illan tai pari. Tosiasiassa lapsi leikkii mieluummin vanhempien kapistuksilla (kuten keittiövälineillä tai tyynyillä) ja oikeasti lapsi kaipaa paljon enemmän seuraa kuin leikkikaluja. Osaan myös sanoa, milloin ( = lähes aina) muovin- tai puunpalanen on ylihinnoiteltu.

Edellisen blogikirjoituksen hengessä astelimme Dharmapatin kanssa silkkaa uteliaisuuttamme myös vauvanhoitotarvikkeita myyvään liikkeeseen. Poskettoman hintaiset lastenrattaat, syöttötuolit sun muut kapistukset saivat minut tyrskähtelemään. Kirpparilta saa samanveroiset tai paremmatkin jopa 10 kertaa edullisemmin - jos vempeleille on oikeasti edes tarvetta. Otetaanpa vaikkapa vauvanhoitopöytä. Käytin kaksosteni kanssa sitä ehkä parisataa kertaa, vaikka vaipat heille vaihdettiin luultavasti yhteensä noin 6 x 2 x 600 eli 7200 kertaa. Toisin sanoen vaipat vaihtuivat 7 000 kertaa jossain muualla kuin vauvanhoitopöydällä. Ostaisinko sellaisen uudelleen, no luulenpa että en. Dharmapati ei kauan jaksanut siinä liikkeessä aikaansa viettääkään. Hänestä tämmöinen ei ole vielä ajankohtaista, ja oikeassa hän onkin. Vauvakuumeisen naisen mieleni tuppaa vaan nyt karkaamaan jatkuvasti vauvanhoitojuttuihin, vaan eipä ihme, vastahan Dharmapati viikonloppuna ilmoitti minulle päättäneensä lisääntyä kanssani jos Krishna niin haluaa.

Kävi aivan sääliksi tuoreita vanhempia ja heidän sukulaisiaan ja ystäviään, jotka mahdollisesti kokevat, etteivät tiedä pikkulasten kanssa olemisesa hölkäsen pöläystä. Kun kokemusperäistä tietoa ei ole, sitä tulee herkästi haaskanneeksi rahaa aivan turhiin asioihin. Lelu- ja lastenhoitotarviketeollisuus hyödyntää törkeästi aikuisten sisäistä riittämättömyyden tunnetta ja tarvetta todistella rakkauttaan lasta kohtaan. En sano tätä ylimielisesti, sillä olin itse ihan samanlainen arka aikuinen esikoisteni kohdalla.

Olin, mutta en ole enää. Suhtaudun ajatukseen uudesta vauvasta tosi rennosti. Poissa on hermoilu ja tarve ottaa tukea muitten mielipiteistä; tiedän jo hallitsevani homman. Tiedän, että se on rankkaa, mutta että siitä selvitään ja että se on sen arvoista. Tiedän, mihin olen ryhtymässä. Better the devil you know >:-)

Jotkut ystävättäreni, joilla on yksi vauva, ovat ihmetelleet, miten ikimaailmassa selvisin kahdesta, kun yhdenkin kanssa voi olla niin uuvuttavaa. Olen heille sanonut, että uskon suurimman osan siitä uupumuksesta olevan psykologista, ja tuo psykologinen taakka on ihan taatusti yhtä painava, olipa esikoisvauvoja yksi tai useampi. Sillä tottahan se uuvuttaa kun toisesta ihmisestä tulee oman elämän keskipiste, eikä omaa aikaa enää ole ollenkaan siinä määrin kuin ennen. Samalla pintaan ryöpsähtävät tunnekuohuina omat lapsuuskokemukset, varsinkin negatiiviset, ja huoli huomisesta. Sitä shokkia käsitellessä, niitten tunteitten kanssa elämään opettelussa vierähtää helposti vähintään puoli vuotta. Mutta minä olen oman shokkituomioni jo lusinut. Oma keittiöpsykologinen galluppini näyttäisi myös osoittavan, että ei-esikoiset ovat järjestään rauhallisempia ja vähemmän huomionkipeyttään kiljuvia kuin esikoiset. Tämä johtuu arvatenkin siitä, että ei-esikoisilla on ympärillään enemmän elämää ja hulinaa, katsottavaa ja kuunneltavaa, varsinainen 24/7 reality tv show. Eikä aikuisten hermostuneisuus uudesta elämäntilanteestakaan enää leiju ilmassa.

Mietin ostoksilla vauvojen pinnasänkyjä. Sellainen voi olla kätevä turvahäkki päiväuniaan uinuvalle pienelle, mutta kokemuksen syvällä rintaruokintaäänellä tiedän, että vauvani nukkuu ja antaa minunkin nukkua parhaiten jos se saa yöpyä vieressäni aikuisten sängyssä. Vauvan luontainen kaipuu kiinni toiseen näkyy jo siinäkin miten se aina hinaa itsensä kiinni johonkin, vaikkapa sitten pinnasängyn pinnoihin, vaikka on vastasyntyneenä mukamas vielä liikkumaan kykenemätön. Kaksosenikin hivuttautuivat aina öisin minuun kiinni vaikka heitä välillä siirtelin kauemmaksi. Selvin päin elävällä ihmisellä on myös sisäänrakennettu refleksi, joka estää häntä kierimästä öisin lapsensa päälle. Summa summarum: äitiyspakkauksen laatikko riittää meille täysin ainakin alkajaisiksi.

Ottaen huomioon etten edes tiedä onnistummeko vauvan masuuni saamaan olen kyllä nyt aivan liian innostunut asiasta. Lohdutan itseäni sillä että vauvakuume on dharminen himo, ja Krishna Itse sanoo Gitassa tukevansa sellaisia.

Onneksi mantra tasapainoittaa ajatukseni takaisin tähän päivään. Vauva-ajatus on inspiroinut minut toistamaan mantraani ennätyspaljon; en voi olla muistamatta, että siitä on pyhien kirjojemme mukaan apua Krishnasta jo valmiiksi innostuneen sielun houkuttelemiseksi talouteemme. Hare Krishna Hare Krishna Krishna Krishna Hare Hare, Hare Raam, Hare Raam, Raam Raam Hare Hare!

Päädyin eilisellä reissulla lopulta Dharmapatin ehdotuksesta ex tempore vaihtamaan puhelinliittymää ja mukamas kapulaakin. Tosiasiassa minä en kaipaa kosketusnäyttöpuhelinta ensinkään, vaan uusi puhelin menee suoraan sille tyttärelleni, joka on käyttänyt käsiin hajoavaa "perintöpuhelinta". Ilmainen joululahja sikäli että uusi kännyliittymäni on juuri sen verran edellistä halvempi että puhelimen maksaminen osissa puhelinlaskun yhteydessä nostaa laskun samansuuruiseksi kuin se oli aiemminkin!

Lapset ehtivät koulusta kotiin ennen kuin me kaupoilta, ja he vastaanottivat meidät serpentiinillä ja ranskankielisellä onnittelulaululla. Olkkarinkin olivat koristelleet, ja ostaneet ja paketoineet lahjaksi suklaisen joulupukin. Dharmapati kun täytti eilen 39 vuotta :-)