Vietimme eilen varsin erilaisen sunnuntaipäivän, sillä intialainen tanssiryhmä, jossa lapseni ovat mukana, tempaistiin esiintymään Unicef-telkkarilähetykseen. Ideana oli että kun kerran kerätään tanssipainotteisella showlla suomalaisilta rahaa kolmannen maailman köyhille lapsille niin siihenhän sopii hyvin, että ruutuun pääsevät myös suomalaiset lapset, jotka harrastavat eksoottisia tansseja. Ipanoitten aika meni valmistautuessa, minä ja Dharmapati ehdittiin tehdä monenmoisia huomioita.

Minulle mm. valkeni taas yhdeltä kantilta, miksen katso juuri koskaan televisiota. Lähetys oli suora, mutta yksi osa siitä eli aikuisten ammattitanssijoitten ryhmän esitys, kuvattiin etukäteen. Esitys oli tyrmäävän upea, vauhdikas, lennokas, kipunoiva, taiturimainen. Kun sitten myöhemmin näin sen valkokankaalta (eli siis näin saman mikä näytettiin telkkarissa), esitys oli jo näkemääni verrattuna valju pettymys. TV-versio oli sekava, en saanut siitä mitään tolkkua ja jos olisin ollut kotona, olisin vaihtanut kanavaa tai sulkenut toosan. Niin usein vaihtui kuvakulma ja yksityiskohta jota kuvattiin kokonaisuuden kustannuksella. Music Television -tyyli ahdistaa minua, joka olen oppinut keskittymään, kunhan saan keskittymisrauhan eikä koko ajan tarvitse vaihtaa keskittymisen kohdetta!

Lasten osuus meni mainiosti ja heillä oli hauskaa. Oli hellyttävää, kuinka he yrittivät tarttua valonheittimien luomiin valopylväisiin.

Lapsi nimeltä Robin Packalen säälitti minua. Hän oli kuulemma kipeä. Ja työmatkakin on pitkä jos hän Turussa asuu. Koko illan hänen tuloaan hehkutettiin ja eteläafrikkalaisia tansseja harrastavat tytöt, joita oli paikalla esiintymässä aika liuta, puhuivat hänestä taukoamatta ja kirkuivat ja miltei pyörtyilivät kun poika sitten vilahti ohi. Raukka ei päässyt edes vessaan rauhassa. Robin viipyi paikalla kuitenkin varmaan yhteensä tunnin, harkoistakin oli poissa, ja itse lähetyksessä hänen osuutensa oli aika vaatimaton. Heti esiinnyttyään hän katosi paikalta, mutta hyvin tietoisena siitä mitä häneltä odotettiin, hän oli jättänyt kaikille tytöille signeeratun kuvansa, minunkin tyttärilleni, jotka eivät oikein ymmärrä koko Robin-hössötystä. Taitaa olla Äidin asenne julkkiksiin tarttunut heihinkin.

Julkkishehkutus on minusta hämmentävää, koska kaikki sielut ovat samanarvoisia. Se, että joku on hyvä esiintymään telkkarissa ja onnistunut sinne töihin pääsemään, ei ole yhtään kunnioitettavampaa vaan pikemminkin päinvastoin, kuin kärsivien ihmisten hiljainen hoitaminen poissa julkisuuden valokeiloista. Useimmissa kestojulkkiksissa ei ole minusta mitään erityisen ihailtavaa, päin vastoin monet starat tuntuisivat olevan ihmissuhde-elämänsä tai päihteidenkäytön puolesta ihan hukassa. En nyt kuitenkaan puhu paikalla olleista, minä kun en tunnistanut heistä kuin sen ihmisen, jonka olisin halunnut presidentiksi (okei, tunnistin hänen miehensäkin eli valtakunnanmamun), sekä Pirkko Mannolan, koska hän on ollut julkkis niin kauan.

Kävimme Dharmiksen kanssa katsomossa itkettävien kehitysmaainserttien äärellä maailmantuskaisia keskusteluja. Hänestä maailman köyhien auttaminen on toivoton tehtävä, ainakin valaistumattomille, koska me tavalliset pulliaiset emme tiedä mitä teemme ja palamme loppuun ehtimättä lopulta auttaa kuin pisaraa meressä. Hukumme stressaaviin ajatuksiin avustuskohteistamme, kunnes mielenrauha on enää vain muisto. Ihminen, joka keskittyy ensisijaisesti Jumalan luokse pääsemiseen ja omaan henkiseen kehitykseensä, auttaa kuitenkin lopulta kaikkia lamppuna pimeydessä. Mieheni puheet voisi käsittää itsekkyydeksi, ellei tietäisi, että hän on mitä auttavaisin ihminen joka on aina valmis auttamaan kuin pyydetään, ellei pyyntö ole dharman vastainen. Hän tulkitsee hindulaista filosofiaa niin että auttaa pitää, se on dharma, mutta auttaminen itsessään ei saa olla toiminnan keskipiste. Se on Jumala.

Minun guruni Easwaran opettaa, että vaikka auttamistouhuistamme ei olisi lopulta mitään kestävää apua kärsiville, niin epäitsekäs auttaminen auttaa kuitenkin auttajaa niin paljon että on sen arvoista. Eikä vain siksi että hyvää tekemällä kumoaa omaa pahaa karmaansa. Muita auttaessaan (heidän ehdoillaan eikä omista pyyteistä, kuten joskus kehitysavussa käy) ihminen on nimittäin taipuvainen unohtamaan itsensä ja tuntemaan epäitsekästä iloa ja terveennöyrää omanarvontuntoa.

Monet auttamiselle omistautuneet ihmiset ovat vähän väliä burnoutissa. Bhavavad Gitan filosofia selittää tämän ilmiön sillä, että nuo ihmiset ovat takertuneet tekojensa hedelmiin, toisin sanoen, pitävät kiinni omista odotuksistaan sen suhteen, mitä omista teoista pitäisi seurata, mikä voi johtaa syvään turhautumiseen ja epätoivoon. Gitan mukaan meidän ei tule auttaa muita tiettyyn tulokseen pääsemiseksi, vaan tehdä parhaansa siksi että se on oikein ja viisasta oman kasvun kannalta.

Tavis onkin se, joka tyytyy vallitseviin asianlaitoihin ja käyttää elämänsä egonsa huvittamiseen. Ei-tavis, joka kiinnittää Jumalan huomion ja nousee näin julkkikseksi hengellisten taajuuksilla, on se, joka alkaa tehdä enemmän kuin hänen kaltaiseltaan tyypiltä odotetaan epäitsekkyyden saralla. Todellinen tähti on ihminen, joka ottaa asiakseen kasvaa ihmisenä täyteen potentiaaliinsa.