Joskus sitä toivoisi että lapsiaan voisi kasvattaa vaikkapa näin:

Jompi kumpi tyttäristäni hukkaa joka viikko bussilippunsa. Sen lisäksi hukuksiin joutuu aika ajoin jomman kumman puhelin, sun muuta arvokasta. Yleensä kadonneet kapineet onneksi löytyvät jostain, koulusta tai pihalta, löytötavaroista tai jonkun mööpelin takaa kotoa. En tiedä, mitä ihmettä minun pitäisi tehdä, jotta lapset panisivat arvotavarat niille tarkoitetuille paikoilleen - miten voi olla niin vaikeaa palauttaa esimerkiksi bussikortti repun sivutaskuun sen jälkeen kun sitä on vilauttanut kortinlukijalle! En itsekään ole maailman järjestelmällisin ihminen, mutta useimmille tärkeille tavaroille minulla on ollut tietty paikka, josta ne aina löytyvät, ja Dharmapati on huolehtinut siitä, että loputkin arvoesineet on ulotettu tuon säännön alle eli muutkin esineet ovat tällaisen paikan pikku kämpästämme saaneet. Jokaisessa repussani ja nyssykässänikin on tietyt paikat tietylle asialle.

Eilen Shanti jätti pihalle tai jonnekin viime viikolla hänelle ostamani 35 euron muotoon leikatut aurinkolipat eli rilleihin liitettävät aurinkolasit. Huomasimme tämän nukkumaanmenoaikaan, ja minä joka olin jo käyttänyt aimo osan päivästäni muitten lasten kadottamien asioitten metsästykseen HSL:n löytötavaroihin soittelua myöten ärähdin, että nyt menet hakemaan. Shanti käväisi pihalla, muttei löytänyt. Sillä välin Anandi nosti aivan hirveän raivokkaan metelin siitä että sisko "pääsi" nukkumaanmenoajan jälkeen ulos, mutta hänelle sanoin että pää nyt takaisin tyynyyn vaan. Olisin saattanut päästääkin hänet perään, jos hän ei olisi syyttänyt minua epäreiluudesta ärjymällä niin kauhealla äänensävyllä, ettei niin vaan kerta kaikkiaan voi vanhemmalle mielestäni puhua. "Kostoksi" siitä että pidin pääni hän jatkoi rääkymistään vielä pitkään niin etten minäkään voinut nukkua. (Minähän yleensä menen sänkyyn yhtä aikaa lasten kanssa ja herään sitten paljon ennen muuta perhettä - otan ikioman aikani aamusta :-) Kaiken kukkuraksi Shanti suhtautui aurinkolippojen hukkaamiseen kovis-asenteella "entäs sitten, mitä välii, mä oon sitäpaitsi hukannut tavarat vain 10 kertaa ja sisko jo 12 joten älä sä mulle tuu...", mikä oli omiaan raivostuttamaan ei-niin-rikasta Äitiä... Tuollainen ärsyttävä kovistelu tuntuu muuten olevan yleistä kahdeksanvuotiailla, viimeksi eilen kuulin toisten äitien sitä vaikeroivan.

Luultavasti ensimmäistä kertaa yhteisen historiamme aikana en selvittänyt riitaamme ennen unen tuloa vaan makasin kylmän rauhallisesti itku kurkussa ja yliväsyneenä toisessa huoneessa odottamassa, että parku vaimenee, jotta saan unta. Aamulla meditoituani olin taas lempeä emmekä palanneet tapaukseen. En tiedä mitä myöhemmin nukkumaan mennyt Dharmapati oli iltamyöhällä lasten kanssa jutellut, mutta ilmeisesti hän oli taas kultaa kalliimpi isäpuoli kun lapset niin häntä fanittivat aamulla. Koska hän ei uskalla yrittää olla kurinpitäjävanhempi, se rooli jää aina minulle ja hän pääsee olemaan lohduttaja ja "hyvä kyttä", joka saa lempeästi lapset huomaamaan ettei heidän käytöksensä minua kohtaan kovin esimerkillistä ollut. Maailman hitaimman syöjän ja pukijan Anandin aamutoimet sujuivat kumman rivakasti kun hän keksi että voisi käydä katsomassa ennen kouluun lähtemistä, olisivatko ne siskon aurinkolipat jääneet illalla naisten lenkkisaunan pukuhuoneeseen - Shanti kun itsepäisesti tahtoi mennä eri pukuhuoneeseen kuin me ja naapurit, yksityisyyttäkö kaipasi vaiko tilaa.

Jos Anandilla on mielessään päämäärä, jotakin mielekästä tekemistä, hän on kyllä ripeä ja tehokas kuin mikä! Toissailtanakin. Taloyhtiömme mailla on suuri "roskalava" jonne asukkaat jättävät muun muassa tarpeettomia huonekalujaan naapureitten napattaviksi. Dharmapati on lihaskimppuna antanut naapuriapua useita kertoja kun joku on tehnyt sieltä löydön. Toissailtana hän itse löysi sieltä tällaisen hyvin tukevan huonekalun:

Aluksi ajattelimme, ettei meillä olisi tuolle paikkaa, mutta sitten kerrankin minä sain loistavan sisustusidean: luovutaan siitä leveästä hyllystä, joka on vienyt tilaa telkkarin alla ja jossa olen säilyttänyt dvd-levyjämme! Ne voisi kaikki mahduttaa tuohon uusvanhaan huonekaluun ja silloin sen rinnalle mahtuisi vielä kapea kirjahyllykin niin että saataisiin loputkin siellä täällä ajelehtivat kirjat ja paperit (osa niistä näkyy kuvassa oikeassa alareunassa) viimeinkin sijoitettua johonkin! Tuumasta toimeen. Leveä hylly päätyi menestyksekkäästi lastenhuoneeseen ja nyt sielläkin on enemmän laskutilaa, lasten reputkin saa nyt siististi tuohon päälle:

Tämän hyllyn ostin alun perin siksi että se piti voida kiinnittää ylös seinälle, tila-ihmeeksi... Valitettavasti vaan tämän vuokra-asunnon seinämateriaali on sellaista jota ammattimiehet kutsuvat "kananpaskaksi" eikä siihen saa oikein mitään painavaa kiinni. Siis kokeiltu on, ammattimiehiä myöten.

Urakan jälkeen minusta tuntui taas siltä että täällähän voisi ehkä sittenkin asua vielä pitkään tilanpuutteeseen hajoamatta. Ja Anandikin siis ahmaisi iltapalansa toissailtana ensimmäisenä, oikein salamana ehtiäkseen ennen nukahtamistaan osallistua täysivaltaisesti sisustustalkoisiimme :-)

Selitän näitä tapahtumia aasinsiltana sille, mitä oikeastaan haluaisin kertoa, eli että mitä opinkaan meditoidessani. Meditointi oli taas niin takkuista kuin olla ja voi, kuten aina, kun olen kalistellut sapeleita jonkun kanssa - kunnes jotenkin putosin alitajunnassani kuoppaan jossa kaikuivat Bhagavad Gitan avartavat sanat. Että parempaa kuin tietoviisaus ja meditaatio on päästää irti tekojen tuloksista, sillä sen tehtyään saa rauhan. Että paha mieleni ja se etten löytänyt ratkaisua riitaamme edellisenä iltana oli loppujen lopuksi vain vääjäämätön seuraus tuloshakuisuudestani. Olen takertunut mielikuvaani siitä, millaisia tuloksia minun toiminnallani pitäisi olla, ja Krishnan mielestä juuri se on kaiken ahdistuksen alku ja juuri.

Toisin sanoen: yritän suoriutua vanhemmuudesta kiitettävin arvosanoin ja olla superäiti, antaa lapsille aikaani väsymyksestä viis ja ostaa heille mitä he ikinä mielestäni tarvitsevat ja ylikin, mutta pyyteettömyys on siitä kaukana! Odotan teoistani sellaista vastinetta, että lapset käyttäytyisivät hyvin ja osoittaisivat arvostavansa minua siten, etteivät lahjojaan hukkaisi eivätkä loogisesti perustelemiani sääntöjä nousisi vastustamaan. Haluan palkinnoksi uhrauksistani että saisin olla heistä aina ylpeä. Ja tämä takertumiseni toivottuihin tuloksiin suistaa minut epätoivoon ja kiukkuun aina kun todellisuus ei vastaakaan odotuksiani. Siis: toimin aivan toisin kuin Bhagavad Gita neuvoo.

Bhagavad Gita neuvoo minua tekemään parhaani rakkaudesta Krishnaan ja siksi, että niin vaan kuuluu tehdä, koska se on dharmaa. Ainoa palkkio jota saan odottaa - jos siis haluan mielenrauhan - on levollinen tietoisuus siitä että kaikki on tehty, että parempaan en pysty. Tulokset minun tulisi jättää Krishnalle. Heittää ne mielestäni, lahjoittaa ne Hänelle. Ja Krishna lupaa, että jos niin teen ja Häneen keskityn, olen Hänen. Pääsen Hänen luokseen ja pois jälleensyntymän iänikuisesta kiertokulusta ja samojen kärsimysten kokemisesta yhä uudelleen. Mutta voidakseni haluta täysillä Häntä minun on lakattava haluamasta tiettyjä hedelmiä teoistani.

Jos hoitaisin äitiyden Krishnan suosittelemalla tyylillä, antaisin lapsillenikin esimerkin siitä, että pettymyksen tunteisiin ei tarvitse reagoida suuttumalla eikä syytöksiin puolustautumalla tai linnoittautumalla hällävälii-asenteen taakse.