Kukas poliitikko se sanoikaan, että auto vie nyky-Suomessa helposti 20 % ihmisen tuloista. Niinpä eilen pois myymäni ostos vuodelta 2011, auto, ansaitsee kannattavuusanalyysin.

Ostin lasten koulutien alkamisen kunniaksi kaksivuotiaan Mazdan käytettynä vanhalta herralta, joka oli ajanut sillä varsin vähän. Rahoitin ostokseni marssimalla pankkiini ja pyytämällä autolainaa. Sain joustoluoton. Siinä oli mielestäni epäreilu korko; lainan takaisinmaksun alkutaipaleella näytti siltä että neljäsosa siitä mitä maksan on korkoa. Köyhällä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Ryhdyin velalliseksi.

Pian huomasin, ettei minulla oikeastaan olisi ollut varaa. Elämästäni tuli tietokonepeli, jossa huidoin kaikin voimin pois minua päin kiitäviä laskuja: autolainan lyhennys, autovero, autovakuutusmaksu. Diesel, katsastus, pesut, nesteet, pysäköintimaksut. Puolen vuoden jonotuksen jälkeen saamani parkkipaikan kuukausimaksu. Ekana vuonna autolla oli vielä takuu voimassa, huoltotoimenpiteet kattamassa, mutta takuun päätyttyä kaikki korjaukset ja pikku viilaukset piti maksaa itse. Ja tämä blondi kun oli sinisilmäisesti kuvitellut, ettei uudehkoon autoon huollon tarvetta hevillä tulisi. Ostinhan nimenomaisesti uudehkon auton juuri siksi, että olin nuorena lasteni isän kanssa (se mies osasi purkaa ja koota auton osa osalta) oppinut, että vanhoissa autoissa niitä huoltotoimenpiteitä olisi odotettavissa suunnilleen harva se viikko. (Itse asiassa juuri noitten nuoruuskokemusten takia halusinkin juuri Mazdan, olen nuorena silloisen mieheni autonkunnostusharrastuksen johdosta ajellut vaikka minkälaisilla vanhoilla kaaroilla ja niistä ainoa, josta todella tykkäsin, oli Mazda 323).

Vaikka olihan tuosta Ghanshyamiksi nimeämästämme autosta iloakin. Rutkasti. Pääsi niin kätevästi sukuloimaan ja kauempanakin asuville kavereille kylään, erityisesti lasten kanssa liikkuessa. Ei tarvinnut stressata kotiinlähtöajoista kun tiesi aina kauanko paluumatkaan menee. Töihinkin tuli ja meni tuosta vaan (joskin yhden työnantajan keikkoja lukuunottamatta kaikki muut olisi voinut hoitaa ilman omaa autoakin). Päätarkoituksensa eli lasten kauempana sijaitsevaan kouluun viemisen ja sieltä tuomisen auto täytti loistavasti. Tämä tarve on tosin tänä keväänä poistunut, kun lapset ovat varttuneet niin että osaavat jo kulkea sinne ja takaisin itsenäisesti julkisillakin.

Ilon hinta oli painon nousu. En tajunnutkaan, miten paljon hyötyliikuntaa autottomuudesta sainkaan, ennen kuin sen menetin. No, se nyt on pieni haitta. Painoni on joka tapauksessa viimeiset 10 vuotta seilannut plus miinus neljä kiloa 70 kg:n kummallakin puolella eikä tuon skaalan ylätappikaan vielä ole haitalliseksi luokiteltavaa ylipainoisuutta.

Kun tänä aamuna meditoimaan asettuessani (jee, partsilla tarkenee taas meditoimaan!) vilkaisin sitä tyhjää parkkipaikkaa, mieleni täytti ikävä Ghanshyamia kohtaan, kaiho ja pienoinen kiukkukin siitä että auton tuoma mukavuus ja luksus ovat nyt kadonneet elämästäni. Istuuduin kuitenkin itsepintaisesti meditoimaan ja taistelemaan mokomia ajallisia materialistisia kiintymyksen tunteita vastaan.

Piste jo päätetyn ja piirretyn myyntipäätös iin päälle tuli viime viikolla vuosihuollossa. Olin jo alustavasti ennen vuosihuoltoa soitellut useisiin autoliikkeisiin selvittääkseni, mikä olisi autoni realistinen myyntiarvo, ja pettynyt karvaasti, niin paljon sen arvo oli kahdessa vuodessa laskenut. Pääsiäisen sukukokouksessa eräs sukulainen vielä kertoi, että hänen autonrämänsä arvo oli jo laskenut alle autolainan, ja kehotti minua myymään omani äkkiä pois niin kauan kun pystyisin sentään kuittaamaan saamisillani lainani.

Vuosihuollossa mekaanikko sitten luetteli, mikä kaikki autossa kannattaisi vaihtaa pian, vielä kuluvana vuonna. Jo nyt on kumma sanoo tällainen autojen blondi loppukäyttäjä, jos ei kolmi- ja puolivuotias verrattain vähän ajettu auto pärjää ilman tekohampaita! Kun huokasin, että olin aikonut myydä auton mitä pikimmiten rahasyistä, ääni muuttui kellossa. Mekaanikko sanoi ystävällisellä äänellä helpotuksekseni, että kyllä sen myydä voi, ei siinä mitään akuuttia vikaa ole. Hänen luettelonsa oli vain normaali tämän ikäisen auton kunnostuslista. Ihan vielä ei tarvitse tehdä mitään.

Siitäkin jäi blondille sellainen maku, että jaahas, montakohan toimenpidettä olen autolle maksanut turhaan, kuinka usein mekaanikot väittävät jotakin erittäin tarpeelliseksi vaikkei se sitä olekaan, vain saadakseen rahaa.

No, aika oli joka tapauksessa korkea ryhtyä myymään, siis! Päädyin lopulta siihen, että parasta olisi nöyrästi, nopeasti ja helposti käydä myymässä auto johonkin autoliikkeeseen, silloin saisin rahat heti, luotettavasti ja ongelmitta, ja jälkinurinoitten ja tällaisen autoista juuri mitään tajuamattoman blondin huijaamisen riski saataisiin heti pois. Tällä tavalla menettäisin toki mahdollisuuden myydä auto kalliimmalla kuin mitä liikkeet suostuvat maksamaan, mutta päästäisiin siitä riskistä että sopivaa ostajaa odotellessa vierähtäisi yhden jos toisenkin autoon liittyvän laskun eräpäivä ohitse. Mikä tosin olisi sikäli mukavaa, että auton luksuskäyttö pysyisi yhä vaihtoehtona. Mutta todellista tarvetta pitää autoa ja heittää rahaa kaivoon ei enää ollut, eikä dharmantajuni hyväksy autonpitoa näissä varoissa pelkistä luksussyistä. Vaihtoehtojen punnitseminen alkoi tuntua jonkinlaiselta uhkapeliltä, ja oli helpottavaa tehdä lopulta päätös: myyn heti.

Panin eilen tuumasta toimeen. Eräs autokauppias tarjosi Mazdastani lopulta hiukan enemmän kuin olin tasapäisen soittokierrokseni perusteella uskaltanut toivoa. Ja mikä vieläkin parempaa, nähtyään kuitin viime viikkoisesta vuosihuollosta tuo kauppias suostui vielä nostamaan tarjoustaan sen verran että sain huoltoon käyttämäni sataset takaisin! Autorahat todellakin tulivat tililleni ihan heti, ja niinpä pääsin ihan heti myös nollaamaan joustoluoton sekä myös lyhentämään tuntuvasti luottokorttilaskua, jonka paisumisessa autollakin on ollut merkittävä rooli.

Kaikki kävi niin vikkelästi että minusta tuntuu tälläkin hetkellä kuin hiilloksesta nousisi yhä savu. Olen autoton. Olen velaton! Tai ainakin melkein, onhan sitä luottokorttilaskua vielä jonkin verran maksamatta. Ennen kaikkea olen nyt taas ihminen jolla on mahdollisuus säästää, kun auto, tuo pohjaton rahareikä, ei enää imeskele mustan aukon lailla pankkitiliäni.

Lapset eivät pidä isoista muutoksista. He surivat menetystä, halasivat Ghanshyamia hyvästiksi, itkeä tirauttivatkin. Mutta iloitsivat siitä tiedosta että nyt meillä pitäisi ainakin teoriassa olla varaa taas elellä pikkuisen mukavammin noin muuten. Ettei Äiti jatkossa joudukaan vastaamaan ihan niin usein heidän toiveisiinsa "ei ole varaa".