Eiliseni käynnistyi 4.20, sillä minun piti ehtiä aikaiseen aamubussiin, vaihtaa ratikkaan ja tavoittaa Siljan lautta ennen kuin se lähti satamasta. Lukujärjestyksessä oli perehtyä Viron alkoholipolitiikkaan ja juomakulttuuriin sosiaali- ja kansanterveysnäkökulmasta. Olin kirjoittanut ylös kolme osoitetta eri puolilla Tallinnan ydinalueita, ja kartalta katsottuna kauimmaisetkin määränpäät olivat sen mukaan vain puolen tunnin kävelylenkin päässä toisistaan. Päätin olla oikein reipas ja urheilullinen sekä esimerkillinen työntekijä ja olla vaivaamatta minut Tallinnaan passittanutta työnantajaa taksikuluilla. Printtasin kartan. Päästyäni pois laivasta tyhjiä  alkoholinkuljetuskärryjään vetävien monityydyttymättömien suomalaisten keskeltä lähdin kulkemaan.



Kaljallahan tämäkin suomalaismies aikoo vielä tyhjän vetokärrynsä täyttää, hän kertoi minulle.

 

Noh. Minähän sitten eksyin. Voisin syyttää sitä että Tallinnassa ollaan turistikeskustaa lukuunottamatta kumman säästeliäitä kadunnimikylttien kanssa, taikka sitten rakennustöitä, jalankulkuväylien puutetta tai jopa Amerikan mustien historiaa (sillä maltoin lopettaa sen kuuntelun mp3-soittimestani vasta eksyttyäni). Kun viimein löysin tarpeeksi monta kadunnimeä voidakseni paikantaa itseni kartalta ja yritin kaivaa sen taskustani, sitä ei ollutkaan. Se oli lentänyt hyiseen tuuleen.

 

Palasin omia jälkiäni takaisin, hyppäsin nöyränä tyttönä taksiin ja pulitin 13 euroa ehtiäkseni ajoissa ensimmäiseen tapaamiseen. Taksimatka oli kyllä niin naurettavan lyhyt että luulenpa kuski-Andrein rahastaneen kunnolla tyhmällä turistilla. Tiedonkeruuretki sujui sutjakasti, sain tilastotutkimuskeskuksen päälliköltä paljon aineistoa Eestin alkoholiongelmista. Juovat yhtä paljon kuin suomalaiset. Alkoholi ei ole itse asiassa Virossa halpaa, kuten suomalaiset luulevat, jos sen hinnan suhteuttaa eestiläisten palkkaan, joka on 1/3 suomalaisten palkkatasosta. Sitä on saatavilla lähes kaikkialla (paitsi iltakymmenestä aamukymmeneen) ja alkoholimainoksetkin ovat villejä, mutta toisaalta esim. julkijuopottelua ei poliisi siedä yhtään. Koko päivän aikana kaikki maissa havaitsemani näkyvästi juopuneet (kaksi seuruetta, toinen miesjoukko, toinen kahden naisen rypäs) möykkäsivätkin selvällä suomen kielellä.

 

Ta daa - hukkuneen kartan lisäksi mukanani oli Google Mapsin sanallinen ohje, kuinka löydän kohteesta A kohteeseen B ja sieltä vielä kohteeseen C. Minulla oli kaksi tuntia aikaa löytää seuraava osoite. Helppo soijanakkiko? Ehei minulle! Kirjallisista ohjeista huolimatta eksyin kahta kauheammin ja sain pikku kävelylenkkiin tärvättyä puolitoista tuntia! Lähdin heti ensi askeleelta tallustamaan väärään suuntaan!

Voisin tietysti täten luopua selkärangastani ja syyttää toisesta eksymisestäni sitä ettei kohde A, josta lähdin, ollut tarkalleen ottaen siellä missä se kartan mukaan oli, vaan eri puolella rakennuskompleksia. Onneksi eräs ihminen, joka ei osannut mitään yhteistä kieltä kanssani mutta joka ymmärsi kuitenkin mitä etsin, piirsi minulle reitin niin että löysin sieltä minne taksi oli minut jättänyt sinne missä minun piti tehdä töitä. Mutta näköjään suuntavaistoani sekoittavia liikkuvia osia oli jälleen liikaa meikäläiselle. Koska päivänvalo oli vielä kanssani, hyödynsin harharetkeni A:n ja B:n välillä, otin paljon kuvia ja pysäyttelin paikallisia nuoria kysyäkseni heidän näkemyksiään synkästä aiheesta asiantuntijalausuntojen vastapainoksi. Pysähdyin myös ostamaan paikallisia leipätuotteita ja suklaapatukan oloisia rahkavälipaloja. 

 

Sosiaaliministeriössä tapasin informantin, jonka kanssa tulin niin mainiosti juttuun että työnteko oli superhauskaa. Viimeiseen määränpään pimenevässä illassa tallustaessani jalkoja ja selkää särki, ja vaikka kuinka yritin bussipysäkeillä lukea karttaa ja ymmärtää mihin linjuriautoon voisin hypätä, en päässyt sellaiseen kirkkauden tilaan että olisin uskaltanut kokeilla. Tällä kertaa eksyin kuitenkin vasta matkan loppuvaiheilla. Ja kas kummaa: pääteltyäni missä olin ja yrittäessäni oikaista erään pihan kautta oikealle kadulle törmäsin kaiken logiikan vastaisesti kohteeseeni, joka ei siis ollutkaan siinä missä sen virallinen osoite oli! Summamutikassa valitsemani piha iltahämärässä olikin se oikea. Jälleen kerran haastateltava oli todella mukava ja kaipaamani tieto tuli aivan tanssien :-)

 

Ruokailin Tallinnan Hare Krishna -temppelissä, toistin mantraa ja meditoin ja ihailin tuota puutaloa, jossa oli niin miellyttävän paljon tilaa. En olisi halunnut pois ollenkaan, mutta puolitoista tuntia ennen paluulaivan lähtöä oli näillä kokemuksilla jo korkea aika toikkaroida takaisinpäin.





Tallinnan temppelissä oli tuplasti enemmän tilaa kuin Helsingissä. Ja kylmä.



Guru Prabhupadan näköispatsaallekin puettiin temppelissä ollessani yhtäkkiä lämpimämmät vaatteet!

Mukava uskonveli neuvoi minulle, millä julkisten kulkuneuvojen yhdistelmällä löydän ajoissa takaisin. Kiitollisena etsiydyin kohti bussipysäkkiä (tai mikä se nyt onkaan joka näyttää autolta mutta imee yllä kulkevista sähköjohdoista energiaa kuin ratikka) vain huomatakseni, ettei minulla ollut käteistä jolla kyydin maksaisin, sillä olin antanut vaatimattomat käteisvarani maksuksi temppeliateriasta. Ei kun taas kävelemään. Selkäni huomautteli yhä kipeämmin siitä että ainoissa talvisään kengissäni on korko. Kaikki korolliset kengät saavat vääjäämättä ristiselkäni älähtämään jos yli kaksi tuntia kuljen, ja eilen tuo kyllä ylittyi perusteellisesti. Pääsin kuitenkin taas kiitollisena ylistämään Herraa, sillä ensinnäkään en enää eksynyt vaan kaupunki tuntui yhtäkkiä kovin tutulta ja turvalliselta ja selviydyin perille normaalia kävelyvauhtia reippaasti etuajassa kertaakaan eksymättä - juuri oikealla hetkellä eteeni tupsahti valtava turisti-info-karttataulu! Lisäksi minulle valkeni että se terminaali johon olin matkalla sijaitsi erillään kaikista muista terminaaleista ja uskonveljeni ohjeita noudattaen olisin päätynyt niitten väärien terminaalien keskelle!

 

Kaikkein pahiten eksyneeksi tunsin lopulta itseni sittenkin siellä terminaalissa, myöhäisellä paluumerimatkalla sekä Helsingin päässä huonosti käyttäytyvien humalaisten suomalaisten keskellä.

Merellä eristäydyin heistä leiriytymällä lasten leikkipisteen viereen ompelemaan, siitä lisää ensi viikolla :-) Valitettavasti Helsingissä en päässyt pakoon, vaan jouduin ylitäyteen ratikkaan, jossa viinalta ja valkosipulilta haisevat ihmiset tönivät toisensa puristuksiin ja haastoivat riitaa, enkä päässyt hyppäämään siinä väentungoksessa kyydistä pois silloin kun olisin halunnut. Sinnittelin kyydissä kunnes väki oli vähentynyt toiselle otolliselle vaihtopaikalle. Bussi johon olisin tahtonut ehtiä meni tietenkin nenän edestä ja pääsin lopulta jälleen kävelemään kun raahustin minut kauemmas kotoa jättäneestä toisesta bussista perille.

 

Lapset, jotka olivat heränneet aamulla jumalattoman paljon liian aikaisin nähdäkseen minut ennen kuin lähden, kukkuivat yhä hereillä nähdäkseen minut ennen nukkumaanmenoa. He olivat erittäin hyvällä tuulella, sillä Dharmapati oli vienyt heidät paitsi mäkeä laskemaan, myös luistelemaan! Ja pukenut vielä minun luistimeni itselleen ja harjoitellut niillä itse luistelua! :-) Täydellinen isäpuoli. Nielin haluni motkottaa siitä että konkkaronkka oli palannut ulkoa kotiin vasta puoli kymmenen jälkeen illalla ja että lapset oli vielä sen jälkeen päästetty kylpyyn, annoin ipanille iltasuukot ja lysähdin mieheni viereen raajojani ja selkääni lepuuttamaan. Mies puolestaan vaikeroi kaatuneensa vaikka miten monesti luistimillani niin että oli vinksauttanut vasemman etukäpälänsä pahemman kerran. Se on vieläkin kipeä, eikä ihme, sillä aamulla ipanat selittivät että jää jolla he luistelivat oli ollut leikkikentän muhkurainen jää.

 

Ja tänään pitäisi jaksaa mennä tanssikoulun joulunäytökseen ja minun äitini kuoron kirkkokonserttiin. Mies ja lapset kysyvät, ehdimmekö lisäksi luistelemaankin. Puuh...Olin aamun alkaessa herttaisuuden perikuva, mutta nyt olen äksy hirviö pyydettyäni saada edes kaksi minuuttia hiljaisuutta ja rauhaa ilman ÄITIII-huutoja, möykkää, tuoliani pyörittäviä lapsia ja vastaaninttämisiä tuosta luisteluasiasta, kun sen kahden minuutin laskeminen on alkanut alusta 20 kertaa. Mitäs niin istuin alas kirjoittamaan tätä ja pläräämään eilen ottamiani kuvia. Mutta kun täällä oli hetken petollisen rauhallista, itse asiassa silloin kun istuin alas lapset askartelivat innokkaasti minua kaipaamatta ja mieskin nakutti konetta...