Toisaalta on hengellisesti todella opettavaista ja onnistumisen kokemuksia aiheuttavaa, etten ole tasta erityisen harmistunut. En vaikka kirjoittaminen on ollut elamanmittainen intohimoni numero yksi.

Itsekriittisesti on ollut noloa tajuta miten paljon enemman saan kotona aikaan kun en kirjoita tai edes toivo koko ajan olevani kirjoittamassa, silla tuossa toivossa elaminen syo pranaa, energiaa. Kun tilaisuutta ei vaan ole, energia saastyy ja kanavoin sen hedelmallisemmin.

Meditointia en ole jattanyt vielakaan valiin yhtenakaan paivana (tai hatatapauksessa yona) vaikka kylla se aikamoista pelleilya valilla on kun univelkaisena yritan keskittya meditaatiopolkuihin... Vastapainona kuitenkin Easwaranin ohjelman kohta "muitten asettaminen itsen edelle" toteutuu varsin hyvin suurimman osan vuorokautta.

Tunnenkin aivan uudenlaista yhteenkuuluvuutta maailman ja maailmanhistorian naisenemmistoa kohtaan. Kaikkia heita, joilla ei ole arkiselta aherrukseltaan lasten keskella mainittavasti aikaa itselleen ja omien ajatustensa ylos kirjaamiseen. Minulla on siltikin enemman kuin talla naisten valtavalla joukolla. Mina teen kotityoni, milloin saan tehda niita yksin enka joku perheenjasen seuranani, mp3-soitin ja huippumielenkiintoiset potkat korvilla. Talla hetkella olen totaalisen hurahtanut superkoukuttavasti toteutettuun The Egyptian History Podcastiin. Sarjassa oppinut egyptologi vie kuulijansa lapi Egyptin muinaishistorian alusta alkaen joka elamanalueella sujuvasti kuin risteilija Niililla.

Lootus voi hyvin ja pulskasti. Painaa nyt 11 kuukauden iassa yhta paljon kuin (keskosina syntyneet) isosiskonsa painoivat kahden vuoden ikaisina, vaikkei pienokaiselle edelleenkaan juuri muu maistu kuin aidinmaito! Viimeisin saavutus on ollut seisomaan nouseminen ilman tukea. Lootuksen kanssa on hankalaa kulkea, ellei Dharmapati ja / tai aina niin auttavaiset isosiskot ole mukana, silla vilkkaana kiipeilya, konttaamista ja kierimista seka nyt siis seisoskeluakin harrastavana likkana han pakenee rattaista, valjaistakin, ja pyoran selasta han heittelee kyparaansa maahan tai ainakin repii sen aina paastaan. Kantoreppu Tula on todellinen pelastus.

Lootus syo tissia edelleen monta kertaa yossa. Han nukkuu valissamme eika edes omista vielakaan omaa sankya. Han ei suostu nukahtamaan paitsi pyoran selkaan ja kantoreppuun ilman minun maitoani. Muitten kuin minun on hanta siis mahdotonta hoitaa tuntia paria pitempaan. Olemme siis tehneet kaikki modernien lastenkasvatusoppaitten listaamat virheet. Paitsi etta itse en nae sita noin vaan niin pain etta ipanamme on homo sapiensin poikanen luonnontilassa.

Hammentavan vaalea tukka, eikos?

Rouva K on siis hyvinkin hengissa. Itse asiassa tunnen olevani enemman elossa kuin pystyessani tekemaan mita milloinkin hotsittaa.

"Tyypillinen ortorektikko saattaa kuluttaa suurimman osan päivästään aterioiden suunnitteluun, ruoka-aineiden hankintaan ja ruoan valmistamiseen. Ortorektikot voivat myös yrittää käännyttää ystäviään oikeinsyöjiksi, ja he saattavat tuntea ylemmyydentunnetta ”epäterveellisesti” syöviä kohtaan -- -- Ortorektikon ruokavalio voi muuttua niin rajoittuneeksi, että energia ja ravinteet jäävät saamatta, mistä seuraa puutostiloja. Ortoreksia ei useinkaan ole hengenvaarallista, mutta se voi rajoittaa elämää kohtuuttomasti ja äärimuodossaan muuttuu henkiseksi vankilaksi. Ruokavaliosta poikkeaminen voi aiheuttaa sietämätöntä ahdistusta ja syyllisyyttä epäonnistumisesta. Ortoreksia voi rajoittaa tavanomaista arkea ja sosiaalista elämää, sillä usein ortorektikon mielestä ainoastaan kotona tehtyä ruokaa voi syödä ja muualla tarjottu on syömäkelvotonta."

Tämäpäs alleviivaakin oikein paksusti sitä, mitä tällä hetkellä koen ja tunnen, mistä olen tännekin koettanut viime aikoina ehtiä kirjoittaa: että uskonnollisuus ei saisi eristää vaan sen pitäisi yhdistää ihmisiä. Jos hengellisyyden harjoittaminen vie niin paljon aikaa ettei sitä jää tarpeeksi ihmisille ympärillä, se kuuluu mielestäni - ja Easwaranin mielestä - luostariin eikä perheellisille ja työtä tekeville ihmisille. Tämä ei tietenkään tarkoita että pitäisi tehdä mitä tahansa turhaa tai tyhmää toisten kanssa niin ettei hengellisyydelle jää aikaa, vaan sitä, että on aikaa huomioida läheisten todelliset tarpeet.

Hindulainen ortoreksia on sitä, että uskotaan vain täysin sattvisena pidetyn ruoan, jota ei ole maisteltu tekovaiheessa ja joka on uhrattu ensimmäiseksi Herralle, olevan tarpeeksi terveellistä syötäväksi; kovimmillaan vieläpä vain tiukkaa rituaalista puhtautta noudattava henkilö on saanut sen kokata. Terveyshaitta on psyykkistä laatua. Oma mielentila keikahtaa kuulemma vääränlaiseksi jos dieetistä lipsuu ja lankeaa maistamaan vaikkapa salaattia, joka sisälsi häivähdyksen sipulikasvua. Tai haukkaamaan leipää jonka leiponut henkilö ajatteli syntisiä taikinaa alustaessaan.

Kasvissyönti on tärkeää, mutta hyvän sanoman levittämiselle tekee hallaa jos tavalliset ihmiset ympärillä eivät enää kelpaa samaan ruokapöytään edes hyvää tarkoittaneine vegevaihtoehdonvalmistusyrityksineen. Ortoreksiaa mitä ortoreksiaa!

Oi mieli, ota vain kiinni Krishnan jumalaisesta nimestä,
niin pääset syntymien ja kuolemien valtameren yli!
Ellet ylistä, tulet myöhemmin katumaan.

Mitä toit tänne tullessasi? Mitä voit ottaa mennessäsi?
Synnyit kädet nyrkissä ja tulet lähtemään avoimin kämmenin.

Rahasi, hyvinvointisi, aarteesi – mitkään näistä eivät lähde mukaasi.
Myös kaikki, joitten kanssa olet väleissä, joudut eräänä päivänä jättämään taaksesi.

Sinä höpsö vietät täällä vain jokusen hassun päivän
ja sitten sinun on mentävä Tuonelanherran maille.
Ellet ylistä, tulet myöhemmin katumaan.

Kun kerran sait syntyä ihmiseksi, sinun pitäisi laulaa Pyhää Nimeä ja rukoilla näin:
Oi Herra, pelasta minut antamalla minulle into palvella lootusjalkojasi.

Senkin höpsö,
sinun pitää setviä takkusolmut, joilla olet kiinni aineellisissa asioissa,
ja nousta niitten yläpuolelle.
Oi mieli, ota vain kiinni Krishnan jumalaisesta nimestä,
niin pääset syntymien ja kuolemien valtameren yli!

Tässä vielä joku esittämässä tätä hindiksi:

https://youtu.be/l9ehfC02Eug

Minä taas katson eläväni tällä hetkellä erittäin hengellistä elämää. Siitäkin huolimatta että meditointini on mitä sattuu milloin sattuu usein useammassa erässä, joskaan en koskaan jätä tuota puolen tunnin tai yhteensä puolen tunnin sessiota väliin. Tämä johtuu siitä että keskittyessäni elämääni unohdan riemastuttavan usein itseni. Siis egoni. Toisin sanoen - siirryn flow-tilaan.

Meditaatio on sisäänhengitystä, epäitsekäs toiminta uloshengitystä. Ellei hiljenny joka päivä kuuntelemaan Jumalaa sisimmässään, ellei anna tämän ladata omia akkuja, ei ole voimaa antaa. Mutta ellei anna, jos keskittyy liikaa omiin hengellisiin harjoituksiinsa, ja sen jälkeen kaikenlaiseen itseä ilahduttavaan kivaan hupiin, meditaatiostakin voisi tulla osa piiri-pieni-pyörii-leikkiä oman egon ympärillä.

Vaan kun hengittää sisään ja ulos, sitä tajuaa taaplaavansa enemmän tai vähemmän tasapainossa. Meditoidessa selkiytyy mitä pitää tehdä silloin kun ei meditoi ja arki tuo eteen haasteita.

Kun vaan saisi itsensä aina pitämään kiinni siitä itsekurista että vuorokauden ensimmäinen hengähdyshetki käytetään meditoimiseen eikä sataan muuhun tekemistään odottavaan asiaan.

Silloin voimautuu tekemään niitä asioita.

Tämänkin vuoksi olen oikein onnellinen siitä että seuraan Easwarania enkä jotain sellaista gurua jonka opettama hengellinen ohjelma vaatisi niin valtavia ajallisia uhrauksia että tavallista perhe-elämää elävän henkilön olisi tuskallisen vaikea sitä seurata. Easwaranin kirjoissa kerrotaan, miten hengellistä ja opettavaisuudessaan mielenkiintoista tavallinen elämä voikaan olla.

"Syvin ihmistä eteenpäin ajava intohimo" on sanskriitiksi shradhaa. Kertokaahan, lukijat, mitkä ovat teidän shradhaanne :-D Tämä käykin samalla päälaskennasta, että lukeeko tätä blogia enää kukaan kun meikäläinen ei tänne meinaa mitään ehtiä vauvanhoidolta kirjoittaa...

Olen itse vuosia ajatellut, että juuri tuon meditaation aloittaminen ja hengellisempään elämänrytmiin siirtyminen minussa muutti. Että meikäläisen aikaisemmat shradhaat - saada täydellinen parisuhde ja saada kirjoittaa - vaihtuivat haluun päästä tosissaan Jumalan luo.

Tällä hetkellä aika vaativaa ikäkautta läpi käyvä vauva yhdistyneenä ruuhkahuippuvuosiperhetilanteeseen on saanut minut tajuamaan, ettei asia olekaan noin yksinkertainen. Ehkäpä asia onkin niin että minun pohjimmainen shradhaani on saada hyväksyntää, ja sekä kirjoittaminen että parisuhde että hengellisyydessä edistyminen ovat sittenkin vain keinoja joilla yritän hyväksyntää kerjätä.

Kaipa tämänkin voi pikku hiljaa hengellistää. Että tavoittelisin vain Jumalan enkä muitten hyväksyntää, jolloin pääsisin eroon salaisista odotuksistani saada toiset käyttäytymään niin ja näin, mitä seuraa vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin onnettomia, pettyneitä fiiliksiä, jotka helposti keikahtavat riittämättömyyden tunteeksi.

Yksi seuraamistani podcasteista on Kanadan radion ajankohtaisiin uutisiin perehtyvä The Current, ja kuten arvata sopii, maahanmuuttoasiat ovat siellä usein aiheena.

Niinpä tiedän, että Kanadaan halutaan kyllä ulkomaalaisia mutta viranomaisten eikä vaikkapa rakastuneitten kansalaisten valitsemina. Sellaiset sikäläiset pariskunnat kuin minä ja mieheni - kansalainen ja ulkomaalainen jotka haluavat elää Kanadassa - joutuvat odottamaan ulkomaalaisen osapuolen oleskelulupahakemuksen ekan vaiheen käsittelypäätöstä tällä hetkellä 17 kuukautta, minkä jälkeen seuraa vielä 7 kuukauden varsinaisen oleskeluluvan odotus. Ekan vaiheen etenemistä odotellessa ei ole oikeutettu mihinkään etuihin eikä ole lupa käydä edes terveyskeskuksessa. Ei ole olemassa puhelinta mistä näitä asioita voisi tiedustella.

Jos ulkomaalainen tekee Kanadassa väkivalta- tai huumausainerikoksia, monikossa, hänet karkotetaan. Somaliaan on karkotettu somaleita, jotka eivät ole syntyneet Somaliassa vaan jotka ovat saapuneet maahan jonkin toisen maan pakolaisasutuksesta traumatisoituneina lapsina ja ajautuneet Kanadassa jengeihin. Täysi-ikäistyttyään hus Somaliaan vaan. Paitsi että Somalia katsotaan Kanadassa niin vaaralliseksi maaksi etteivät kanadalaiset saa sinne mennä edes työasioissa. Niinpä rikoksiin syyllistyneitten somalien karkotus tapahtuu siten että viranomainen saattaa heidät rajan lähelle vaikkapa Keniaan ja maksaa sitten sievoisia summia hämäräperäisille tyypeille, jotka lupaavat muiluttaa kyseisen henkilön ilman papereita Somalian rajojen sisäpuolelle.

Erään Somaliaan palautetun söivät hyeenat rajaseudulla autiomaassa. Hänen kohtalotoverinsa onnistui pakenemana hyeenoilta - lähinnä siksi että ne jäivät syömään sitä kohtalotoveria - mutta meinasi kuolla janoon. Onneksi hän osui paimentolaisten reitille ja he pelastivat hänet. Useita on kidnapattu, eräs vietiin Mogadishun lentokentältä eikä häntä päästetty vapaaksi ennen kuin sukulaiset maksoivat useita tuhansia lunnasrahaa. Jos eivät olisi maksaneet, nuorukainen olisi tapettu.

Kaiken kaikkiaan pakolaiset ovat kuitenkin Kanadaa eniten hyödyttävä siirtolaisryhmä. He maksavat enemmän veroja ja ovat integroituneet yhteiskuntaan paremmin kuin vaikkapa miljonäärimaahanmuutajat. Kanadassa on ollut ihan oma ohjelma rikkaitten mamujen houkuttelemiseksi maahan: jos omistat yli kuusi miljoonaa ja maksat olikos se nyt 500 000, tervetuloa, ja kolmen vuoden päästä saa kansalaisuudenkin itselleen ja koko perheelleen. Ajatuksena oli, että nämä rikkaat hyödyttäisivät Kanadan taloutta ja perustaisivat työpaikkoja.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Tyypillinen uusi miljönääri Kanadassa ei tee yhtään mitään ja ilmoittaa tulonsa olemattomiksi. Miksi tekisikään kun omaisuutta on jo yllin kyllin. Omaisuudestaan hän ei tietenkään maksa veroa Kanadaan. Niinpä pennittöminä saapuneet pakolaiset maksavat todellakin veroja enemmän kuin miljonäärit. No, kyllähän uusmiljonäärit varmaan shoppailevat enemmän.

Ylipäätään mitä enemmän kuuntelen kansainvälisiä dokkareita eri puolilta maailmaa, sitä epäreilumpaa minusta on, että verolle pannaan työ eikä sitä rahamäärää mikä ihmisillä oikeasti on käytettävissään. Miten helppoa veronkierto onkaan. Ja miten maailmalla tyypilliset yksityiset koulut ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta koska niissä kasvaneet ja verkostoituneet hyväosaiset eri puolilta maailmaa tahtovat tietenkin ennen kaikkea säilyttää hyväosaisuutensa.

Tällä viikolla opin BBC:n dokumentista, että arabimaitten diktaattorit ja sotilasjohtajat kouluttautuvat Sandhurst-nimisessä akatemiassa Britannian maaperällä ja ovat toimineet näin jo sukupolvia. Asianosaiset britit eivät tietenkään suostu näkemään yhteyttä opetuksensa (lukukausimaksu 40 000 puntaa) ja entisten oppilaitten kotimaissaan suorittamien hirmutekojen välillä.

Eilen tuskailin mikrotasolla syntejäni eli omistamiemme vaatteitten määrää kuunneltuani niinikään BBC:n dokkarin Aral-järven tuhosta Uzbekistanissa. Miten ihana ja idyllinen ja terveellinen asuinalue se olikaan ennen kuin Neuvostoliitto käänsi sinne virranneet joet puuvillapeltojen ravinnoksi. Nyt se on saastekatastrofi, mutta maailman puuvillan kysyntä on liian kovaa ja 60 miljoonan puuvillantuotantoon kytkeytyneen ihmisen elanto poissa jos luonto yritettäisiin palauttaa ennalleen.

Jos uzbekit olisivat koko ajan itse saaneet päättää asioistaan, tuskinpa kukaan olisi tehnyt pahaa Aral-järvelle. Neuvostoaikanakin puuvillasta kertynyt vauraus meni Moskovaan.

Äidin kuunnellessa välillä aivojensa virkistykseksi podcasteja vauva kasvaa normaalisti. Tällä hetkellä koetan toista viikkoa opettaa häntä syömään muutakin kuin äidinmaitoa erittäin huonolla menestyksellä. Mutta kun painoa on puolivuotiaalla jo yhdeksän kiloa ei kai haittaa jos hän ei näin alkuvaiheessa tujumpaa ruokaa huoli...

Silti tuo vanha nainen Keralasta valaistui. Rouva Eknath Chippu Kunchi Ammal, guruni Eknath Easwaranin isoäiti, täydellistyi hoitaessaan suurperhettään ja auttaessaan kyläyhteisöään niin että hänestä tuli sen tärkein tukipilari. Hän kun teki kaiken pyhistä tarinoista oppimallaan tavalla, epäitsekkäästi, vailla kaunaa ja katkeruutta, vankassa uskossa Jumalaan kaikissa ja kaikkialla.

Hän ei ollut käynyt kouluja, mutta kun modernin koulutuksen saanut guruni yritti lapsena häikäistä häntä kertomalla että maa kiertääkin aurinkoa, hän totesi, ettei sillä ole väliä, miten taivaankappaleet liikkuvat. Riippumatta siitä, mikä on planeettamme rata, meidän sen asukkaitten on opittava kohtelemaan muita eläviä olentoja kauniisti ja oikein.

Lootus on oppinut kääntymään sekä masulta selälleen että selältä masulleen. Ja hoksannut, että kun tätä tekee vuorotellen, pääsee kierien paikasta toiseen! Jos yritän saada hänet pysymään viltillä lelujensa luona, hän lähtee livohkaan, kierii luokseni vaikkapa huoneen toiseen päähän.

Minä voisin heittäytyä kiukuttelemaan perheelleni että minun on saatava omaa aikaa, ja sitten kirjoittaa kaikenlaista nokkelaa, kalastella teksteilläni pisteitä loputtomiin, mutta perheeni on paljon iloisempi, jos teen sille ruokaa.

Eknath Chippu Kunchi Ammalia muistellen olen viimein myöntänyt itselleni, että tietsikalla istuminen ja kirjoittaminen ovat aistinautintoja joihin olen koukussa ja että minulle tekee hengellisesti hyvää paastota. Myöntää mitä eroa on hyödyllisillä, virkistävillä, voimavaroja antavilla iloilla, sekä itsekkäällä jämähtämisellä omien juttujen pariin. Tarttua tilaisuuteen kun sellainen tulee, kuitenkin tilaisuutta odottamatta, pyrkien pitämään keskittymiskyky nykyhetkessä ja lapsissa, aviomiehessä ja kaikissa niissä askareissa jotka koetan saada tehdyiksi. 

En taida osata selittää miten kivalta se on alkanut tuntua.

Kun se on vapaaehtoinen päätös.

Miten paljon kevyempi on olo kun niin iso pala painavaa minäminäminunpitääsaada-egonmöhkälettä on saatu päiväunille.

Elämä on hyvää kun poimin luokseni kierivän lapsen lattialta enkä juokse häntä karkuun.

Uskonnot ovat kuin vuori, ja uskovat ihmisiä sen rinteillä. Isoin väestöräjähdys on tietenkin vuoren ympärillä ja sen alarinteillä, sinne mahtuu eniten. Loivassa rinteessä on helppo pysyä pystyssä, niin helppo, että aikaa jää kaikenlaiselle jonnin joutavalle. Siellä voi esim. kinastella tai vaikka kahakoida pyssyin, puukoin ja sapelein niitten kanssa jotka ovat omasta mielestä liian toisenlaisia ollakseen oikeutettuja vuorikiipeilyyn.

Tuota joukkoa katsellessaan monet päättävät pysyä poissa vuoren luota. Eiväthän he edes näe, mitä siellä lähempänä huippua tapahtuu. Osa heistä kyllä tarkkailee alarinnejengiä ja saattaapi piirrellä siitä pilakuvia.

Ne uskovaiset, jotka todella lähestyvät Jumalaa, ovat korkealla ylärinteellä eivätkä osallistu tappeluihin. Ei heillä olisi aikaa. He keskittyvät kiipeämiseen.



Intialainen pilapiirros.

En vauvan takia, sillä ihme kyllä minua ei näköjään häiritse sitten lainkaan, ettei minulla ole ollut omia menoja ilman vauvaa yli neljään kuukauteen ja etten edes nuku ilman häntä samassa sängyssä. Mukavuuteni on järkkynyt hänen isosiskonsa diabeteshoitomuutosten takia.

Shantilla todettiin diabetes kun hän oli viiden ja puolen vuoden ikäinen, kesän 2010 alussa. Sen kesän pysyttelin aika lailla kotinurkissa ja -pihalla, diabeteksen kiemuroita ja pistoshoidon mutkia päntäten, mutta sen jälkeen homma on sujunut ihan itsestään enkä ole hänen diabeteksestään stressannut. Onhan sen nykylääkitys sellainen että lapsi voi elää täysin normaalia elämää, kunhan muistaa mitata verensokereita, laskea hiilareita ja insuliinimääriä ja pistää loppusumma rasvakudokseen pistoskynällä. Shantista on tämän ansiosta tullut matematiikassa luokkansa välkky, jolta muut oppilaat kysyvät neuvoa. Hoitomuoto oli oivallinen pyöreät neljä vuotta, kunnes viime kesän alussa jouduin soittamaan sairaalaan, että aamun verensokerit ovat korkeita vaikka mitä tekisin. Syyksi osoitettiin hormonitoiminta, Shantin murrosiän lähestyminen, joka usein aiheuttaa tämmöisen nuorilla diabeetikoilla aika yleisenkin "aamunkoittoilmiön". Sitä ei pistoshoidolla oikein saada kuriin ellei heräillä yöllä piikittelemään, mutta insuliinipumpulla kuulemma saataisiin. Shanti pantiin pumppujonoon.

Paikka jonosta napsahti sitten viimein tälle tammikuulle. Systeemi on sellainen, että lapsi ja äiti vangitaan sairaalaan kolmeksi päiväksi uutta opettelemaan, ja sitten passitetaan kotiin, vaan vaikka kaikki on vasta sekavana vyyhtenä kummankin päässä. Minulla kulki siellä sairaalassa tietysti vauvakin mukana, täysimetyksellä kun on ekojen viikkojen alkuhankaluuksien jälkeen ollut, joten keskittymiseni imeväisen keikkuessa käsivarsilla ei ollut paras mahdollinen.

Pumppu on kuitenkin varsin kiva ja elämää helpottava vempele. Se mikä minua todella stressaa ovat lapseni veriarvot. Hoikalla, liikunnallisella tyttärelläni ovat kolesteroliarvot koholla, siitäkin huolimatta, että syömme mielestämme terveellistä itse tehtyä kasvisruokaa. Kuulin tästä jo aiemmin, mutta silloin en tehnyt muuta kuin pitkin hampain rupesin ostamaan myös margariinia kotiin ja suosittelemaan Shantille sitä. Nyt kun olin sairaalassa, ravintoterapeutti otti minut piinapenkkiinsä tunniksi ja selitti, että maitorasva pitäisi saada ruokavaliosta pois, kun ei hän minkään muunkaan kimppuun oikein voi nyt hyökätä kuin sen maidon. Hän sanoi, että Shantille on osunut kolesterolin suhteen huonot geenit, joitten vaikutusta diabetes vielä voimistaa.

Minä olin tämän kuullessani itse vegaanidieetillä, en vapaasta tahdostani, vaan siksi, että Lootuksen masu oli ollut jo viikkotolkulla sekaisin. (Vauvankakkakeskusteluja karsastavat voivat lopettaa lukemisen tähän). Kun tähän asti Lootus oli kakannut säntillisesti ja ongelmitta pari kertaa päivässä rahkan tuoksuista keltaista kakkaa, nyt kakkaa tuli joka vaippaan ja se oli vihreää ja löysää ja löyhkäsi happpamalta. Imetysongelmista ei pitänyt olla kyse koska vauvallani on painoa jo komeat kahdeksan kiloa. Ensimmäinen neuvo joka tällaisessa tilanteessa annetaan on tipauttaa maitoproteiini eli kaikki missä on vähääkään maitoa pois ja katsoa, auttaako se.

Eli palasimme kotiin pää pyörällä pumppu-infoa ja vain puolikykyisinä vaihtamaan itse kanyylia, eikä lohdutusta voinut hakea edes normaaleista välipaloista. Jääkaapin sisältöäkin piti lähteä uusimaan! Ei lounaitten ja illallisten osalta, sillä ne ovat meillä olleet aina aika lailla vegaanikamaa. Mutta aamupalalla, välipalalla ja iltapalalla olemme oikeita maitotuotteitten suurkuluttajia. Eritoten juustojen, mikä vaan juusto jossa ei ole eläinperäistä juoksetetta tulee meillä ahmituksi tuosta vaan! Leivän päälläkin lempilevitteemme on aito voi ja aika usein on tullut ostetuksi punaista maitoa. Emme ole ajatelleet että tällaisesta voisi olla haittaa, kun kerran muuta eläinrasvaa emme kuluta ja urheilemme niin paljon. Ihailen vegaaneja niissä maissa joissa lypsylehmät päätyvät teurastamoihin, mutta olen aina tuntenut olevani sellaiseksi liian laiska, mukavuudenhaluinen ja maidonjanoinen.

Kun guruni oli lapsi, lääkäri komensi hänet vuodeksi suolattomalle dieetille. Poikaa itketti, se tuntui maailmanlopulta, kunnes hänen gurunsa, hänen isoäitinsä, ilmoitti ryhtyvänsä hänkin vuodeksi suolattomalle dieetille myötätunnosta.

Tämä tarina nousi niin elävästi mieleeni että ymmärsin sen guruni neuvoksi mennä itsekin Shantin kanssa samalle dieetille.

Olemmekin tehneet tästä hauskan yhteisen jutun. Olemme esim. kokkailleet yhdessä uudenlaisia leivänpäällisiä, sekä pavuista että avokadoista. Tai sitten dippaamme leipää kiisseliin tai keittoon. Kyllä me juustoa himoitsemme, erityisesti homejuustoja, ne ovat aivan mieliruokaani, mutta menee se nyt näinkin.

Maustettujen jukurttien sijaan syömme maustamatonta ja sekoitamme sinne itse kaikenlaista sekaan. Tämä johtuu siitä että käytännössä maustetut rasvattomat jukurtit sisältävät liivatetta. Tai sitten käytämme, jälleen, kiisseliä myslin ja murojen kylkiäisenä.

Rasvattomaan maitoon emme edelleenkään halua koskea, mutta kun vältämme jo juustoja ja normaaleja jukurtteja ja tietysti voipitoisia keksejä ym. herkkuja, niin eiköhän sinne verisuoniin sinisen maidon rasvaa mahdu.

Lootuksen masuongelmaan ei vegaanidieetistä löytynyt ratkaisua, joten olen palannut maitotuotteitten käyttäjäksi, näillä Shantin seuraan liittymiseen liittyvillä rajoituksilla. Niin jo tehtyäni kakan vihreys katosikin kuin taikaiskusta, nyt se on taas keltaista. Mutta yhä sitä tulee lähes joka vaippaan. Minkä johdosta meiltä ovat kestovaipat loppu, naapurit ovat nimittäin aktivoituneet pyykkituvan käyttäjinä niin ettemme ole sinne päässeet kohta viikkoon. Tänään meille tuleekin pyykinpesukone. Pissavaipat voin pestä käsin ja pesenkin, mutta ne ovat nyt harvassa. Kertakäyttövaippojen käyttö pitää sekin minua kaukana mukavuusalueeltani. En tykkää niistä, ne haisevat ihme kemikaaleille ja vuotavat niin että vauvan vaatteita pitää vaihtaa alvariinsa. Luonnollekin kestovaipat ovat parempia.

Shanti tuntuu kärsivän ruokatilanteesta vähemmän kuin minä, minähän olen se joka perheemme ruokailutottumukset on valinnut ja niihin koko aikuisikäni linnoittautunut. Imettäjänä minulla on loputon nälkä ja pännii kun en voi napostella sitä mitä haluaisin. Eikä painokaan ole yhtään lähtenyt laskuun, grr. Olen ihan oikeasti nälissäni muutaman kerran itkenyt juuston tähden. Himoitsen sitä niin.

Suosikkijuustoni, Castellon Black.

Mutta näen taustalla Krishnan suunnitelman opettaa minut irti edes osasta itsekkäitä maallisisia himojani.

Olen salaa mielessäni ajatellut, että juuri minä olen se, joka osaa parisuhteilla Oikein, niin, ettei rakastuneisuusvaihe katoa minnekään. Että meikäläisellä on viisasten kivi, että minä kyllä tiedän miten avioliitto pidetään tahrattoman auvoisena.

Ja niin syvään juurtunut moinen omahyväisyys ja ylpeys minussa on, että todellisuuteen herääminen on ollut aikamoisen tuskallista. Nimittäin totuushan on, että emme aikoihin ole päivittäin puhuneet hempeitä taikka halailleet muuten vaan ja että viihdymme usein omissa oloissamme, omiamme puuhastellen, paremmin kuin toistemme seurassa. Että meilläkin on riitoja. Että aviomieheni on huomannut kaikki virheeni, ja tekee ärtyessään vihlovan selväksi, että on ne huomannut. Että minäkin olen pudottanut ja kadottanut vaaleanpunaiset lasit silmiltäni ja kirkaissut huomatessani, ettei prinssini olekaan täydellinen. 

Onneksi maan pinnalle muitten perässä tömähdettyämme tiedostamme samalla, että olemme joka tapauksessa toimiva kokoonpano. Pysyvä taistelupari elämän riepotuksia vastaan, pariskunta, joka pystyy kasvattamaan täyspäisiksi lauman lapsiakin. Kunnioitamme toisiamme, ja välillämme kipinöi aina vaan. Emme enää palvo toisiamme, mutta palvelemme.

Muutos on tapahtunut pikku hiljaa reilun kahden vuoden sisällä, mutta en ole sitä suostunut näkemään. Olenhan halunnut pitää hengissä, eritoten itselleni, uskomusta siitä että mehän olemme esimerkkipari, olemme kuin vastarakastuneet loppuelämämme, olemme ja sillä sipuli, olemme vaikka hammasta purren niin että veri lentää. Ja aina kun harhakuva-hologrammini on säröillyt, olen tuntenut kauhua ja ahdistusta ja kriiseillyt sitä paikkailemaan, täydellistä vaimoutta suorittamaan. Jälleen osoittautuu todeksi Bhagavad Gitan viisaus siitä miten odotuksiin takertuminen on se mikä ihmismieltä kipeimmin repii.

Minun kohdallani hologrammikone meni mäsäksi viimeistään nyt vauvan myötä. Dharmapati on niin 110-prosenttisesti vauvamme lumoissa ettei sitä voi kutsua kuin uudeksi rakastumiseksi, ja se on pakottanut huomaamaan, ettei hän ole pitkään aikaan suonut minulle samanlaista 24/7 sydämet pupillien paikalla -kohtelua.

Mutta mikä tässä tarkemmin ajateltuna aivan luonnollisessa ilmiössä oikein kauhistuttaa? 

Aikaisemmin elämässäni, aina kun minulle on käynyt näin, olen pian ihastunut ties keneen, vähintäänkin johonkin julkkikseen, ja alkanut haaveilla paremmasta. (Paremman romanttisen elämän perään lähteminen on kyllä aikaisemmin elämässäni vienyt tosi kauan, sen verran konservatiivinen tahi pelkuri olen ollut.) Siihenhän länsimaalainen kulttuurimme, jatkuvaa huumausta janoava, meitä nuoresta pitäen lietsoo. Otsikossa siteeraamani kaunis laulukin antaa ymmärtää, että lumivalkoisen hangen kätkemien saasteitten ja koiranpissojen esiin tulo olisi huono juttu. Vastarakastuneisuuden esimerkillisyys ja ehdoton tavoiteltavuus on populaarikulttuurimme ydinväittämä.

Vaan nyt olenkin iloiseksi yllätykseksi alkanut ajatella toisin. Eikä totuuden silmiin katsominen olekaan siksi niin kamalaa. Nyt olenkin pohdiskellut viikkotolkulla, tyttäreni älykkään huomion inspiroimana, mitä tuo rakastuneisuuden hullu huuma oikein onkaan. 

Sehän on juopumista illuusioon siitä, että jollakin toisella ihmisellä ei huonoja ominaisuuksia olekaan, tai jos onkin, niin ne ovat vähäisiä ja niin söpöjä etteivät ne mitään haittaa niin että potentiaalisilta ongelmilta voi melkeinpä sulkea silmänsä, niin helppo ne on yhdessä voittaa.

Ja vieläkin enemmän se on itserakkautta. Onhan todellista narsistista unelmaa saada olla itse se, jolla ei huonoja ominaisuuksia olekaan, tai jos onkin, niin nehän ovat vain vähäisiä ja söpöjä.

Siksi me ihmiset haluamme rakastua. Haluamme olla täydellisiä. Vaikka häiritsevän hyvin tiedämmekin, ettemme sitä ole, on hunajaista kuulla rakastetun suusta vastaan väittäviä hempeitä soraääniä.

Nämä mietteet ovat rauhoittaneet mieltäni kummasti. Niin kuin suomalais-ugrilaiset esivanhempammekin tiesivät, pahan voi voittaa jos tietää sen nimen ja syntysanat. Kauhuni nimi on haluttomuus lähteä muuttamaan elämääni. Kun minun ei tarvitsekaan, niin kuin ennen, kun oikeita ongelmia ei ole, kun alkuhuuman katoaminen ei olekaan mikään ongelma, voin rauhoittua rennoksi ja hyväksyä elämän sellaisena kuin sen on.

Eilen illalla minun leikkiessäni Lootuksen kanssa mieheni avasi hindulaisen nettitelkkarin, josta tulee usein live-luentoja jostakin temppelistä jostain päin maailmaa. Ja kas kas. Sielläpä luennoikin munkki juuri tästä aiheesta, sanoi ääneen näitä mietteitä, joita olin mielessäni pyöritellyt. Hänen luentonsa aihe oli ylpeys siitä, että osaamme ja olemme muka itse saavuttaneet menestyksen elämässämme. Kaikki tulee kuitenkin Jumalalta, ja palvojiltaan hän tempaisee pois sen, mistä ylen määrin ylpeilemme.

Rakastuneisuusvastaista minusta ei kuitenkaan saa. Ilman rakastumista ani harva viitsisi uhrata omaa elämäänsä pois ja perustaa perhettä, pysyä sen luona ja kohdella sitä hyvin.