Näinhän siinä taas kävi: lasten kolmannella kesälomaviikolla ihan jo luovutin töitteni kanssa. Ei niitten tekemisestä kunnialla vaan tule mitään ilman hirveää stressiä tai huutoa ja itkua, joka kerta. Paitsi jos pakenen töihin kirjastoon / kahvilaan ja jätän lapset Dharmiksen kanssa, he kyllä pitävät kolmistaan hauskaa, mutta itsehän en pysty julkisilla paikoilla hoitamaan työpuheluitani, joten se vaihtoehto on käytössä vain silloin kun pitää vain ja ainoastaan kirjoittaa. Silloinkin kaipaan sitten kaikkea mitä työpöydälläni olisi, ja krooninen nälkäni ja janoni voivat tulla kalliiksi. Sateinen, kolea sää pitää huolen siitä, että tenavat ovat äänekkäästi kotona tai palaavat kotiin juuri kun pääsin töitten kanssa vauhtiin ja pitäähän heidät tietysti ruokkia. Välillä riitelen heidän kanssaan siitä että he ovat jo pian kymmenvuotiaita, mutta eivät välttämättä malta syödä, pukeutua, tai pistellä diabeteksen vaatimalla tavalla ellen ole vieressä vahtimassa, kelloa osoittamassa ja hoputtamassa. Tiedän, että he osaavat kyllä kun vaan viitsivät ajatella muutakin kuin huvittelua! Loma-ajan erityisriesa on, ettei heitä meinaa saada nukkumaan ennen kymmentä.

Oma aikanikin on siis kadonnut jonnekin litistyksiin lapsille motkottamisen, pyöräretkien, lautapelien, ulkopelien, palkallista lomaa viettävien ystävien ja sukulaisten tapaamisen, kauppareissujen, leffojen, kotiaskareitten pyörittämisen ja jalkapallon katselun väliin.

Jos jotain jää, huomaan painuvani mieluiten päiväunille. Selkää särkee, raskaus on siirtynyt siihen vaiheeseen. Koetan kuitenkin muistaa, että eihän tämä ole mitään, kun kyydissä on kuitenkin vain yksi vauva. Viimeksi muistaisin olleeni tässä kohtaa raskautta jo vuodelepotuomiolla. Särkeköön siis selkää jos on särkeäkseen, vielä minä silti pyöräilen, heittelen frisbeetä ja olen kyläluuta!

Lautapeleistä on pelattu eniten Perhe-Aliasta. Ostimme sen Mummun joululahjaksi antamalla lahjakortilla. Dharmapati ei ymmärrä kaikkia sanoja ja häviää joka kerta, mutta pitää pelistä kovasti silti.

Mutta filosofisesti ajatellen: elämä jota eletään vain itselle on turhaa. Elämä, joka annetaan muille, kasvattaa. Äitiys on yksi tapa toimia jälkimmäisellä tavalla. Ei ainoa, mutta yleisin. Juhannuksena jo hedelmällisen ikänsä ohittanut ystävättäreni avautui minulle siitä, että vaikkei hän koskaan ole erityisesti kaivannut omia lapsia eikä sillä tavalla sure sitä ettei omalta osaltaan jatkanut sukua, hänestä tuntuu, ettei hän ole eläessään ollut oikeasti vastuussa kenestäkään. Jotenkin hän kokee, että hänen elämänsä on ollut siksi liiankin helppoa.