Vietimme taas juhannusta eräässä Nastolan kylistä, ainakin omasta mielestäni paratiisimaisissa maisemissa. Joka vuosi lämmittävät meille tämän ikivanhan, moneen kertaan korjaillun mökin, jossa on joskus kauan sitten asunut ainakin yksi piika.

Mökissä ja maatilan vanhassa päärakennuksessa muistelin viime aikoina lukemiani. Vaikkapa sitä entisaikojen suomalaisten tietämää seikkaa, että se, joka ekana tuvan uuniin tulen sytytti, jäi kuoltuaan taloon haltiaksi. Talon haltijaksi. Kun haltialle - ja esivanhemmille - uhrattiin, sadot olivat hyvät eikä tulipalo tuhonnut. Uhritoimitukset suoritettiin jonkin pyhän puun katveessa, korkeuksiin kohoava ja syvyyksiin juurensa ulottava puu kun tiedettiin portiksi ylisten ja alisten maailmojen ja tämän maailman välillä. Puun alla tai pellon reunalla oli usein iso uhrikivi, jonka koloihin uhrattiin edesmenneille ruokaa.

Esivanhempia ei ennen uskonpuhdistusta pelätty. Alunperin heidän ruumiinsa poltettiin (luultavasti veneessä, joka symbolisoi matkantekoa toiseen olomuotoon) ja tuhkat siroteltiin kuin jyväset lähelle asutusta, kenties toivoen, että kunhan rakkaat vainajat ovat viettäneet aikansa tuonpuoleisessa ja auttaneet eläviä sieltä käsin, he syntyvät uudelleen samaan sukuun. Uudenaikaiset ruumishaudatkin olivat pitkään lähellä kotia.

Roomalaiskatolisuuden tulo Suomeen ei pyyhkinyt vanhoja esivanhempienpalvontamenoja minnekään, vain hautaamistapa muuttui. Suomalaiset (tai pitäisi varmaankin sanoa suomalaisten esivanhemmat) sovittivat mutkattomasti vanhan ja uuden yhteen; roomalaiskatoliset opit siitä, että vain pyhimykset siirtyvät Taivaaseen suoraan ja muut kärvistelevät kiirastulessa, sopi siihen ajatukseen että vainajat ovat pitkään läsnä ja tavattavissa ja hyvittävät pahoja tekojaan. Vaikkapa sitten auttamalla eläviä.

Vaan sitten tuli uskonpuhdistus - ja vainajakammo.

Uskonpuhdistajathan halusivat ihmisten palvovan vain Jumalaa ja Jeesusta eikä mitään pyhimyksiä saati sitten vainajia, ja uskovan, että vainajat vain lepäävät haudoissaan ennen tuomiopäivää. Valvoakseen ihmisten suhdetta vainajiin heidät alettiin kerätä kirkkomaille. Muualle hautaaminen kiellettiin. Jopa niin, että jos matka kirkolle oli jostain syystä mahdottoman pitkä tai hankala vainajan mätänemisvauhtia ajatellen, vainaja saatettiin aluksi kuopata väliaikaishautaan, mutta mahdollisimman pian, oletusarvona puolen vuoden sisällä, ruumis oli ylös kaivettava ja kirkkomaahan siirrettävä.

Tämmöinen alkoi herättää ihmisissä kammoa vainajia kohtaan. Että sielut eivät siirry minnekään ennen Tuomiopäivää - sittenhän ne eivät voi muuta kuin leijailla ruumiittensa tuntumassa odottelemassa. Että ne pitää sulkea tiukasti kirkkomaille - niittenhän täytyy olla vaarallisia! Ja miten ällöiltä ne näyttivätkään (puolimädänneinä haudoistaan esiin kaivettuina).

Kirkkomaan vainajat alettiin nähdä kirkkoväkenä. Joukkiona puolimädänneen näköisiä laumasieluisia aaveita, joitten joukkoon jokainen uusi vainaja liittyi. Kirkkoväki saattoi retkeillä pois kirkkomaalta uusia vainajia vastaan, jolloin he saattoivat myös häiritä ruumissaattueita painajaisina.

Ai luulitteko tekin painajaista pahaksi uneksi? Ehei, paljon pahempaa! Painajainen on kirjaimellinen, itse itsensä selittävä sana. Se tarkoittaa niin painavaa henkiolentoa, että kun se istuu rinnan päälle, ihmisparka jaksaa hädin tuskin hengittää. Ruumisarkun päälle istahtaessaan se jumiuttaa matkanteon, koska mikään heppa ei jaksa vetää arkkua, jonka päällä jököttää painava painajainen.

Toisaalta vielä kauheampaa oli, jos vainaja ei liittynytkään kirkkoväkeen, vaan jäi vainoamaan omaisiaan kotiin. Siksi se piti viedä talosta jalat edellä, jolloin se tajusi reitistä vähemmän ja osasi vähemmän todennäköisesti tulla takaisin, eikä suinkaan pääovesta vaan mieluiten ikkunasta - varmimman päälle pelaavat sahasivat seinäänsä reiän, josta kuljetus hoidettiin.

Hautausmaareitillä oli aina sopivassa kohdassa, ei liian lähellä kotia, karsikkopuu. Se oli ihmisen osittain vahingoittama puu, jonka oksat muistuttivat käsiä. Sen kohdalle pysähdyttiin ja siihen raapustettiin jokaisten hautajaisten yhteydessä jotakin, esimerkiksi ohikulkupäivämäärä. Pikku rituaalin jälkeen vainaja ei enää päässyt puun ohi vaan tajusi sen kohdalla, jos takaisin yritti palata, olevansa kuollut ja kuuluvansa nyt kirkkoväkeen eikä entiselle kotitilalleen.

Esivanhempain palvontariitit siirtyivät sitten karsikkopuille. Ihmiset kävivät muun muassa tarjoamassa (ja juomassa) väkijuomia niitten luona. Uskonpuhdistajapapit yrittivät kyllä kaikin keinoin kieltää tällaisen pakanallisen toiminnan ja vaativat kaatamaan karsikkopuut. Kukaan ei kuitenkaan halunnut niitä kaataa, sillä tiedettiin, että joka siinä toimessa kirveeseen tarttuu, sen kuolo kostoksi pian korjaa.

Yritin löytää hyvää kuvaa karsikkopuusta, mutta löysinkin mielenkiintoisen nettisivun jolla on vanhoja loitsuja.