Aamu tuntui vapahdukselta, nimittäin sen jälkeen, kun sain muut ovesta ulos kouluihinsa. Omaa rauhaa, lepoa! Meditoin ja nukuin puolentoista tunnin aamupäiväunet. Tiedostin kipeästi saman, mitä olen miettinyt paljon tällä raskausviikolla: työaika on minun lomaani. Minun omaa aikaani. Kunhan saan lähes joka päivä olla rauhassa kotona, ja kunhan varmoja työtilauksia siintää edessäni sen verran että tiedän pystyväni maksamaan niillä ainakin vuokran ja muut pakolliset laskut, olen onnellinen. Yksinoloa ja paljon vapaa-aikaakin suova työni ja intensiivinen perhe-elämäni toimivat tosi kivasti toistensa vastapainona.

Juuri tällaisen luksuksen ajastin ihan itse poistumaan elämästäni hankkiutumalla tieten tahtoen raskaaksi

Itse asiassa voin sanoa sille hyvästit jo tällä viikolla, pehmeällä laskulla, sillä ipanat pääsevät nyt kevään viimeisellä kouluviikolla joka päivä kahdeltatoista koulusta, minkä lisäksi helatorstai on vapaa ja Dharmiksella myös perjantai on vapaa. Kolmas luokka päättyy siis vääjäämättä tähän viikkoon ja sen jälkeen tenavat ovat päivisin kotona. Dharmiksellakin on viiden tai kuuden viikon kesäloma, joka ei tosin ala ihan vielä. Ja kunhan nuo kolme palaavat normaaliin arkirytmiin elokuussa, minä puolestani jään äitiyslomalle, silloin Lootus ja vartaloni ovat niin isot että rajoittavat jo tuntuvasti elämää, ja pian Lootus jo syntyykin ja alkaa täyttää päiväni ja yöni.

Ehkäpä syvimmällä sisimmissäni koko vauvakuume onkin ollut sen ennakointia, että hyvälle elämälle saisi jatkoaikaa. Tämä elämäntapa, josta olen niin nauttinut kuusi vuotta, ja saanut vaikeistakin tilanteista rajatonta tyydytystä kun niistä on selvitty ja ne ovat minua kasvattaneet, päättyy ennen pitkää vääjäämättä kun nuo lapset, elämäntavan olennainen osa, kasvavat luonnon lakien mukaisesti elämäntavasta ulos. Haluan jatkoa. Haluan lisää. Senköhän takia olen valmis käymään aikaa lahjomaan, jopa ryhtymään henkisesti ADHD-itselleni hirmu rankkaan urakkaan nimeltä vauvavuosi. Ei yksinäisyyttä, ei yksityisyyttä. Luvassa jopa moninkertaisesti lisää rääkkiä kun pitäisi revetä vielä useamman perheenjäsenen suuntaan voimatta hengähtää työajalla.

http://youtu.be/MULmqzxcOdM

Nyt tuntuu tältä. Liikkistelen Kirkan tahtiin, laulan oodia kauniille elämälleni 2008-2014.

Mutta kunhan Lootus on tarpeeksi iso nauttiakseen jonkun muunkin kuin oman perheen hoidosta ja seurasta arkipäivisin, minulla on haluamani 10 vuoden jatkoaika elämäntavalleni. Tahdon ennen kuin on myöhäistä (ennen kuin hedelmällisyyteni ikääntyy olemattomiin) kuulla sen (uuden lapseni parkaisut). Kun taas saavun, luotas löydän kaiken entisen. I'll be back, sinä ihana ADHD-ihmisenkin tyytyväisenä pitävä luovan työelämän ja läheisyydessään heimoelämää hipovan perhe-elämän tasapainotila!

 

No niin, siinä tuli päällimmäiseksi tämänaamuisia ajatuksiani... Tässä tutumpaan tapaan eli kronologisemmin raskaus- ja perhekuulumisia viikon varrelta:

 

Ke 21.5. rv 23+0

Näinkin pitkällä sitä jo ollaan, ja painoa on tullut raskauden aikana lisää toistaiseksi 4,5 kiloa. Eipä tuo vielä mitään, viimeksi jätin synnytyssairaalaan 18 kiloa. Paitsi että enpäs jättänytkään kaikkea vaan kannoimme toki kaksoset kotiin. Painoa heillä oli tuolloin yhteensä alle 4,5 kg.

Nyt nuo kaksoset painavat yhteensä jonkin verran alle 55 kg ja kyselivät eilen saunassa mahdottoman paljon kuukautisista. Että voivatko ne alkaa vyöryvnä tulvana ihan yllättäen kesken oppitunnin ja mitä silloin pitää tehdä, ja että miten kuukautissiteet ja tamponit toimivat ja sitä rataa. Vastasin seikkaperäisesti kaikkiin kysymyksiin ja iloitsin siitä, että keskustelumme oli aivan teoreettinen, sillä niin pienikokoisia ja lapsenvartaloisia tyttäreni vielä ovat etteivät heidän kuukautisensa tule tasan tarkkaan alkamaan vielä pitkiin, pitkiin aikoihin. Joillekin tytöille ne voivat toki tulla jo 10 vuoden iässä, ja kun moni luokkatoveri onkin jo ehtinyt tämän vuoden aikana 10 täyttää ja yhdellä luokan tytöistä kuukautiset jo alkoivatkin, niin asiasta on koulussa keskusteltu kovasti tyttöporukalla viime aikoina.

Sain myös selittää, miksei minulla ole ollut kuukautisia sitten joulukuun. Aah. Eipä ole niitä ollut ikävä! Toivottavasti eivät palaa kuin korkeintaan joskus ensi vuonna! Viimeksi raskaana ollessani sain tosin nauttia niitten poissaolosta vain kaksi kuukautta vauvojeni syntymän jälkeen. En ollut uskoa silmiäni kun ne niin pian kaksosten syntymän jälkeen taas alkoivat, vaikka vielä imetin kahta päivät ja yöt!

Täällä kun lukijakunta on varsin naisvaltaista, haluaisinkin kysyä, aiheuttavatko kuukautisenne teille lukijoille kovastikin tuskia ja päänvaivaa?

Minulla oli ennen kaksosia vuosien ajan todella kivuliaat kuukautiset, syynä tosi ärhäkkä endometrioosi, mutta näyttää vahvasti siltä että pääsin niin endosta kuin kivuistakin lopullisesti eroon tulemalla äidiksi. Korkeintaan olen viimeisen kymmenen vuoden sisällä joskus ottanut kuukautisiin särkylääkkeen siksi, että kuukautisten alussa kaikki lihakset ovat saattaneet tuntua sietämättömän raskailta ja jomottavilta, mutta useimmiten en joudu edes näin tekemään. Olenkin erittäin kiitollinen siitä, että kuukautisistani tuli kaksosten pyöräytyksellä siedettävät, ja samaan aikaan surullinen toisten puolesta. On aivan kuin luonto rähjäisi ymmärtämättömänä lapsettomuutta vastaan, niin monilla lapsettomilla ikätovereilla kuukautisongelmat kun tuntuvat vain pahentuneen pahentumistaan. Eräs läheiseni samaa vuosikertaa on peräti järjestään sairaslomalla kerran kuussa sietämättömien kuukautiskipujen johdosta!

Niin joo ja mihinkäs jäimmekään uusperhedraamassa edellisellä raskausviikolla... Dharmis oli taas eilen illalla ja tänään aamulla kiltti isäpuoli, kun lapset tunkivat häneen kiinni, halasi ja pelasi, mutta ei yrittänyt ottaa heihin itse oma-aloitteisesti kontaktia ja oli kovin vaisu varsinkin aamulla. Kun hän ei vastannut keskustelunavauksiini, älähdin lopulta että "puhu!", mutta ei hän puhunut, ilkikurinen ilme vain valtasi silmät ja mies pudisti päätään. Siis niin kuin että "jos kerran olen mielestäsi liian hankala puheliaana, koska saatan yhtäkkiä äksyillä ja kiusata, niin tästäs saat, nyt en kiusaa enkä äksyile vaan olen hankala puhumattomana!" Tämänkertainen konfliktiilanne ei siis ole ohi, miehen egoa särkee liikaa antamamme kritiikki, ja minua se surettaa. En tiedä, paisutanko tilannetta vaan, kun yritän kaikilla voimillani nopeuttaa sen ratkaisemista maanittelemalla miestäni puhumaan enemmän ja jopa vaikeroimalla hänen siskolleen siinä toivossa että sisko tulkkaisi anopille ja anoppi koettaisi säksättää poikansa nopeammin ruotuun.

Pe 23.5. rv 23+2

Sarjassamme raskausoireita, joita en osannut odottaa: raajojen puutuminen! Jalat ja käsivarret puutuvat nykyään silloin kun sitä vähiten osaan odottaa, niin maatessa kuin istuessakin, vaikken mielestäni edes makaa tai istu niitten päällä! Äsken kun nousin työtuolista jaloittelemaan ja herättelemään äkkiä arvaamatta puutunutta jalkaani, se petti kokonaan, aivan kuin tahtoani tottelemattomat varpaani olisivat kiertyneet jalkaterän alle, ja kuului ihan hirveä rusahdus... Jumala varjeli, en loukkaantunut kaatuessani. Makasin maassa monta minuuttia tuntematta oikein mitään polvesta alaspäin, miettien, miten minun rampautumiseni voisi rampauttaa samalla koko perheen talouden, jos en saisi jo sovittuja töitä tehdyksi. En kuitenkaan epätoivoisesti, pikemminkin alistuneesti Jumalan parempaan tietämykseen luottaen. Enpä tiedä olisinko kauan pysynyt niin hurskaassa mielentilassa... Vaan lähtihän se jalka siitä taas liikenteeseen ja kävelläkin pystyy. Kipua on mutta ei sietämätöntä. Taas sellainen olo että itse ansaittu karmani olisi ollut jotain paljon pahempaa kuin säikähdyksellä selviäminen, Krishna on niin armollinen kun otti osan siitä pois!

Kysyin eilen neuvolassa, pitäisikö minun olla huolissani näistä puutumisista mutta täti sanoi vaan että normaali raskausoire on ja siihen pitää tottua.

Neuvolasta sain myös raskaustodistuksen ja kehotuksen varata aika sokerirasitustestiin ja hakea Kelasta äitiys- ja vanhempainrahaa sekä äitiyspakkausta. Sainkin nämä asiat jo hoidetuksi tänään. Sokerirasittavat minua 9.6. ja Kelan asiat hoituivat uskomattoman helposti kerrankin idioottivarmojen nettihakemusten täytöllä :-D Raskaustodistuksenkin saattoi vaivatta skannata liitteeksi. 

Jotenkin tämän askeleen ottaminen miltei vapisuttaa, niin isolta se tuntuu.

Äitiysrahan määrää miettiessäni koen kerrankin jotain iloa siitä että olen tunnollisesti maksanut kelpo yrittäjäeläkemaksua, sellaista, ettei siihen joinain kuukausina olisi oikeasti ollut varaa... Enhän ole muuttanut sitä kun firmalla rupesi menemään huonommin. Juuri siihen maksuun Kelan vauva-aikatuet tulevat pohjautumaan. Maanantaina oli vanhempien ja lasten yhteinen luokkakevätillanvietto kaksosten koululla ja siellä toinen yrittäjä-äiti rupesi kyselemään, että mitenkäs tämä käytännössä hoitui ja kävi ilmi että hän maksaa paljon pienempiä maksuja kuin minä. Ehkäpä olen ennakoinut vauvaa kun en ole muuttanut mitään vaikka Dharmiskin on moista ehdottanut...

Kotikonflikti näyttäisi ratkenneen ja tilanne normalisoituneen, huh heijaa. Luulenpa, että kälyn ja anopin mukaan vetämisellä keskusteluun oli vaikutusta asiaan, vaikka Dharmis tästä siirrostani hetkeksi kimpaantuikin. Käly kertoi miehen vedelleen heille puhelimitse äidinkielellään rakkaudentunnustuksia lapsiani ja minua kohtaan vakuuttaakseen, että minä teen raskaushormonihuuruissani vaan kärpäsestä härkästä täällä.

Minua on alkanut kiinnostaa uusperheellisten yhdistyksen toiminta, kaipaisin saada kuulla vertaiskokemuksia ja vinkkejä arjen perhedynamiikkaan. Tai oikeammin, varsinaisesti minä toivoisin että samaan hullunmyllyyn hypänneet muut miehet kertoisivat Dharmapatin kuullen omista samanlaisista tuntemuksistaan niin, että mieheni tuntisi olevansa urhea sankari eikä että hän on yksin ajoittaisine epätoivon hetkineen oman uusperheroolinsa löytämisen kanssa. Mutta kun kerran Dharmapatia ei moinen toiminta kiinnosta (ehdotin jo) niin eipä siitä kai mitään tule.

Su 25.5. rv 23+4

Lääh mikä viikonloppu! Ensinnäkin helle on hirmuinen (enkä mahdu hellevaatteisiini), toiseksikin meidät on kutsuttu liian moneen paikkaan. Siis ihan kivoihin tapahtumiin vaan, mutta kun niitä on niin paljon, ja on kuuma, ja minä raskaana, ei oikein jaksaisi... Nilkkani turposi tuosta perjantaiseseta rusahduskaatumisesta ja meinasin jo käyttää sitä hyvänä syynä olla vastaamatta kutsuihin, mutta Dharmis hoiti sen ayurvedisella salvalla yhdessä yössä kävelykuntoon ja kyllä sillä tuli eilen sitten käveltyäkin, oireitten pahenematta. Nyt kipu on käytännössä poissa, saan oikein pyörittelemällä pyöritellä sitä saadakseni kivun tuntumaan, vaikka turvotus onkin yhä selvää.

Kirpparille lastenvaatteita myymään -menojärjestelyt verottivat hirveästi meidän kaikkiken aikaa ja yöunia, ja saalis oli sitten lopulta vain 10 euroa. Myyjiä oli paikalla helteisessä puistossa paljon enemmän kuin asiakkaita. Kaupaksi saimme lopulta kahdet farkut, kahdet verkkarit sekä yhden leningin ja sen kanssa legginssit. Yksimielisesti raahasimmekin sitten Dharmiksen kanssa kaikki loput vaatekassit lahjoitukseksi SPR:n Konttiin, ettei tarvitse jatkaa niitten varastoimista. Pyrähdys kotiin meditoimaan, lounasta laittamaan ja syömään - ja sitten baanalle taas, Dharmis meni kokkaamaan temppelin kojuun Maailma kylässä -tapahtumaan ja me mimmit menimme kaksosten luokkatoverin 10-vuotispäiville Kamppiin Lastenkodinkadulle. Mikä keidas se olikaan! Uskomattoman ihana vanhojen kiviperustaisten puutalojen linnake, talojen välissä vehreitä ja vihannoivia puutarhoita ja leikkipaikkoja lapsille, joita siellä vilisikin. (Kaikki tietysti vaaleita supisuomalaisia ja vanhemmilla hyväpalkkaiset duunit. Ei siellä tavallinen tallaaja asuisikaan.) Unohdin täysin olevani Helsingin keskustassa. Lapset kirmasivat ulkoleikeissä, minä juttelin koulutapahtumista tuttujen vanhempien kanssa ja nautin runsaista tarjoiluista, lukuunottamatta viiniä, joka siellä virtasi niin että se alkoi näkyä. Yksi niistä tutuista vanhemmista rupesi sammaltelemaankin ja humalassa kyselemään, olenko raskaana, paijaamaan masuani ja onnittelemaan aivan kuin tämä olisi yllätys, vaikka kyllä hän selvin päin on ollut jo hyvinkin selvillä siitä että meille tulee syysvauva. Jossain vaiheessa vetäydyin lukemaan kirjaa Vain yksi jäi - miten meistä tuli ainoa ihmislaji, jonka kirjoittajaa haastattelen töitten merkeissä ensi viikolla.

Kirja on paksu ja tavattoman kiinnostava, ja minä tahansa tavallisena viikonloppuna nauttisin täysin siemauksin siitä että se on työasia, minkä kunniaksi voin vaatia perhettäni suomaan minulle lukurauhan. Mutta tänä viikonloppuna ei ehdi. Tänään pitäisi ehtiä vaikeaa elämäntilannetta läpikäyvän ystävättären pojan synttäreille, Maailma kylässä -festareille (Dharmis palasi sinne kokkaamaan jo ennen kuin kunnolla ehdin herätäkään tänään) ja museotapahtumaan vanhan ystävän työpaikalle kivenheiton päässä festareista. Tunnen syyllisyyttä siitä että vetelen laiskana henkeä tietokoneella kellon ollessa jo varttia vaille yksitoista.

Intialainen filmimusa pauhaa kovaäänisesti taustalla. Mieheni on varustanut meidät pikku hiljaa muutamalla eurolla sieltä SPR:n Kontista ostamillaan hifilaitteilla ja eilen hän opetti Shantille, miten tämän kännykkä kytketään niihin kiinni. Shantin kännykästä voi kuunnella koko maailman radioasemia. Ei meiltä musaa puutu! :-)

Ma 26.5. rv 23+5

Eräs kanssaodottaja sen sanoi: pyöräily on ihanaa, koska meno on tasaista kun taas kävellessä maha tärisee ja voi tulla liitoskipuja. Niin juuri! Siksi tunnen suurta levottomuutta ajatellessani, että jossain vaiheessa pyöräily täytynee lopettaa. Neuvolan ohje oli nyt, että jos supistaa (maha kiristyy), pitää pysähtyä, ja jos supistaa jatkuvasti, on aika panna pyörä kellariin kunnes Lootus syntyy. Eilen kyllä vältyin hyvin supistuksilta taluttamalla aivan suosiolla vähänkään jyrkemmät ylämäet. Kuopat ja muut tärähdyksenaiheuttajat yritän kiertää tai sitten ajan niitten yli pylly irti pyöränpenkistä.

Helle jatkuu, mutta löysin vaatehuoneen uumenista mekon, joka on yllä isoäitini minusta ottamassa ja kehystämässä raskauskuvassa kesältä 2004. Jee, yksi vaateparsi lisää! En ole mokoman mekon olemassaoloa tahtonut muistaakaan, koska joka kerta kun näen tuon valokuvan, mieleeni palaa muistoja, joissa en tahtoisi velloa, muistoja kauan sitten päättyneen avioliiton päättymisen syistä. Jotenkin tuo niinikään poissa silmistä pitämäni valokuvataulu liimaa muistot juuri tähän leninkiin. On suorastaan ihme, etten ole vuosien varrella lahjoittanut vaatepartta pois. Mutta nyt päätin etten ole itseäni kunnioittava joogi, jos en moisten mielen luomien ongelmien yli osaa nousta! Tälle wanhanaikaiselle rusehtavankellertävillä väreillä hieman tilkkutäkkityyliin kuvioidulle leningille on totisesti käyttöä nyt! Eilen ja viime aikoina jatkuvasti päällä olleen kesämekon totesin olevan jäämässä pieneksi. Etsin Maailma kylässä -festareilta sellaisia odotusvaatteita, joista olisi iloa vielä odotuksen päätyttyäkin, mutten kuitenkaan raaskinut panna 20 euroa yhteenkään. Vain yksi täysin istuva löytyi ja sen jo valmiiksi epätasalaatuinen värjäyskuviointi vaikutti sellaiselta, ettei se montaa käsinpesuakaan kestäisi muuttumatta ihan toisennäköiseksi, kuin mitä se olisi ostaessa.

Tänään pitäisi polkaista lasten kanssa ostamaan heille kesäkenkiä. Edellisen vuoden kesäkengistä ei ole iloa edes vaikka he eivät olisikaan niistä vielä ulos kasvaneet, niin nuhjuisiksi ja puhki kengät kesän aikana aina kuluvat. Shanti on nyt tallustanut milloin säähän nähden liian kuumissa kumitossuissa, milloin viimevuotisissa sandaaleissaan, jotka näyttävät roskiksesta dyykatuilta. Anandilla ovat asiat vähän paremmin kun keväällä Lidlistä pilkkahintaan löytyneet keväiset heleät ulkotossut ovat niin keveät, ettei niissä ole liian tuskaista kesälläkään, mutta ne ovat parissa kuukaudessa menneet ihan mahdottoman likaisiksi, en ole saanut niitä pesemällä säällisen näköisiksi. Niin monet kirpparit olemme jo kolunneet että on luovutettava ja käytävä kenkäkaupoissa tai -osastoilla.

Ti 27.5. rv 23+6

Mikä kauhujen kenkäostosretki! Juuri se lapsi joka kipeimmin olisi sandaalit tarvinnut ei löytänyt niitä, vaikka kolusimme läpi seitsemän kauppaa Vantaalla. Saalis oli lopultakin kahdet sievät kangaskesäkengät (eli kummallekin omat) à 9,95 € (niitten kestävyydestä minulla ei ole juurikaan odotuksia), sekä uudet sandaalit kokoa 34 Shantille hintaan 19,90 €.

Anandin jalka tuntuu olevan ihan ihme mallia, nopeasti pituussuuntana venyvä ja periaatteessa kapea mutta sitten polkuanturan kohdalta kuitenkin niin leveä että monet kenkämallit painavat, ja varpaat ovat tavallista pitemmät (niin kuin muuten sormetkin, hänellä on koko koululuokkansa pisimmät sormet mikä on merkillepantavaa kun muistaa että hän on muuten pituudeltaan tuon ikätoverijoukon viidenneksi lyhin). Jok'ikinen kerta kenkäostoksilla käy niin että Shantille kyllä löytyy jotain, mutta Anandista melkein mikään ei tunnu hyvältä!

Ällistyttävintä oli, että nyt, kun Anandin kengännumero on 35-36, pläräsimme noissa seitsemässä liikkeessä läpi myös aikuisten kenkämallistot, eikä siltikään tärpännyt. Moni aikuisten sandaali oli kyllä muuten hyvä, mutta joko liian korkean koron tai kengänpohjan yllättävän kovuuden takia totesimme kerta toisensa jälkeen, ettei lapsi voi niissä juosta tai hyppiä kärsimättä. Kyllä lasten ja aikuisten kengissä on eroja!

Pyöräily helteessä lapsille turvakäskyjä kiljuen ja sitten piiiiitkittynyt kenkäkaupoissa pyöriminen vei veronsa. Kaupassa numero kuusi minä sain raskauttani heikotuskohtauksen, vaikka koko ajan vettä ennaltaehkäisevästi lipitinkin. Olo kävi kauhean huteraksi, halusin vain pysähtyä ja syödä, ja pitkään sen jälkeenkin kun olin löytänyt kahvilasta jotain suuhuni, tuntui, etteivät aivoni suostuneet muodostaman mitään semmoista ajatusta, josta apinakin ei suoriutuisi - itketti vaan oma ajattelukyvyttömyys, kun olisi pitänyt vastata perheenjäsenten kysymyksiin! Dharmapati oli onneksi pelastavana ritarina mukanamme, joskin tunti tunnilta tylsistyneempänä ja nuristen, ettei enää ikinä ikinä lähde naisten kanssa shoppailemaan, kun se on aina tämmöistä, kaikki maailman naiset ovat ihan samanlaisia jäkä jäkä jäyhä jää, eivät selviydy yksinkertaisestakaan ostoksesta alle sadan tunnin (tämän nurinauhon olemme tosin kuulleet monesti aiemminkin jo Lontoon ajoista asti ja aina hän on lähtenyt yhä uudelleen mukaamme kaupoille, joten ei kannata ottaa vakavasti). Olisin vastaanottanut hänen puhinansa huumorilla, ellen olisi tuntenut itseäni niin tavattoman raskaaksi, ja niinpä kivahtelin hänelle, että älä pahenna kurjuuttani siinä sanoillasi, jos minulla olisi rahaa, olisimme selviytyneet ulos aikapäiviä sitten ja voisimme hyvin. Anandi ei nimittäin tietenkään edes sovittanut mitään 70 euron sandaaleita, eikä heikotuskaan olisi päässyt iskemään, jos kasvavalla joukollamme olisi edelleen varaa edes suunnitella että pysähtyisimme kesken ostosreissun syömään ulkona, mutta niin kätevästi asiat eivät ole aikoihin olleet.

Pisteenä iin päälle Anandi on venähtänyt aivan liian pitkäksi pyörälleen, eikä Shantikaan tule kuin viiden sentin päässä perässä... Kumpikin tarvitsisi mahdollisimman pian kokoluokkaa isomman polkupyörän!

Ja kun samalla reissulla hiki valuen ja uimavedestä haaveillen vilkuilin itselleni joka tilaisuuden tullen bikineitä, koska en enää mahdu uimapukuuni, en voinut kuin todeta että kaikki sen hintaiset uimapuvut, joita voisin harkita, ovat minulle auttamatta liian pienet tissien kohdalta. Rintanihan venähtivät C-kupista yli normaaliskaalan edellisen raskauden ja 1,7 kuukauden tuplaimetyksen aikana. Samaisesta syystä en ole uskaltanut ostaa netin kauttakaan. Minun on ihan pakko sovittaa. Vain harvempi kuin joka kymmenes sovittamani tuntuu oikeasti hyvältä rintojen kohdalta. Onhan meille isoryntäisille toki olemassa erinomaisia uimapukuja ja rintaliivejä, mutta köyhän kukkarolle sopivia ne eivät ole, alennusmyynneistä ne eivät löydy!

Kaiken tämän jälkeen pyöräilimme kotiin niin myöhään mahat tyhjinä, että nukkumaanmeno myöhästyi jälleen luvattoman paljon kun piti vielä kokkailla silmät ristissä, häviäjäfiiliksissä, koska kaikkein tärkein eli tyystin sandaalittoman Anandin sandaalit jäivät edelleen löytymättä ja ostamatta. Sain sentään lohdullista tyydytystä vipatessani roskiin Shantin käsittämättömän kamaliksi nuhjuuntuneet viimevuotiset sandaalit nyt, kun saatiin tilalle uudet.

Huomaan, että kärsivällisyyteni ja kykyni olla herttainen äiti tuppaa järjestään loppumaan iltaisin siinä vaiheessa kun ipanat myöhästyvät nukkumaanmenoajasta. Jos he sen jälkeen rupeavat tekemään jotain ylimääräistä eivätkä hoida iltatoimiaan ja itseään suorinta tietä nukkumaan, minä suutun ja mustaksi muutun. Aivan erityisesti nyt raskaana kun tunnen että olisin umpiunessa alta aikayksikön, jos vain saisin laskea pääni tyynyyn yhdeksän paikkeilla ilman että kuulen koko ajan jostain tenavien supinaa, laulelua, kikatusta, kinastelua ja kolinaa!

Se pitää ottaa hengellisenä haasteena. Tavalla tai toisella minun on kasvatettava, jos Krishnan luokse mielin päästä, kestävyyttäni niin että dharmisen äidin käytös ulottuisi myöhäisiltaan asti.

Nykyisellään se on yhtä riittämätöntä kuin muuten hyvät ja toimivat, mutta auttamatta jo pieneksi jääneet pöksyt, jotka paljastavat armotta paljaan ihon.