Millaista on olla noin 11 ja herätä slummissa? Aamupalaa ei tipu, ellei sitä käy varastamassa hienomman kaupunginosan puutarhojen puista. Koulua ei ole, koska valtiolla ei ole varaa maksaa opettajien palkkoja ja he ovat lähteneet töihin ulkomaille. Äitiä ei näy, koska hän on monen päivän työmatkalla, jossain tekemässä jotain, mistä ei lapsille kerrota. Isä on kuihtunut luurangoksi, hänellä on tauti jonka nimeä ei saa sanoa. Isoäiti raahaa välillä kirkkoon, jossa pidetään tulikivenkatkuisia saarnoja, viedään slummin asukkaitten viimeiset rovot ja valitaan ahdisteltavaksi syntinen uhri. Samanikäistä ystävää joku on ahdistellut kovimman kautta, hän on raskaana. Välillä slummissa vierailee valkoihoisia hyväntekeväisyysihmisiä, joille poseerataan ilmaisten lahjojen toivossa.

NoViolet Bulawayon romaani saa itkemään sekä pahoinvoinnista että jollain oudolla tavalla ilosta: kaikki on kerrottu Kulta-nimisen uskottavan lapsen äänellä ja kielellä ja kaikessa kurjuudessaankin slummin lasten ystävyys on riemukasta, riehakasta. Heidän toivonsa ei ole vielä kuollut, vaikka aikuisten olisikin. Juuri kellään ei ole Zimbabwessa töitä ja inflaatio on tuhonnut kaikkien säästöt. Toivottomuus ajaa aikuiset väkivaltaan, jota lapset seuraavat vaikkapa puusta.

Romaanin toinen puolisko ei ole enää riemukas. Kullan täti asuu USA:ssa, ja kun hän kirjan riemukkaammalla puolella haaveilee tädin luokse muuttamisesta, se kuulostaa yhtä satumaisen epärealistiselta kuin lasten muutkin haaveet. Kulta kuitenkin muuttaa USA:han teini-iän alkaessa. Muuttaa ja jää. Mutta tummaihoisen maahanmuuttajan elämä materialistisessa kyynisessä tekohymyjen maailmassa on lopultakin vielä kurjempaa kuin lapsuus slummissa. Kukaan ei varsinaisesti tee Kullalle pahaa, hän saa kavereitakin, mutta pelkästä pornosta, shoppailusta ja bilettämisestä kiinnostuneet amerikkalaisnuoret ovat vieläkin masentavampia kuin lapsuuden peltihökkelit. Kuitenkin. USA:ssa saa joka päivä syödä mahansa täyteen niin monta kertaa kuin suinkin jaksaa. Kulta hyväksyy, ettei paluuta Zimbabween ole.

Me tarvitaan uudet nimet jättää lukijalle pahan olon. Silti sen lukeminen ei ollut turhaa. Tuntee tehneensä jotain hyödyllistä ja oikeaa kun luki.

Kirjailija ja hänen teoksensa. Suomenkielisessä painoksessa on muuten paljon hienommat ja värikkäämmät kannet!