Su 13.4. rv 17+2

Olen ohimennen ihmetellyt, miksi intialaiset housuni (ainoa jotka yhä mahtuvat jalkaan säädettävien naruvöittensä ansioista) ovat alkaneet valahtaa jalasta. Tänään tämä raskausdementikko pysähtyi oikein miettimään mysteeriin ratkaisua ja tajusi, että niin, minähän aina sidon ne masun kohdalta, ja sitten joissain asennoissa vyö luisuu masun alapuolelle, jolloin vyötärönympärystä onkin liikaa ja naru liian löysä. Pölhö-Kaarinalla ei kovin nopsaan leikkaa...

Hulinaviikonloppua on vietetty, tarkoitus oli mennä perjantaina euroviisujen esikatselutapahtumaan lasten kanssa, kuten tapahtuikin, paitsi että Pölhö-Kaarina oli katsonut viikonpäivän väärin, eli paikalla ei ollut ketään. Eilen olisi ollut, mutta Pölhö-Kaarina oli töissä. Kun palasin työkeikalta, meillä odottivatkin jo vihkipappimme ja hänen viisivuotias tyttärensä Turusta. He jäivät yöksi ja nyt tätä kirjoittaessa tytär on minun tyttöjeni matkassa virpomassa kun papilla on työkeikka. Dharmapati meni taas temppeliin kokkaamaan sunnuntaijuhla-ateriaa. Hän on nyt viettänyt temppelissä tällä tavalla noin kolme viikonloppua neljästä. Hengähdän ennen kuin kylään saapuu yksivuotias hoitolapsi, jonka otamme mukaan temppeliin.

Kaipa tuo rautalääke jo auttaa kun tästä kaikesta on selvitty ilman päiväunia.

Rahatilanne on itkettänyt, vaikka loppujen lopuksi, ei se sen huonompi ole kuin ennenkään. Kaksi muuta asiaa on muuttunut. Ensinnäkin olen raskaana ja pienikin mielenkuohu tuntuu herkästi suurelta jos vähänkin pumppaan siihen ilmaa ajattelemalla asiaa. Toiseksikin, tuntuu, että aiemmin minulla oli koko ajan jokin syy odottaa että rahatilanne paranee tulevaisuudessa. Uskalsin tehdä tarvittaessa ostoksia vaikka luottokortilla. Nyt en uskalla. Tuntuu että sellainen ihana asia kuin TOIVO on kadonnut, mitä raha-asioihin tulee. Näen edessämme vain ainaista samanlaista sinnittelyä.

Ma 14.4. rv 17+3

#%¤ ja pääkallo näitä verojuttuja! Olen kuulemma saamassa palkkion taloyhtiön asukastoimikunnassa istumisesta, mutta sitä varten tarvitaan verokortti, eikä minulla yrittäjänä sellaista ole, ainakaan tänä sekavista sekavimpana vuonna. Kävin jo verotoimistossa viilaamassa yritykseni verotusta yhteensopivaksi sen tosiasian kanssa että jään elokuussa äitiyslomalle, mutta ennen kuin saan Kelan päätökset, en pysty esim. netissä täyttelemään loppuvuoden tulotietoja, tai jos arvion mukaan pystynkin niin pääni menee pyörälle jo sitä millainen tilkkutäkki koko äitiysapu onkaan: ekoilta 56 päivältä niin ja niin paljon, sitten seuraavalta 30 päivältä niin ja niin paljon, kunnes taas tulee vaihto 47 päiväksi, sitten taas 30 päiväksi ja lopulta neljäs tukisumma loppuajaksi. Selitä siinä sitten verottajan nettilomakkeelle, mikä on loppuvuoden säännöllinen kuukausitulo sentin tarkkuudella. 

Jos mikään villitsee ADHD-oireeni ja -ahdistukseni ylimmilleen niin verokaavakkeitten silmäily.

Purkkaratkaisuna verottajan palvelevan puhelimen ihminen lupasi postittaa minulle sivutuloverokortin tätä kokousmaksua varten - siinä lukee, ettei veroja tarvitse niin pienestä summasta maksaa. Mutta koko tämä härdelli on vienyt jo niin kauan että pelkäänpä asianosaisen sanovan että on jo liian myöhäistä. Ja tuntuu että todellista ongelmaa, sitä että minun pitäisi osata ilmoittaa päteviä tuloarvioita ennen kuin se on mahdollista, tämä ratkaisu siirtää vain tulevaisuuteen. Toivottavasti ei tule mitään yllätysmätkyjä.

Sen verran seikkailuistani Kelan ja verokarhun nettisivuilla oli hyötyä, että selvisipä ainakin äitiyslomani alkamisajankohta. Se on 15.8. Sekin hiukkasen tympii. Minun pitäisi lopettaa työnteko juuri silloin kun lapseni palaavat lomaltaan kouluun ja aloittavat neljännen luokan. Käänteisesti: minun pitäisi ehtiä tehdä mahdollisimman paljon töitä ja panna firmani pakettiin juuri silloin kun he ovat lomalla ja kaipaavat seuraani eniten.

Ti 15.4. rv 17+4

Tässähän alkaa tuntea itsensä jo ihan ihmiseksi taas! Heräsin nimittäin ihan itse ennen kelloa, viideltä, sen verran virkeänä ettei potuttanut. Meditointi oli niin ihanaa hoitaa alta pois heti oman heräämisen jälkeen mutta ennen muitten heräämistä, että taisin keskittyä fiilistelyyn enemmän kuin itse meditaatiopolkuun. Ja eilen jaksoin, vaikken ollut päiväuniakaan nukkunut, viedä lapset pyörälenkille, käydä kaupassa, kokata linssikeittoa ja huseerata huushollissa yli iltakymmeneen. Tänään olen pessyt hirmuiset määrät pyykkiä. Rautamehu taitaa purra, ja alkuraskauden hormonaalinen väsymys olla jo historiaa!

Pyykkituvassa pesin yleisten pesukoneitten pesu- ja huuhteluainekotelot, koska haluan kokeilla, auttaisiko se Shantin kutisevaan ihoon kun ei allergiatesteistä oikein muuta selitystä sille ole tullut kuin aina vaan että kissat, koirat ja hepat aiheuttavat oireita. Eli me käytämme nyt vain herkkäihoisille suunniteltuja pesuaineita ja yritämme estää altistuksen muille pesutuvassakin. Tämmöinen juolahti mieleeni kun tajusin että Shantin oireet ovat pahentuneet nimenomaan tähän kotiin muuton jälkeen, ja meitä kaikkia muitakin raavituttaa välillä. Allergialääkäri piti tätä kokeilemisen arvoisena.

Rupesin miettimään että miten voikin olla niin että niin monissa perheissä kaikki lapset syntyvät samaan vuodenaikaan. Otetaan esimerkiksi minun sukuni: isoäitini kaikki lapset syntyivät talvella joulu- ja tammikuussa, minä ja veljeni ollaan kaikki synnytty kesällä, ja itse näyttäisin synnyttävän vain syksyvauvoja. Kun tein pientä galluppia asiasta, selvisi, että vaikka lapset syntyvät sikin sokin vuotta -perheitäkin on paljon, niin yhtä paljon ainakin tällaisella subjektiivisella pikku otannalla löytyi perheitä, joitten lapset ovat syntyneet kahden, kolmen kuukauden haarukassa! ;-)

Mutta nyt kömmin kyllä päiväunille ;-) Dharmapatikin on unten mailla, palasi poloinen migreeniä potien koulusta kesken päivän.

Ke 16.4. rv 17+5

Pääsinpäs pitkän tauon jälkeen saunaan eilen - ja kun katselin vartaloani pukuhuoneen peilistä, iloitsin siitä miten hienosti se on valmistautunut vauvan tuloon. Maha tuntuu jo valtavalta vaikka se luultavasti siitä vielä kaksinkertaistuu, ja rinnat ovat venyneet ja nännien alueet tummuneet ja pidentyneet suipoiksi. Lootuksen liikkeet tuntuvat aina vain voimakkaammin. Kovasti odotamme kaikki sitä päivää kun ne ovat tunnettavissa myös masun ulkopuolelta käsin :-)

La 19.4. rv 18+1

Väheneekö raskaustuntemusten uutisarvo kun mikään ei meinaa saada minua tekemään merkintöjä? Monta päivää on ollut sellainen olo että mitä turhia, olen jo kirjoittanut kaikesta. Toisaalta olen iloinen siitä että tähän raskauspäiväkirjaan on tullut kirjattua paljon myös ihan tavallista arkea, sattumuksia ja sanailuja, jotka niin nopeasti muuten unohtuvat iäksi. Sen vuoksi olen miettinyt että oikeastaan minun pitäisi jatkaa tätä päiväkirjailua Lootuksen synnyttyäkin!

Ulkona on nyt ollut kaunis ja lämmin kevätsää ja jo syntyneet lapset isällään eli ollaan päästy Dharmiksen kanssa pyöräilemään. Eilinen pitkäperjantain pyöräreissu oli aika hassu ja venähti viisituntiseksi; suuntana oli Malmilla sijaitsevan leikkipuiston ulkopingispöytä, mutta matkalla törmättiin kaveriin joka kutsui kotiinsa teelle. Teenhörpinnän ja perheen pikkulasten kanssa riehumisen jälkeen haahuilimme pyörinemme etsimässä auki olevaa kauppaa, koska voi oli loppumassa leivän päältä, ja löytyikin maahanmuuttajan aina auki pitämä puoli... läheltä Fallkullaa, jonka vihdoinkin löysimme, emme koskaan ole muistaneet tuon kaikille avoimen kotieläintilan nimeä silloin kun on käynyt mielessä käydä siellä ;-) Fallkulla oli jo kiinni mutta pihalla istui ja leikki sattumoisin edelleen tuttuja lapsiperheitä temppelistä ja juttelimme vielä mukavia heidän kanssaan ennen kotiin kääntymistä.

Tänään taasen pyöräilimme Vantaalle kutakuinkin tukkuhinnoilla kaikenlaista myyvään halpahalliin ja kaikenlaista pientä ja edullista päätyi ostoskoriin. Ainoa mikä pysäytti tekemästä vauvanvaateheräteostoksia oli se, ettemme vielä tiedä Lootuksen sukupuolta. Syyskuista perheenlisäystä odottavien nettiyhteisössä tosi monet tietävät jo, ja joka arkipäivä tulee lisää sukupuolitiedotuksia jäseniltä. Vaikuttaa siltä että nykyään Suomessa on äärimmäisen harvinaista ettei sitä haluttaisi tietää ennen vauvan syntymää. Mekin ollaan kyllä niin uteliaita että koko rakenneultraan menossa minua kiinnostaa kaikista eniten juuri tämä asia.

Kuuluu näihin pääsiäislomapäiviin muutakin kuin pyöräilyä. Nolottaa kirjoittaa, mutta mies sanoi että minun pitäisi kertoa blogissa mikä on paras orastavan migreenin pysäyttäjä: lemmiskelytuokio ;-) Hänellä on ollut varmaankin koulustressin takia nyt vähän väliä migreeniä tai semmoisen alkua, mutta kun talo on lapsista tyhjä niin voi onneksi ottaa ennaltaehkäisevää. Kyllä tässä vielä onneksi pystyy, maha ei ole ihan liian iso eikä havaittavia jälkiseuraamuksia ole. Ajoittain minua mietityttää, että mitenköhän näitten asioitten kanssa tulee käymään sitten kun talossa on vauva. Meillä kun kemiat ovat tällä elämänalueella osuneet liiankin täydellisesti yksiin, siis ilman elämistä ajatellen. Vauvan haluan kuitenkin yöpyvän vieressäni niin ettei minun tarvitse nousta sängystä öisin vaan voin ruokkia lapseni kylkeä kääntämällä. No, kaipa nämä ovat järjestelykysymyksiä jos kumpikin aikuinen vaan haluaa panostaa järjestelemiseen. Ja jos järjestelyt eivät onnistu niin ei se maailmaamme kaada. Tiedämme että ennen pitkää tulemme vanhoiksi eikä makuuhuonejuttuihin pidä kiintyä liikaa. Mikä tahansa himo kun sitoo ja pitää sielunvaelluksen kiertokulussa. Toisaalta on se minusta järjestelyjen arvoinen asia. Minun guruni sanoo että seksinhimo on se himo joka lähtee Jumalaa kohti pyristelevästä ihmisestä vihoviimeisenä (olen ymmärtänyt sen niin että turha yrittääkään räpistellä siitä irti ennen kuin olen viittä vaille täydellinen, ho hoo, sen päivän kun näkisi), ja että sillä on tärkeä tehtävänsä aviopuolisoitten yhteen liimaajana.

Kodissa tuoksuu tarte à la banane, mauritiuslainen perinneherkku. Dharmapati on valmistautunut huomiseen pääsiäissukukokoukseen vanhempiemme luona, hän valmistaa sinne anoppinsa pyynnöstä kasvisruokaa. Näköjään jälkiruoasta alkaen :-) Vaikka onhan siellä jo jälkiruokaa vaikka kuinka, tiedän äitini tehneen tänään pashaa ja kulitsaa ja meidän suvussa pääsiäisperinteeksi muodostuneita kookos-mokkaruutuja. Muut kuin minä, mieheni ja lapseni syövät myös lammasta.

Se vähän harmittaa, etten yhtenäkään vuonna onnistu houkuttelemaan ortodoksisukulaisiani yökirkkoon vaikka kuinka yritän. Lapsuudessani ainoa hetki jona todella tunsin sydämeni täyttyvän riemusta, joka kumpusi yhteydestä Jumalaan, oli pääsiäisyön jumalanpalvelus. Sittemmin tuon käynyt minulle tuhottoman monta kertaa temppelissä. Haluaisin kuitenkin omien lastenikin jo ihan sukuperinnetietoisuuden nimissä kokevan yökirkon tunnelman - ja iäkkäämpien sukulaisteni käyvän kirkossa edes meidän takiamme ;-)

Ma 21.4. rv 18+3

Eilen vietimme pääsiäistä vanhempieni luona koko suvun voimalla, mutta koska siellä päässä eletään ihan eri päivärytmin mukaan kuin meillä, ehdimme mainiosti sitä ennen pyörälenkille sorsien kansoittamalle koskelle. Paluumatkalla kävi niin että Shanti kaatui ja kun pysähdyimme odottamaan hänen toipumistaan, Anandi polkaisi kärsimättömänä matkoihinsa. Häntä ei enää näkynyt kun me kolme pääsimme tasapainoon. Seuraavaksi minä eksyin, meinasin kääntyä ihan väärään suuntaan. Hätäännyin: jos minä joka jo toista kertaa tätä lenkkiä ajan, en löydä perille, miten sitä ekaa kertaa polkeva yhdeksänvuotias voisi löytää kotiin? Aloimme etsiä Anandia kaikkialta ja kotimatka veikin paljon kauemmin kuin piti. Kännynkin tyttö oli jättänyt kotiin. Lopulta emme voineet kuin kiitää kotiin katsomaan, olisiko lapsi siellä. No olihan se. Anandilla on kyllä ollut pienestä pitäen luontaisesti parempi suuntavaisto kuin minulla!

Tuntuvat niin isoilta nuo kaksoset... Tänä aamuna kumpikin halusi tehdä pyörälenkin pois kotikortteleista omin päin eri suuntiin, ja niin he myös tekivät. Eivätkä eksyneet. Tällä kertaa katsoin kyllä että puhelimet ovat mukana! Lenkkiensä jälkeen he pelasivat sulkapalloa, jota Dharmis heille Waarilassa eilen opetti, ja sitten polkaisimme Fallkullaan. Sinne päästiin noin viidessä minuutissa. Se oli aivan ylikansoitettu muurahaispesä, puolet Helsingin lapsiperheistä tuntui olevan paikalla. Palasimme jätskiostosten kautta kotiin.

Palatessa tytöt miettivät, ovatko he yhtä paljon sukua masuvauvalle kuin Dharmapati. Siltähän äkkiseltään vaikuttaisi jos kerran sekä masuvauva että kaksoset ovat saaneet 50 % geeneistään minulta. Mutta 50 % geeneistäni jää siirtymättä jokaiseen lapseeni ja on täyttä arpapeliä, mitkä 50 % jäävät rannalle. Teoriassahan olisi siis mahdollista, ettei edes kahdella täyssisaruksella ole yhtään samoja geenejä, jos heille on osunut sekä isän että äidin puolelta tässä arvonnassa aivan eri geenit! Todennäköisyyslaskennalla voisi kuitenkin arvella että sisaruksilla on yleisimmin noin 50 % yhteisiä geenejä ja puolisisaruksilla 25 %.

Joskin äidin kohdun on todettu lisäävän jollakin tavalla äidin perimän vaikuttavuutta lapseen, ja tietenkin kasvuolosuhteissakin on paljon samaa kun saman äidin kanssa kasvavat. Eli eiköhän sitä yhteistä lopulta ole aika lailla enemmän kuin 25 %.

Ke 23.4. rv 18+5

Ikävä lääkärineuvola, vaikkei mitään ikävää löytynytkään. Neuvola kun oli yhdessä ja lääkärin vastaanotto toisessa kolkassa terveyskeskusta niin että myöhästyin lopulta 15 minuuttia, vaikka ajoissa rakennuksessa olinkin, kun en heti keksinyt, mistä hänet löydän, saati sitten muistanut hänen nimeään - ja kun labrahoitajat vielä neuvoivat pieleen, että kyllähän neuvolalääkärin löytää neuvolan puolelta, niin että lopetin harhailun ja menin sinne odottamaan. Olin autuaana raskausdementikkona unohtanut edellisellä neuvolakäynnillä saamani oikeat ohjeet! Mieslääkärin asennoituminen olikin sitten pidättyväisesti ärtynyt, kun hän oli lopulta arvannut oikein ja jalkautunut hakemaan minua neuvolan puolelta. Pikavauhdilla tohtori hoiti pakolliset ronkkimiset ja Lootuksen sydänäänet löytyivät tällä kertaa yllättäen ihan heti. Yritin ottaa puheeksi kolmeen otteeseen alapääkutinan ja -haavat, mutta ainoa vastaus mitä sain oli että vedäpäs ensin hiivalääkekuuri apteekista ilman reseptiä, jos se ei auta niin sitten tutkitaan. Lopuksi ukko kehotti minua menemään joku aamu syömättä labraan selvittämään, ovatko kehoni B12- ja foolihappovarannot kunnossa. Mitä ilmeisimmin ei mistään muusta syystä kuin siitä että papereissani lukee "kasvissyöjä". Kuinkahan kummassa en 20 vuotta samalla ruokavaliolla hyvin toimeen tulleena koe komennusta kiireiseksi.

Samalla sain sentään kätevästi heitetyksi aamulla terveysaseman labraan Shantin yövirtsanäytteen, se kuului diabetes-vuositarkastuspakettiin, jonka takia vietin monta tuntia lapsen kanssa diabetespolilla eilen. Jotain onnistumisen iloa sain siitä että tytön verensokerin pitkäaikaisseuranta-arvo on 7.0 mikä olisi tosi hyvin aikuisellekin, ja lapsille sallittaisiin vielä paljon isommat arvot. Lääkäri oli sitä mieltä ettei oikeastaan mitään tarvitse viilata, kaikki menee mallikkaasti; kun hän ehdotti että lounaalla voisi ehkä pistää vähän vähemmän insuliinia koska usein on ollut välipalan tienoilla matalia verensokereita, Shanti kertoi toimineensa näin jo itsekin ihan omin päin. Itse hän kroppansa parhaiten tuntee :-) Tarkastuksen jälkeen hän halusi vielä päästä kouluun kun kerran ehti viimeiselle oppitunnille. Sen aikana meditoin ulkona.

Eilen koulunsa ilmapiiriä angstaava Dharmapati meni kouluun turhaan, ei ollutkaan vielä anatomian tenttipäivä vaan etäpäivä. Se oli toki oma moka. Palattuaan kotiin hän ei jaksanut uudelleen lähteä kaupungille vaan vietti päivänsä siivoillen ja kerraten suomenkielistä anatomiaa tenttiin vielä lisää. Me kävimme sillä aikaa sitten ilman häntä tapaamassa ystävättäreni kolmiviikkoista tyttövauvaa Espoossa. Shanti ja Anandi kyllästyivät lopulta vauvan tuijotteluun ja livistivät ulos leikkimään - palatakseen takaisin Shantilla toinen jalka märkänä ja mutaisena, olivat loikkineet ojan yli ja Shanti oli pludannut. Onneksi ystäväni mies päätti heittää meidät kotiin. Saimme mukaamme lainaksi mammavaatteita ja koti-dopplerin, jolla Lootus löytyy jo helposti, on hän sen verran iso vekara jo. Minä puolestani lykkäsin ystävättärelleni imetystyynyn, jonka sain pääsiäisenä kälyltäni, sekä kokeeksi yhden Fuzzi Bunzin.

To 24.4. rv 18+6

Hih, muistui tänään mieleen kaupungilla, kun juttukeikan jälkeen sukelsin vastaan tulleisiin käytettyjen vaatteitten ja tavaroitten liikkeisiin, miten kaksosia odottaessani ostin jokaisen kirppareilla vastaan tulleen nätin vauvanvaatteen. Kun en ymmärtänyt kokoluokituksista mitään, en niistä sitten piitannutkaan, vaan ajattelin että kyllähän ne vauvat kasvavat niin että kaikelle tulee käyttöä. Niin kuin tulikin.

Nyt on toisin, tiedän, että alkukuukaudet mennään 50-60 -senttisillä, enkä viitsi ostaa varastoon sitä isompia kun säilytystilaa ei ole. Ja jotta voisin ostaa edes niitä ihan pikkuvauvojen vaatteita, pitäisi tehdä inventaario meille jo lahjoitetuista vaatteista, että mitä oikeasti tarvitaan. Luulenpa tekeväni sen sitten kun on hajua sukupuolesta, sen verran sukupuolittuneita vaatteet nykyään ovat.

Ilokseni olen huomannut, että kirppareilla on todellakin kivasti kestovaippoja nykyään :-) Fuzzejakin, mutta ei kokoa small. Itse asiassa juuri vastasyntyneelle sopivia vaippoja en ole kirppareilta löytänyt oikein mitään merkkiä.

Kirjoitan tätä Kallion kirjastossa, siitä on tullut kaksosten vakipaikka viettää torstai-iltapäivää, koska lastenosastolla on juurikin torstai-iltapäivisin lapsille ohjattua toimintaa kivojen kirjastoaikuisten johdolla - ja koska tarvitaan joku paikka missä viettää tunnit koulupäivän ja tanssitunnin välissä hakijaa ja syöttäjää odottamassa. Joka toinen viikkohan tämä nakki napsahtaakin lasten isälle ja tämän avovaimolle koska tytöt ovat isällään joka toinen viikko to-su. Oikestaan minun pitäisi kirjoittaa artikkelia aamun juttukeikan pohjalta eikä tätä, mutta ehtii sitä huomennakin. Ramasee.

Kävellessäni tänne näin kadulla julisteen, jossa oli porvaripääministeri Jyrki "köyhiltäleikkaaja" Kataisen pärstä ja teksti "jos jotain leikataan, leikataan Jyrkiltä pää".

Niin ahimsankannattajahindu kuin olenkin, rehellisesti tunnustettuna purskahdin julisteen kohdalla nauruun. Tuomitkaa vaan, se ei muuta sitä että minulle tuon julisteen näkeminen tuotti kieroutuneen lohdullista tyydytystä, niin synkissä maailmantuskamietteissä olen viime aikoina ollut maailman epätasa-arvoisuudesta ja tuloerojen jatkuvasta kasvamisesta. En selvästikään ole ainoa joka on myrtsinä!

Samalla huomaan sittenkin olevani iloinen siitä että kuulun kituuttajiin enkä niihin rikkaisiin jotka eivät huomaa miten moni taviksia koskettava asia Suomessa on menossa tosi pahasti mönkään.

Pe 25.4. rv 19+0

Köyhyys on syyllisyyttä jokaisesta hyvän mielen ei-aivan-välttämättömästä ostoksesta.

Siitä puhe mistä puute. Puhun nykyään aivan liikaa rahasta. Lapset jo pysäyttävät minut kun vain yritän aloittaakin, pyytävät, että please äiti, ei puhuta rahasta!

Lapset kuitenkin minut useimmin usuttavat paasaamaan rahasta. Minulle on viime päivinä noussut (raskaus)itku kurkkuun aina kun he ilmoittavat että haluaisivat mennä sinne ja tänne tai ostaa sitä ja tätä, ja kaikkein pahimmin kun he referoivat kuulemiaan hyväosaisten nurinoita. Eivät he tarkoita noilla puheillaan syytellä minua, mutta paha oloni syvenee kuitenkin. Dharmapati puolestaan ilmaisi aamulla tulkinneensa viime päivien lukuisat rahapuheeni niin, etten ole tyytyväinen koska minulla ei ole rikasta miestä. Sain vakuutella koko aamun ettei asia ole näin, että en todellakaan arvosta rahan perässä juoksevia myötätunnottomia marisijoita vaan juuri sellaista aikaansaavaa, yrittelliästä ja vaatimattomaan elintasoon tyytyvää miestä kuin hän. Mieleni on maassa kun minusta tuntuu että teen parhaani lasteni ja mieheni eteen ja rahatilanteemme parantamiseksi ja silti tuntuu etteivät lapset ja mies pysy tyytyväisinä eikä rahaa ole tarpeeksi. Mies vakuutti ettei häntä rahatilanne paina. Koulu häntä pännii. Ja ilmeisesti hyvin vahvasti sekin, että minä en ole oma tyytyväinen itseni, vaikkei hän sitä sanonutkaan.

Sekin tuntuu tosi nujertavalta, että huomenna esitetään Kanneltalossa ystävieni tekemä Bollywood-henkinen musikaali, mutta meillä ei ole varaa mennä katsomaan sitä koko perheen voimin. Jo se kirpaisee, että aion maksaa tyttäret sisään - itse ansaitsin "korruptiolipun" eli ilmaisen sisäänpääsyn tekemällä produktiosta puffaavan lehtijutun. Vapaalipustani huolimatta kaksi lasta ja yksi aikuinen tekisi 37 euroa ja Dharmapati sanoi päättäväisesti ei,  menkää te ilman minua. Minusta tulee tuntumaan siltä kuin sydämeni olisi jäänyt kotiin eikä olisi mukanamme katsomossa, ja sen takia haluaisin totta puhuen itsekin jäädä mieluummin kotiin. Tiedän meneväni kuitenkin, koska sosiaalisten suhteitten takia se on oikein ja koska lapset tulevat nauttimaan.

Dharmis elää muutenkin todella askeettisesti. Hän ei syö koulun kanttiinissa, hän popsii joka päivä lounaaksi vain kotoa mukaan ottamaansa leipää. Hän ei koskaan osta itselleen mitään ellei se ole yli 50 % alennuksessa ja ollut pitkään hänen hankintalistallaan, eikä mitään kysymättä lupaa minulta, kumileimasimelta, joka sanoo aina "totta kai voit ostaa!". Squash-hallin sisäänpääsymaksua ja matkakorttia lukuunottamatta hän ei yleensä käytännössä käytä rahaa kuin perheemme ruokaostoksiin. Voisin luulla häntä saidaksi, ellei hän olisi ollut oikein avokätinen ennen Suomeen muuttoaan; silloin hän pisti sileäksi minun ja lasteni takia melkein kaikki säästönsä, ja loputhan menivät hänen isänsä kuolemaa seuranneeseen pikaiseen hautajaismatkaan eivätkä ihan riittäneetkään vaan luottokorttiani tarvittiin.

Eilen hän paljasti säästäneensä asketismillaan koko suomessaoloaikansa sukanvarteen, ja nyt reilun puolentoista vuoden jälkeen siellä onkin jo niin paljon että hän voisi tarvittaessa hätätapauksessa lentää Mauritiukselle tai auttaa taloudellisesti hätään joutunutta lähiomaistaan siellä ilman minun apuani. Ei hän huvitellakseen ole säästänyt vaan pahan päivän varalle, ollakseen riippumaton. Minä en ole edes huomannut hänen tehneen niin, vaikka olen meistä (byrokraattissyrjinnällisistä syistä) ainoa jolla on verkkopankkioikeudet - kummankin tiliin. Olen saanut kahmia vapaasti hänen vähäistä tukituloaan milloin tarvitsen sitä vuokran / laskujen maksuun. Sukanvarteen pikku hiljaa päätyneet kertasummat ovat olleet niin pieniä etten ole kiinnittänyt niihin mitään huomiota, pikemminkin ihmetellyt, miten vähän mies rahaa nostelee.

Tämä siis osoittaa, että kyllä köyhäkin voi säästää, kun vain asennoituu niin, että säästää täytyy ja rahaa on käytössä vieläkin vähemmän kuin miltä näyttää. Ehkäpä minulla onkin ihan väärä asenne. Ajattelen itse niin että on paljon tärkeämpää käyttää rahat siten, että tavallinen arki on mukavaa, kuin siten, että kiristetään arkena vyötä enemmän kuin aivan pakko on, jotta välillä päästäisiin arkea pakoon kalliilla elämyksillä. Ja niin, että on tärkeämpää tehdä kivoja juttuja yhdessä lasten kanssa nyt, kun he ovat pieniä, kuin murehtia omia vanhuudenpäiviä. Ymmärsin täysin ex-anoppiani, kun hän kertoi käyttäneensä säästönsä aikoinaan lasten kanssa matkusteluun. 

Jos milloin minulta jää mitään säästöön, en laita sukanvarteen vaan ohjaan sataset luottokorttivelkani vapaaehtoisin lisälyhennyksiin. Velka onkin jo niin pieni että koen olevani velaton, vaikken toki tarkalleen ottaen ihan vielä ole. En enää viitsi tarkistaa edes Verkkopankissa, miten paljon velkaa tarkalleen ottaen on, koska läpeensä ahne Nordea veloittaa siitäkin huvista 75 senttiä. Voinhan päätellä kuukausittaisen minimilyhennykseni määrästä (10 %), paljonko sitä suunnilleen on. Yritän tuntea taloudellisen onnistumisen iloa edes siitä että tuo on ainoa velkani eikä luottokortin käyttö ole mitään epänormaalia tai häpeällistä, päin vastoin, Dharmis muistuttelee että olen etuoikeutettu kun minulla on luottokortti ja siinä hätäapu. Hän oppi pakosta säästäväiseksi, kun hänellä ei aikoinaan luottokorttia ollut, eikä ole enää nykyäänkään, ei Suomeen muuton jälkeen.

Mieheeni verrattuna olenkin oikea tuhlari, kun teen (lapsille) kirppareilla ja Tarjoustalon hintaluokan paikoissa sinänsä turhia vaateheräteostoksia (sillä kyllähän 7 asukokonaisuuden pitäisi ihmiselle riittää), kulutan satunnaisesti maksullista kulttuuria ja syön välillä ulkona. Lisäksi käytän arviolta noin 50 euroa kuussa luxuspaheeseeni teehen (summaan on laskettu teenlehtien lisäksi maito ja mausteet, koska normaaleihin aamurituaaleihini kuuluu intialaisen maitoteen keitto koko perheelle, joka kyllä joisi mukisematta pussiteetäkin tai olisi ilman, eli itseni takia minä tätä traditiota haluan ylläpitää). Tuntuu kuitenkin huutavan epäreilulta joutua tuntemaan tästä kaikesta jatkuvaa syyllisyyttä. Minähän olen suomalaiseksi naiseksi ihan uskomattoman säästeliäs! En koskaan käy kampaajalla, en kuluta laisinkaan kosmetiikkaa, olen lakannut ostamasta itselleni vaatteita ja vaatteeni poistuvat käytöstä vasta hajotessaan päälle viidentoistakin vuoden iässä. En koskaan juo alkoholia enkä tupakoi. Enkä matkustele.

Tämmöisille vanhemmille, tämmöiseen maailmaan sinä Lootus raukka-parka olet syntymässä.

Jäljitin pahan mieleni juuret lopulta rahapulaa syvemmälle. Onnistumisen kokemuksia, hyväksyntää ja kehuja minä eniten kaipaan. Se on minun todellista heikkouttani, jota en tahtoisi myöntää, jota en kestäisi kohdata. Saan noita kokemuksia vanhemmuudesta, mutta lasten yksinkertaiset haaveet, joita minulla ei ole varaa toteuttaa, polkevat ne mataliksi. Saan niitä myös parisuhteestani, mutta vain silloin kun kumppani on hyvällä tuulella. Kun tuhlaan rahaa johonkin, mihin hän ei tuhlaisi rahaa, tunnen erottautuvani hänestä ja olevani itsekäs, ja niin tuntiessani koen olevani huono vaimo. Ja tämä toimii tietysti tasan tarkkaan toiseenkin suuntaan. Myrtsi mielentilani syö Dharmapatilta parisuhdelähtöisiä onnistumisen kokemuksia. 

Ensimmäiset viisi ja puoli vuotta yritykseni historiaa minulla oli tarpeeksi rahaa, sitten alan lama alkoi näkyä toden teolla. Työssäni en koekaan olevani ollenkaan huono, paitsi osaamiseni markkinoinnissa, mikä nykymaailmassa onkin ainoa, millä on todella väliä. Monetkaan niin kutsutut huippukirjailijat eivät esimerkiksi ole kirjailijoina mitään huippuja. Heidän takanaan on vain kaikkein tehokkain markkinointikoneisto, ja he ovat saaneet sellaisia tilaisuuksia joita useimpien kohdalle ei osu. Dharmapati puhuu aina karmasta. Hän ei ole katkera siitä että on 40. ikävuotenaan tässä jamassa kaiken maailman petturien ja juoppojen mällätessä isoilla rahoilla, koska hänellä on hänen karmansa ja heillä heidän karmansa. On oikeastaan aika hassua, etten voi jakaa mieheni kanssa sitä minkä parhaiten koen hallitsevani; hänen suomen kielen taitonsa ei riitä minun tekstieni arvostamiseen. Kirjoittajana minulla on miltei Mozartin omanarvontunto, mutta joukkohautaan se Amadeuskin päätyi.

Päätin tänään kotiväen lähtiessä kouluun, että nyt saa riittää, minä en kuormita perhettäni enää rahahuolillani. Kuormitan mieluummin vaikkapa blogia jos on pakko. Ja koetan ottaa tämän kaiken hoidon kannalta. Olen joutunut sädehoitoon, jonka tarkoituksena on egon kukistaminen, ettei ego kukistaisi todelista terveyttäni, hengellistä solukasvustoani. Tottahan sädehoidon kourissa kärsii.

Meditoin litaniaa "en ole äiti, en ole vaimo, en ole kirjoittaja, en ole rahapulassa, sillä en ole tämä ruumis vaan kuolematon sielu."

Mikä on kuolematon sielu?

Pala Krishnaa.

Krishna on itsekkyyden puutetta ja järkkymätöntä harmoniaa.

Krishna on kaikki se hyvä, kaunis ja lahjakas mitä ihmisissä on.

Krishna on siellä, mistä poistunut ego on jättänyt Hänelle tilaa.