Su 9.2. rv 8+1

Rappiolla ollaan: nukuin ainakin 11 tunnin yöunet, vaikka olin edellisenä päivänä nukkunut yli kahden tunnin päiväunetkin. Kello ylitti jo yhdentoista enkä ole vielä meditoinut, en syönyt aamupalaa (mietoa maitoteetäni kyllä hörppinyt) enkä chantannut ja isot lapsetkin pyysin kotiin isänsä luota jo heti aamiaisensa jälkeen, jotta ehtisivät siivota. Huomiseksi kun he ovat kutsuneet parhaat koulukaverinsa kylään, konkkaronkka rämähtää sisään suoraan koulusta. Joka tapauksessa haluan että ehdimme tänään temppeliinkin, nyt on ihanaa kun se on niin lähellä, kahden junapysäkin tai lyhyen bussimatkan päässä :-)

Dharmapati lähtikin jo temppeliin kokkaamaan. Hän oli niin ikionnellinen saadessaan kokata avajaisiin että luulen hänen ravaavan temppelin keittiössä vapaaehtoistöissä tästä lähtien varsin usein. Hän kutsui minua Kumbhakarnaksi, kun viimein heräsin; Kumbhakarna on henkilöhahmo Ramayanassa, valtava voimallinen demoni, joka nukkuu puoli vuotta kerrallaan ja herätessään syö loputtomasti. Kieltämättä osuva vertaus. Ruumiini on suuri ja kömpelö, nukun mahdottoman paljon ja aina on nälkä, ja sentimentaalisuuskin on välillä sitä luokkaa kuin olisin demoni!

Vaan onhan tässä aistiherkkyydessä hyvätkin puolensa. Silloin kun kuvotus ei estä nauttimasta ruoasta ja juomasta, ne maistuvat selvästi vahvemmin ja paremmin kuin normaalitilassa. Nam! Kosketusherkkyydelläkin on myönteiset puolensa, miehen kosketus tuntuu tavallistakin tykimmin kivalta :-) 

Ke 12.2. rv 8+4

Johan pomppasi. Kuulin ystävältä, jolle olin jo aiemmin kertonut olevani raskaana, että hänkin on raskaana. 12 päivää pitemmällä kuin minä! Eikä kuitenkaan ollut paljastanut asiaa aiemmin. Hänen raskautensa ei ollut suunniteltu ja hän oli siksi aluksi ristiriitaisten tunteitten vallassa, mutta itsensä tuntien hän ennakoi kuitenkin oikein että ilo vielä voittaisi ja nyt kun näin oli käynytkin, hän kertoi uutisensa.

Aika hauskaa, nyt on siis joku ystävä jonka kanssa voipi teoriassa päätyä peräti samaan aikaan samalle synnärille... Ja lapsuudenystävänihän puolestaan saa vauvan arviolta maaliskuun alussa. Eli samaan vuosikertaan kuuluvia leikkikavereita on heteroosivauv- a/oi -llamme  luvassa :-D

Raskaana oloon alkaa kai jo turtua kun ajatukset eivät enää palaa jatkuvasti siihen. Pystyn jo olemaan väsynyt, pahoinvoiva ja ruokarajoitteinen muistelematta jatkuvasti, mistä se johtuu, ja elämään elämääni näillä eväillä.

To 13.2. rv 8+5

Kauhuosastolla olen ollut tänä aamuna samaan aikaan raskaana olevien nettipalstaa lukiessani, mutta minähän viihdyn siellä... Onhan Yamaraja, Tuonelan herra, mielipikkujumalani. Kuoleman toimet hyväksymällä teen elämästä syvemmin tuntuvaa ja rauhallisempaa.

Tunnen siis hengellisiä havahtumisen hetkiä ja syvää nöyryyttä elämän ihmeen ja kuoleman läheisyyden äärellä kun luen aamuisin toisten syyskuuksi vauvaa odottavien suomalaisnaisten viestit, ja harva se aamu joku tippuu jengistä pois. Tällä kertaa eräs keskenmenon kohdannut odottaja kertoi menetyksensä olevan paljon suurempi kuin muiden keskenmenon saaneiden: hän on nyt menettänyt kummankin puolen munanjohtimensa samalla tavalla. Eli kohdunulkoinen raskaus ehti tuhota ne ennen kuin asia huomattiin ja alkio leikattiin pois. Sama salama iski kaksi kertaa samaan naiseen. Mikä karma.

Minuun ei tarvitsisi osua kuin kerran, onhan endometrioosi syönyt jo koko toisen munasarjani. Pelkällä oikeanpuoleisella mennään.

Eilen oli temppelijuhlat pyhimys Nityanandan ilmestymispäivän kunniaksi. Söin 10 ruokalajin juhla-aterian, josta Dharmapati oli valmistanut suuren osan. Tiesin jo syödessäni etten tule selviämään tästä oksentamatta. Matkalla bussista kotiin pysähdyin neljästi tai viidesti yrjölle hankeen. Shantia taisi nolottaa, kun hän kysyi, oksentelinko minä tuolla tavalla kadunvarsille häntäkin odottaessani. Minkä minä sille mahdoin!

Pyhimys Nityananda sai paatuneimmatkin syntiset tulemaan uskoon ja nöyrtymään. Tämä liikutti Yamarajaa niin että hän pyörtyi!

Se, että minulla on taipumusta saada kaksosia, että munasarjoistani tuppaa lähtemään liikenteeseen useampia munasoluja kerrallaan, herätti toivorikkaan ajatuksen. Kaksosraskauksien tiedetään nykyään olevan paljon yleisempiä kuin uskotaankaan, niin usein toinen alkio menee kesken. Eikö silloin olekin niin, että minulla on tavallista paremmat mahdollisuudet saada ainakin yksönen, vaikka Yamaraja masussani vierailisikin?

Pe 14.2. rv 8+6

Kauhea morkkis :-( Olin viime yönä oikea psyko.

Rupesi nimittäin illan pimettyä pännimään ihan kamalasti että nykyään melkein aina joudun menemään yksin nukkumaan kun Dharmapati jää alakertaan nakuttamaan tietokonettaan. En vaan jaksa pysyä valveilla ja odottaa häntä, varsinkaan kun tiedän, että aamulla pitää nousta aikaisin katsomaan että lapset ehtivät kouluun (ja aamuinsuliinikin pitää pistää toiselle pakaraan). Ja senkin tiedän että herättyään mies on usein pitkään aamuäreä enkä siksi saa häneen heti kunnon kontaktia vaikka minulla välillä olisikin töitten puolesta aikaa (aamuäreä hän on kuulemma ollut aamuisin koko ikänsä, kaikille). Tuntuu kuitenkin kurjalta luopua saavutetusta edusta, minusta kun on ollut mukavinta maailmassa nukahtaa hänessä kiinni, rakkaan ihmisen lämpöön.

Niinpä eilen tein kaikkeni houkutellakseni mieheni aikaisin yläkertaan, mutta hän ei tullut, ja jouduin taas nukahtamaan yksin, kaksin verroin pettyneempänä, koska olin tärvännyt energiaani maanitteluun. Mutta kun hän myöhemmin lopulta kömpi viereeni, olin yhtäkkiä täysin hereillä ja jäkätin ja valitin miten kamalaa ja epäreilua minusta onkaan ettei työtön mies viitsi järjestää vuorokausiohjelmaansa niin että se natsaisi muun talouden lukujärjestyksen kanssa. Dharmis katsoi parhaaksi olla vastaamatta mitään skitsoiluuni, ja hänen vaitonaisuutensa sai minut raivostumaan lisää. Äkkiä omaksikin yllätyksekseni sysäsin voimakkaasti hänet jalallani kauemmas - toisin sanoen potkaisin oman sängynpuolensa laidalle.

Aamulla mies oli entistäkin hiljaisempi, kunnes sanoi lopulta, ettei pidä väkivaltaisista naisista. Käytökseni toi hänen mieleensä elävästi hänen eksänsä, joka oli alkoholiongelmainen ja kännissä väkivaltainen nuori nainen. Se oli hyytävää kuultavaa, olenhan nämä yhteiset vuotemme ollut tiedostavinani, että Dharmapati taisi ensimmäisenä rakastua minussa siihen että muistutan hänen entistä avovaimoaan mahdollisimman vähän. Mikään laastari en silti ole ollut, ehtihän mies elää sinkkuna parisen vuotta ennen kuin tutustuimme, järjestelmällisesti odottaen jotakuta sellaista kuin minä, arvellen siten voivansa ennaltaehkäistä edellisen suhteensa ongelmat. Öisen kohtaukseni onkin täytynyt olla hänelle todella iso järkytys!

En ymmärrä itsekään ollenkaan omaa käytöstäni. Tai no tiedän että raskaana ollessa tunteet voivat heilahdella ja oikut paisua, mutta että hormonit saavat minut potkimaankin! Turhaan minä niitä kuitenkin syytän, kyllä ihmiseltä pitäisi raskaanakin enemmän itsehillintää löytyä siinäkin tapauksessa ettei puoliso osaa olla ajankäytössään niin huomaavainen kuin voisi :-(

Tulee mieleen sanonta "rakkaudesta se hevonenkin potkii". Ääliömäisen käytökseni taustalla piilee kaipaus, jota haavoittuvainen siunattu tilani vain voimistaa. Haluaisin olla miehessäni kiinni tavallistakin enemmän. Samaan aikaan pohjaton raskausväsymys kuitenkin eristää minut hänestä. Nukun tuhottoman paljon ja sanon raskauteeni vedoten monille aktiviteeteille ei. Niinpä meillä ei enää ole yhteistä aikaa niin paljon kuin ennen.

Se itkettää ja potkittaa.

La 15.2. rv 9+0

On niin paljon helpompaa vaalia ehjää kuin korjata sitä mihin on potkaissut reiän. Ehkäpä tuo mies näyttäisi kuitenkin antavan pikku hiljaa anteeksi potkun jonka hänelle toissayönä hormonipäissäni annoin :-(

Sopivasti Suomen Kuvalehdessä oli artikkeli ADHD-aikuisista. Liian negatiivinen sellainen, minusta, koska tiedän omasta kokemuksesta mihin ADHD-ihminen pystyy elämäänsä järjestämällä ja itsekuria ja rutiineja päiviinsä hyväksymällä, mutta diagnoosinsa takana piileskelevä "en viitti yrittääkään enää" -kohtalotoveri ei. Vaan tunnistinpas taas oireeni ja osaan ottaa vakavammin sen että raskauden johdosta kaikki normaalit oireenhallintametodini eivät ole täysillä käytössä. Siis: raskaus saa minut käyttäytymään paljon useammin ADHD-häirikön lailla kuin mitä normaali nykyminäni käyttäytyisi. Siis no 2: tällä hetkellä minusta voinee välillä huomata päällepäin että minulla on ADHD, kun taas normaalisti livahdan seulan läpi, koska minulla on itsehillintää, työpaikka, vakaa parisuhde, hyvinvoivat lapset, päivärutiini ja nykyään perussiisti kotikin. Tällä hetkellä lapset voivat hyvin Dharmapatin ansiosta, sillä minä nukun niin kauheasti. Myös ADHD-ihmisen helmasynti, vaikeus alkaa tekemään yhtään tylsiksi koettuja asioita, on tällä hetkellä aivan hirveän kokoinen monsteri sisälläni. Tavallisesti painimiskykyäni tuota monsteria vastaan ovat auttaneet hengelliset itsekuriharjoitukset, nyt tuntuu että vaikka pidänkin niistä kiinni, vedän ne usein alta lipan silkkaa väsymystäni.

Eilen posti toi hartaasti odottamani kutsun ultraäänitutkimukseen, tarkemmin ilmaistuna kahteen; eka olisi 12.3. eli melkein kuukausi pitää vielä jaksaa odottaa että saa varmoja elonmerkkejä masusta + tiedon siitä, montako siellä potkii ja viuhtoo! Todellakin, potkii ja viuhtoo jo, sillä vauvat ovat kooltaan vasta parisenttisiä, niillä on jo liikkuvat kädet ja jalat. Ihmisenrakennusprosessi naisruumiin uumenissa on kyllä aivan käsittämättömän nopea ja taidokas prosessi!

Omissa alitajuisissa odotuksissani huomaan kallistuvani aina vaan enemmän toisten kaksosten kannalle. Olen löytävinäni oletukselleni tukea vähän kaikesta, kuten esimerkiksi eilen illalla siitä kun suihkun jälkeen, katsoessani rintojen välistä suoraan alaspäin, aivan älähdin että miten masuni voi jo olla noin iso kun ollaan vasta tässä vaiheessa raskautta.

Nettifoorumilla naiset sanovat POKS aina kun uusi raskausviikko pärähtää käyntiin. Minä en kuitenkaan halua sanoa POKS koska tuo sana tuo mieleeni sikiökalvojen poksahtamisen ja sitä seuraavan lapsiveden lattialle lirumisen. En halua poksua vielä, en ainakaan 27 viikkoon! Paljon on nettifoorumilla ollut taas alkuvaiheen keskenmenojakin, ja se saa minut tuntemaan kiitollisuutta siitä ettei pikkareissani tai vessapaperissa ole ollut pisaraakaan verta sitten edellisten kuukautisten joulukuun puolivälissä. Tunnen myös  nöyryyttä sen edessä mille ei mitään voi.

 

Su 16.2. rv 9+1

Minulla on möhömaha. Mutta ahkeran kuukletuksen perusteella vaikuttaisi siltä ettei se voi vielä tässä kohtaa raskautta johtua asukkaitten määrästä, vaan kyseessä on puhtaasti turvotus. Se taas johtuu siitä että sisäelimeni, etenkin ruoansulatuskanavat, mukautuvat tilaani ja hidastavat toimintaansa siten että vauva ehtii aina ruokailla ensin ja minä vasta sitten.

Ma 17.2. rv 9+2

Huuuh. Kotirauha ja aviollinen harmonia vallitsevat jälleen. Sitä paitsi mies reagoikin lopulta hormonihirviökäytökseeni hakeutumalla entistä enemmän kaksosten seuraan niin että heillä kolmella on ollut oikein hauskaa ja minä olen saanut nukkua. Nyt he ovat Töölön Kisahallissa tutustumassa sen liikunnalliseen hiihtolomaohjelmaan ala-asteikäisille, ja minä olen saanut tehdä rauhassa töitä!

Temppelissäkin oltiin viikonloppuna oikein urakalla, olihan siellä tutun intialaisen pojan synttärikestit lauantaina ja seuraavana päivänä normaali sunnuntaijuhla. Mieli teki oikeastaan jäädä vaihteeksi kotiin, mutta tyttöjen koulukaveri, joka on ollut mukana temppelissä useita kertoja ennenkin, on kaivannut temppeliä kovasti ja vaati saada päästä sinne taas ja tuli varta vasten sen takia sunnuntaina yökylään.

Olenkin siis pitkin viikonloppua saanut ihastella intialaisia lapsia ja miettiä lapsemme ulkomuotoa. Suomalaisten geenien väistyvyyden johdosta lapsi tullee ulkonäkönsä puolesta muistuttamaan vääjäämättä enemmän isäänsä kuin äitiään. Tai lapset.

Shanti leikki yhden kaksi- tai kolmivuotiaan intialaistytön kanssa intialaisella huivilla ja nosteli ja jahtasi tätä. Pikkuinen kikatti ja tykkäsi kovasti. Ihastuneena Shanti ilmoittikin sitten minulle että haluaa juuri tuollaisen pikkusisaruksen. Sanoin, että sellainen onkin varmasti tulossa. Silloin tytär tarkensi:

- Mutta kun mä haluan söpön tytön! Mitä jos sieltä tuleekin ruma poika?

To 20.2. rv 9+5

Taivas miten vaikeaa on saada aikaiseksi ihan tavallisia yksinpuurtamista vaativia työasioita! Olen jo viikkoja tuntenut miten aivokapasiteettini on matalalla, eivätkä väsymyspuuskat auta asiaa yhtään. Onneksi ne työtehtävät, joissa tapaan muita ihmisiä, sujuvat edelleen kuin tanssi ja tuntuvat kivalta vaihtelulta väsymys-yökötys-painavuudelle.

Eilen kerroin taas yhdelle raskaudestani. Tapasin nimittäin töitten merkeissä ihmisen, jonka kanssa olimme tosi hyvät ystävät niin nuorina aikuisina että nykynäkökulmasta olimme silloin ihan kakaroita. Jotenkin sitten yhteydenpito pikkuhiljaa jäi noin vuosikymmen sitten. Jättäydyimme luontevasti töitten jälkeen kahden juttelemaan yli tunniksi, päivittämään kuulumisia.

Olin itkun partaalla, kun mies avautui siitä miten hänelläkin on lapsi, mutta hän saa tavata tätä vain noin kolmena päivänä kuussa ja siitäkin riemusta hänen piti taistella pitkään oikeudessa.

Kuulosti häkellyttävästi siltä, että hänen kaltaisensa mies, joka vaatii uskollisuutta niin itseltään kuin kumppaniltaankin, on liian vanhanaikainen monille helsinkiläisille nykynaisille. Keskustelimme sitten siitä, miten kumppaniehdokkaan uskonnollinen vakaumus on kuin laatusertifikaatti, joka aika suurella todennäköisyydellä varmistaa ettei hän esim. petä. Mies oli samaa mieltä tästä kanssani, mutta huokasi, ettei hän kuulu mihinkään uskontoon, vaikka kunnioittaakin niitä kaikkia ja yrittää seurata kaikille uskonnoille yhteisiä moraaliperiaatteita, kun taas uskovaiset tietenkin kaipaavat omanuskoista kumppania.

Noinhan se tietysti on. Etenkin nyt raskaana olevana naisena parhaita hetkiä ovat olleet ne kun olen katsonut itseni pituista aviomiestäni ylöspäin kun hän on tehnyt epäitsekkäitä ja mielestäni sankarillisia arjen juttuja - siksi että seuraa Krishnaa. Minkä kunnollisen isän masuasujaimisto hänestä saakaan!

Onneksi saatoin sentään suositella vanhalle ystävälleni sitä avioliitonjärjestyspalvelua, jota minä ja Dharmapatikin käytimme.