Eiliset uutiset aiheuttavat minussa raskauden tunneherkkyyden terästämää epätoivoa. En voi ymmärtää, miten päättäjämme kehtaavat vaatia säästöjä niihin etuihin, jotka koskettavat kaikkein köyhimpiä suomalaisia, samaan aikaan kun he itse nostavat omia palkkojaan ja kokouspalkkioitaan.

Kävimme kaksosten kanssa keväisesti jätskillä ja niitä nuoleskellessamme sanoin, että meidän pitää olla kiitollisia. Meillä on varaa sentään tällaiseen yleellisyyteen. Suomessa on pilvin pimein perheitä, joissa jätski sun muu pieni luksus on ollut nimenomaan lapsilisien varassa ja kun niitä leikataan, siihen ei jääkään enää varaa.

Mutta mitäpä päättäjät tajuaisivat lähes 7 000 euron palkkoineen plus kokouspalkkioineen ja muine luontaisetuineen. Perheessä jossa joku tienaa yksin noin paljon ei pieni leikkaus lapsilisään tunnu yhtään missään.

Epätoivoisia ovat myös työttömät, joiden työttömyysturvaakin halutaan leikata. Työttömät, jotka eivät yleensä ole työttömiä omasta valinnastaan, kuten monet rikkaat tykkäävät heistä ajatella. Tuntuu että työpaikat vähenevät vähenemistään maailmassa missä vain työläisiä ei voi rääkätä alipalkalla. Intian Chennaissa Nokia on siirtämässä Asha-puhelinten valmistuksen vielä halvemman työvoiman maihin, jolloin 20 000 henkeä jää työttömäksi. Työntekijät ovat epätoivoissaan menossa nälkälakkoon.

Suomessa tuntuu että muualla kuin etelässä ei ainakaan ole työpaikkoja ja etelässä taas moni ahkerasti työtä tekeväkään ei tule mukavasti toimeen korkeitten elinkustannusten takia.

Se, että meneillään on synkkyyden aikakausi, kali yuga, ja että kaikki tulee menemään ihmisten ahneuden takia entistä pahemmin pieleen maailmanloppuun asti, on hindulaisen uskonnon se asia johon vähiten tahtoisin uskoa. Uutisten äärellä tulee vaan joskus sellainen olo että pakko on uskoa.