Olipa kerran kolme koulukiusattua tyttöä, jotka ystävän kaipuussaan lyöttäytyivät yhteen.

Yhdellä heistä oli, kiitos kaikesta pienestä ja söpöstä sekä askartelusta tykkäävän äitinsä, iso nukkekoti. Siinä asui pikkaraisten, nukkapintaisten ja ihmisen muotoisten eläinhahmojen, yhteisö. Muut tytöt alkoivat hekin kerätä pikkaraisia ja koota heille nukkekoteja. Jokaiselle pikkaraiselle kehittyi oma luonne ja henkilöhistoria ja ihm-, ei vaan pikkaraissuhteitten verkosto. Tässä kuva yhden tytön pikkaraisista, tai osasta niitä:

pikkaraishylly-normal.jpg

Ikävälillä 11-12 tytöt käytännössä katsoen muuttivat pikkaraisten maailmaan. Siellä oli paljon miellyttävämpää kuin ahdistavassa niin psyykkistä kuin fyysistäkin kiusaamista sisältävässä oikeassa maailmassa. Tosielämä oli siedettävää, kun pikkaraiset kulkivat piilossa mukana ja heidän seikkailujaan saattoi kuvitella, piirtää ja kirjoittaa kiusaajilta piileskellessä. Se, että yksi tytöistä muutti maalle kauas muista, ei vähentänyt pikkaraisaktiviteetteja vaan todennäköisesti jopa sysäsi tytöt entistä syvemmälle fantasiamaailmaan. Nukketalojen välillä kulkivat ahkerasti ääni- ja paperikirjeet, ja mahdollisimman monet viikonloput tytöt viettivät toistensa luona leikkimässä.

Teini-iässä tytöt lukivat roolipelaamisesta ja huomasivat, että leikit olivat käytännössä katsoen nimenomaisesti sitä. Olikin kätevää päästä kutsumaan harrastustaan roolipelaamiseksi, kun se näin sai katu-uskottavan ja murkkujenkin keskuudessa yleisesti hyväksytyn nimen. Tässä vaiheessa allekirjoittanut, yksi tytöistä, oli aivan koukussa lempipikkaraistensa elämään ja tiiraili sitä aamusta iltaan mielikuvituksensa valkokankaalta; eläinhahmot muuttuivat piirroksissamme ihmismäisiksi ja nukkehahmojen eri eläinlajit alkoivatkin edustaa eri kulttuureita, joita innolla ja kaikella antropologisella osaamisellamme niille kehitimme. Ompelimme nukkehahmoille mielikuvituksellisia vaatteita. Kieliäkin loimme.

Pikkaraisnuket olivat maagisia. Ne näyttivät vaihtelevan paikkaa itsestään, ne katselivat meitä ja lähettivät ajatuksia päähämme. Lukiossa ne olivat uusien kavereittemme mielestä tosi cool ja taianomainen juttu. He kertoivat nähneensä miten pikkaraisemme esim. käänsivät päätä itsekseen.

Kun tytöt kasvoivat nuoriksi aikuisiksi ja muuttivat lapsuudenkodeistaan pieniin asuntoihin, pikkaraiset pakattiin laatikoihin odottamaan parempia aikoja ja mahdollisia omia lapsia, joitten kanssa maagiset laatikot voisi avata. Tytöistä yksi, minä nimittäin, jatkoi leikkimistä mielessään, ja maailmojen, kulttuurien ja kielten luontia huvin vuoksi. Pikkaraisten maailmasta kasvoi vuosien varrella kokonainen fantasiauniversumi, joista kertovilla novelleilla tyttö voitti kaksi ja sijoittui seitsemän kertaa scifi/fantasia -kirjoituskilpailuissa. Romaania hän alkoi kirjoittaa pikkaraisista 2004 (se on yhä kesken). Omat pienet lapsetkaan eivät aluksi juuri tahtia hidastaneet, sillä äidiksi tullut tyttö käytti vapaahetkensä kurinalaisesti ja tavattoman inspiroituneena kirjallisesti hedelmällisiin pikkaraisleikkeihinsä.

Paluu oikeaan maailmaan vaati hitaan, suuren ja ravistelevan elämänmuutoksen, johon kuului muun muassa avioero ja itsetunnon paraneminen sekä ystäväpiirin laajeneminen ja muutto niin lähelle kavereita että lähes päivittäinen sosiaalinen elämä oli mahdollista. Myös uskonnollinen vakaumus syveni. Kaikki tämä sai äiti-tytön kysymään itseltään, haluanko elää toinen jalka pilvilinnassa ja antaa itsestäni vain puolet lapsilleni.

Valitsin lasten parhaan ja todellisuuden kohtaamisen. Valitsin oman sisimmän kuuntelemisen vaikka kipeää tekikin, sillä vain se joka uskaltaa kuunnella sisäiset totuutensa pystyy kuulemaan myös lastensa sydänten äänet. Olen nyt ollut läsnä tässä maailmassa noin viisi, kuusi vuotta ja palannut vain hetkittäin pikkaraismaailmaan. Se on yhä minulle rakas lepopaikka, mutta ei elämän tärkein juttu jonne piiloutuminen peittoaa kaiken muun.

Lasten varttuessa kouluikään aloin haaveilla, että pystyttäisin pikkaraistalon uudelleen heidän kanssaan heti kun saisimme isomman asunnon.

Nyt on saatu.

Suuri olikin järkytykseni ja oloni orpo, kun kaikki muuttolaatikot käännettyäni havaitsin, ettei pikkaraisia ole missään.

Kaikista mahdollisista omistamistani asioista ne ainoat, joilla todella oli minulle tunnearvoa, ovat iäksi hävinneet.

Jäljet johtivat aviomieheeni. Hän ei muistanut heittäneensä pois mitään pikkaraiselta näyttävää, mutta kolmannen kerran asiaan palatessani hän tunnusti heittäneensä kellaria muuttoautoon hiki hatussa tyhjentäessään pois "jokusen laatikollisen kamaa" jota hän "ei ole koskaan nähnyt minun taio kaksosten käyttävän tai tarvitsevan mihinkään" ja saaneensa suurta tyydytystä siitä että pääsi pienentämään edes vähän muuttokuormaa, joka hänestä oli käsittämättömän iso muutenkin. (Samassa yhteydessä hän ja pikkuveljeni veivät kellarista roskiin myös pikkuisen rämät Lundia-hyllyn palaset, jotka olivat äitini pikkuveljelleni aikoinaan käsin maalaamat, enkä vieläkään ole uskaltanut kertoa tätä äidilleni...)

Lapsuudenystäväni huudahtivat uutisen kuultuaan, että enkö voisi syöksyä kaatopaikalle kyselemään pikkaraislaatikon perään... Myöhäistä se kuitenkin jo on, sillä tapahtuneen ja järkytykseni väliin mahtuu pari viikkoa.

"Mikset koskaan kertonut minulle noista leluista ja siitä miten tärkeitä ne sinulle olivat?" mieheni tivasi.

"No kun... ajattelin, ettet kumminkaan ymmärtäisi ollenkaan, mitä yritän selittää", huokasin.

"Kieltämättä se mitä niistä nyt kerroit kuulostaa minusta lähinnä pelottavalta. Nukkeja, jotka liikkuvat ja puhuvat sinulle... Ehkä onkin parasta ettei niitä enää ole."

Nyt pitää lähteä töihin. Tämä kirjoitus jatkuu seuraavassa numerossa, kuvien kera!