Mieheni kertoi lapsilleni yksitellen yks kaks saamastamme asuntotarjouksesta eilen, ja esitteli heille satelliittikuvia asuinalueesta. Shanti oli riemuissaan ja uhkui seikkailunhenkeä. Anandi purskahti itkuun ja koki että elämä on pilalla, nyyhkytti minua vasten ja syöksyi sitten ovet paukkuen huoneeseensa. Shanti säntäsi kertomaan uutiset lähimmälle naapurintytölle, joka myöskin purskahti itkuun ja pyysi Shantia poistumaan koska halusi surra rauhassa yksin.

Vaan kas kummaa: kun menin myöhemmin Anandin kanssa täyteen ahdettuun kellarikoppiimme penkomaan esiin lisää kylmän sään vaatteita, hänellä välähti, että tulevassa kodissa on niin paljon enemmän tilaa että tällaiset arkelogiset päivittäistavaroitten esiinkaivaukset kellarissa luultavasti loppuvat. Ja yhtäkkiä hän rupesi näkemään muutossa vaikka mitä hyviä puolia. Tänään hän jo innolla selasi itse tietokoneella kaiken maailman satelliittikuvareittejä uudesta kodistamme sinne ja tänne ja totesi täpinöissään että emmekö voi mennä asuntoa katsomaan jo tänään... Huomenna mennään koko perheen voimin aamupäivällä, ja jo maanantaina pitäisi kirjoittaa vuokrasopimus jos ja kun otetaan.

Voi veljet, jos sieltä nyt selviääkin jotain ihan yllättävää minkä takia joudummekin perumaan koko jutun. Tällä hetkellä asunnossa asuu lapsiperhe, pienet lapset olivat kiljumistuulella eivätkä meinanneet antaa äitinsä puhua puhelimessa kun sovimme milloin tullaan. Toivon koko sydämestäni että he ovat muuttamassa pois jostakin sellaisesta syystä kuin perheen kasvaminen ja isompaan asuntoon muuttaminen, tai äkkirikastuminen ja mahdollisuus lähteä omistusasuntoon, eivätkä esim. homeen tai maailman hirveimpien naapureitten takia...

Sekin selvisi kun satelliittikuvia katselimme, että hyvä ystäväni, johon tutustuin jo lukiossa, sattuu asumaan tosi lähellä tuota asuntoa. Juna-asemaa lähempänä.

Tulipas epätavallisen maallinen kirjoitus tällä kertaa ;-)