Kahtiajakautunut yhdysvaltalainen pikkukaupunki 1960-luvulla: valkoiset asuvat, enimmäkseen, kauniissa omakotitaloissa kaupungin rikkaalla puolella. Mustat asuvat kurjissa ahtaissa asunnoissa köyhällä puolella. Kaikki kaupungin lapset käyvät koulua, mutta mustat lapset pärjäävät siellä huonosti ja suuri osa heistä on jatkuvasti pakko sijoittaa kehitysvammaisten luokalle, kun eivät muuten opi. Ihan selvä merkki valkoisten rodullisesta ylemmyydestä?

Kuva: Jill Greenberg.

Pieni joukko ihmisiä on kuitenkin sitä mieltä, että tämä johtuukin lasten erilaisista lähtökohdista ennen kouluunmenoikää. He onnistuvat saamaan rahoituksen niin kutsutulle "Perryn kokeilulle". Kaupungin mustat pienokaiset jaetaan arvalla kahteen ryhmään: puolet kolmivuotiaista aloittaa kaksivuotisen esikoulun, puolet ei.

Varhaiskasvatuskokeilun tarkoituksena on vahvistaa lasten opinhalua, avoimuutta ja kiinnostuneisuutta ympäristöään kohtaan. Rohkaista heitä puhumaan ja kysymään. Kannustaa heitä ottamaan maailma omakseen. Tämä onkin tarpeen, sillä heidän ahtaissa, monilapsisissa, puutetta kärsivissä kodeissa vallitsee sellainen kulttuuri, että hyvä lapsi on hiljainen lapsi, joka häiritsee uupuneita, äärirajoilla jaksamisensa kanssa eläviä aikuisia mahdollisimman vähän. Eipä ihme, jos osa lapsista ei osaa edes puhua ja jos osa pelkää rangaistusta kun päiväkotiryhmä tekee retken hedelmätarhaan poimimaan omenoita piirakantekoa varten.  Varhaiskasvattajat jalkautuvat myös lasten koteihin ja koettavat saada kotiväenkin mukaan uudenlaiseen aktivoivaan kasvatukseen.

Uusien koululaisten älykkyystestit kahden vuoden päästä ovat valtakunnallinen uutinen. Varhaiskasvatusta saaneiden mustien lasten ÄO-pisteet ovat 15 pojoa paremmat kuin verrokkiryhmän. Tämä siitäkin huolimatta, että varhaiskasvatuskokeilun työntekijät valittavat ÄO-testikysymysten mittaavan vääriä asioita. Eräässä tehtävässä, esimerkiksi, pitää yhdistää arkisia asioita esittäviä kuvia toisiinsa. Muuan lapsi yhdistää hammasharjan jääkaappiin, ja hänet tulkitaan tämän johdosta puoli vuotta ikäistään keskivertolasta vähä-älyisemmäksi, vaikka päiväkodin opettaja on vieraillut hänen kotonaan ja huomannut, että koko perhe säilyttää siellä hammasharjoja jääkaapissa koska silloin tuhohyönteiset eivät pääse niihin käsiksi.

Perryn kokeilun tulokset sytyttävät Yhdysvalloissa varhaiskasvatusbuumin. Kaikki haluavat nyt lapsensa tarhaan. Kahden vuoden päästä buumi kuitenkin törmää seinään. Käy ilmi, että nyt päiväkotiopetukseen osallistuneiden ja osallistumattomien mustien lasten älykkyystestituloksissa ei enää olekaan eroa. Varhaiskasvatuksen älykkyyttä lisäävä vaikutus kestää siis vain kaksi vuotta! Ihan turha homma, siis, päättävät päättäjät ja vetävät isot rahat varhaiskasvatuksen kehittämisestä pois. Heitä ei kiinnosta se tutkimukseen liittyvä reunamerkintä, että eihän laadukaskaan varhaiskasvatus yksinään pitkälle riitä, jos köyhien lasten kotona puute, kurjuus ja sosiaaliset ongelmat jatkuvat, ja jos heidän käymiensä koulujen opetusmetodeissa olisi järkyttävän paljon parantamisen varaa...

Lasten tutkimista kuitenkin jatketaan. Heitä haastatellaan säännöllisesti ja syvällisesti kun he ovat 19-40 vuoden iässä. Käy ilmi, että vaikkeivät he ole sen älykkäämpiä kuin muutkaan, he ovat pärjänneet elämässään aivan merkittävästi paremmin kuin varhaiskasvatuksesta paitsi jäänyt verrokkiryhmä. Heidän yleinen koulutuksensa on korkeampi, palkkataso parempi ja mikä merkillepantavinta, rikollisuus on heidän keskuudessaan huiman paljon vähäisempää kuin verrokkiryhmän. Tällä näyttää olevan kytkös siihen, mitä tutkittavien henkilöitten vanhojen koulutehtävien analysoinnista selviää: varhaiskasvatusta saaneet lapset eivät luovuta eivätkä lakkaa yrittämästä ollenkaan niin helposti kuin verrokit; jokin sisäinen motivaatiotekijä tuntuu ajavan heitä kekseliäisyyteen ja periksiantamattomuuteen. Tämä kaikki kiinnittää ekonomistien huomion. He laskevat, että jokainen vastaavaa varhaiskasvatusta 3-4 -vuotiaille järjestävä paikkakunta tulee säästämään 16 % julkisen puolen kustannuksissa varhaiskasvatuksen ongelmia ennaltaehkäisevän vaikutuksen johdosta.

Seuraa uusi varhaiskasvatusbuumi Yhdysvalloissa. Päästään nykytilanteeseen: yli puolet amerikkalaislapsista käy nyt sikäläistä eskaria (kouluhan siis alkaa siellä 5-vuotiaana).

Ikävä kyllä kriitikot ovat todenneet, että valtaosa näistä nykyeskareista ei toimi oikein. Niissä pannaan lapset istumaan ja kuuntelemaan, kun se 60-luvun ihmeitä tehnyt mustien lasten kokeilupäiväkoti keskittyi aktivoimaan lapset tekemään käsillään, liikkumaan, kysymään, keskustelemaan. Rahalla saa; erityisen vinksallaan ovat nyky-USA:ssa yleensä juuri ne päiväkodit, joissa köyhien perheitten lapset käyvät.

Perryn kokeilun tulokset osoittavat ennen kaikkea sen, että ympäristö voi vaikuttaa lapsen motivaatioon oppia uutta. Jos ympäristö ei palkitse vaan rankaisee lasta kysymisestä, aktiivisuudesta ja kokeilunhalusta, lapsesta kasvaa todennäköisesti hiljaisempi, passiivisempi ja uusille asioille sulkeutuneempi ihminen kuin luonnollista olisi. Varhaiset kokemukset vaikuttavat aivoratojen ja persoonallisuuden muodostumiseen ja siten lapsen koko tulevaan elämään.

Tällaisia opiskellessa sitä osaa taas arvostaa Suomea vähän enemmän. Meillä varhaiskasvatusmetodit ovat jo iät ja ajat lähteneet lasten tarpeista ja kyvyistä ja tieteellisistä tutkimustuloksista. Eipä ihme, että kouluun tullessaan useimmilla lapsilla on oikeanlainen, innostunut asenne oppimiseen ja uuden kokeilemiseen!

Suomessa on minusta parasta se, että kaikille lapsille on pyritty tarjoamaan yhtäläiset mahdollisuudet pärjätä elämässä, vanhempien asemasta ja tulotasosta riippumatta. Onko siinä poliitikkojen mielestä jotain vikaa?

Tämä tasa-arvo kun halutaan romuttaa. Hesari kirjoittaa: 'Hallituksen viime viikolla tekemän päätöksen myötä subjektiivinen päivähoito-oikeus on Suomessa loppumassa. Hallitus päätti rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta "sosiaaliset perusteet huomioivalla tavalla" silloin, kun toinen vanhempi on kotona. Puheet rajauksesta ovat höpöä. Oikeutta joko on tai ei ole. Rajauksen jälkeen sitä ei ole.'

En ollenkaan väitä, etteivätkö ihan kotijoukotkin voisi kasvattaa lapsestaan kysyvää, aktiiviista ja kokeilunhaluista kouluunlähtijää. Uskon, jo ihan omastakin kokemuksestani, että kuka tahansa voi asiaan paneutumalla ja lapsen tiedonhalun herättämällä "luoda" opinhaluiset, keskustelevat, koulutehtävistä innostuneet ja monipuolisesti yleissivistyneet ipanat.

Mutta entäpä kun kotijoukot eivät jaksa, ehdi tai syytä tai toisesta osaa, eikä varhaiskasvatukseen vaan pääse? Kohta tämä vaara uhkaa siis kaikkia niitä tarhaikäisiä Suomessa asuvia lapsia, jolla on pikkusisarus ja jonka vanhemmat eivät voi tarpeeksi hyvin suoriutuakseen kasvatustehtävästään ihan yksin. Erityisesti tulevat kärsimään monilapsisten perheitten maahanmuuttajalapset, jotka eivät opi kotonaan suomea eivätkä suomalaista kulttuuria. Sopeudu siinä sitten koulumenestyjien joukkoon.

Heillekö sitten perustetaan heikompaan oppimiskykyyn vedoten omat luokkansa vaikkapa Etelä-Afrikan Bantu Education -malliin?