Lapsilla on koulussa meneillään Ennen wanhaan -jakso, jonka aikana tutustutaan siihen, millaista esivanhempiemme elämä oli. Luokka kävi Seurasaaressa, ja sieltä palattuaan kaksoseni selittivät, että ennen vanhaan suomalaiset naiset eivät saaneet lukea. Tästä oli todisteeksi esitetty jopa kirkkoa, jossa virsikirjat olivat kuulemma vain miesten puolella.

Höpö höpö, älähti Äiti ja piti lapsilleen luennon siitä, että juuri naisethan ovat Suomessa yleisen lukutaidon perusta! 

Kun uskonpuhdistuksen pyörteissä päätettiin, että kaikkien suomalaisten on opittava lukemaan kristillisiä tekstejä omalla äidinkielellään, opetus kävi niin että papit opettivat kunkin paikkakunnan naiset lukemaan. Naiset opettivat sitten lapsiaan ja miehiään. Tämä käytäntö sopi hyvin yhteen sen tosiasian kanssa, että Suomen naiset ovat aina joutuneet olemaan aika itsenäisiä miesten viettäessä pitkiä aikoja metsällä ja sotimassa. Ja kuten Seitsemästä veljeksestäkin voi rivien välistä päätellä, yleisesti ajateltiin, että tytöt oppivat nopeasti, kun taas pojilla voi olla enemmän vaikeuksia. 1900-luvullakin sekä työläis- että porvarisäidit ovat Suomessa kannustaneet lapsiaan ja ehkä kaikkein innokaimmin tyttäriään harrastamaan vapaa-ajalla lukemista ja itseopiskelua. Kun vielä 60-luvulle asti lähes kaikki naiset olivat Suomessa raittiita, sukupuolten välillä vallitsi myös eräänlainen kunnollisuuskuilu. Itsenäinen, koulutettu, työssäkäyvä, raitis nainen pärjäisi kyllä vaikka sattuisi haksahtamaan kirjoille allergiseen juoppoon mieheen.

Itse olen näkevinäni kaikkien näiden perinteitten heijastumia nykysuomalaisessa vanhemmuudessa, naisen ja miehen malleissa ja tyttöjen ja poikien rooleissa.

Kirjoitin opettajalle näitä mietteitä ja esitin toivomuksen, että ennen wanhaan -jaksossa tuotaisiin esille se miten meillä suomalaisilla on todella kunniakas vahvojen, lukevien, oppimaan motivoituneiden naisten historia.

Tämä maailmanuskontoja, historiaa ja antropologiaa huvikseen itseopiskeleva Äiti yllättyi tänään kun mieleen juolahti, että lapseni ovat tilastollisesti matalasti koulutettujen vanhempien jälkeläisiä. Ja sellaiset eivät kuulemma ole niin kiinnostuneet opiskelemisesta kuin korkeasti koulutettujen vanhempien taimet ja vesat.

Virallisesti olen, suomalaisittain, matalasti koulutettu äiti. Minulla ei ole mitään ylioppilastutkinnon jälkeistä tutkintoa suoritettuna. Olen tehnyt töitä. Myös lasteni isä siirtyi työelämään heti kauppiksen jälkeen eikä ole sen jälkeen opiskellut. Tilastomatikka näyttäisi pätevän: korkeampi tutkinto puuttuu myös lasten isovanhemmilta, eli niin isän- kuin äidinpuoleisiltakin isovanhemmilta. Oma isäni tosin yritti aikoinaan käydä korkeakoulua, mutta ei koskaan valmistunut.  

Ylioppilaslehdessä oli jänskä artikkeli siitä, miten periytyviä nämä asioita Suomessa ovatkaan, siitäkin huolimatta, että täällä kuitenkin jokaisella lapsella on mahdollisuus tehdä omat valintansa. Jo kolmatta sukupolvea jokaiselle suomalaislapselle on taattu oikeus opiskella niin pitkään kuin motivaatiota riittää. Se on tehty taloudellisestikin mahdolliseksi kaikille, työttömien yksinhuoltajien jälkikasvua myöten.

Mutta kuinka paljon tutkinnot oikeasti kertovat ihmisistä, jotka elävät oppiarvoon katsomatta itseopiskeluun ja lukemiseen kannustavassa yhteiskunnassa? Artikkelissa sanottiin, etteivät kaikki vanhemmat lue lapsilleen tiedelehtien artikkeleita. Apus tässä (matalasti koululutetussa) kodissapa lukevat.

Varhaiskasvatuskirjoituksen jatkeena kysynkin nyt teiltä lukijoilta, että kuinka on teidän perheissänne näitten asioitten laita? Korreloiko oppimisen halu kotikasvatuksen kanssa? Vastaavatko teidän oppiarvonne vanhempienne oppiarvoja? Merkitsevätkö ne teille paljonkin?