Jotta voisimme saada sen mitä todella haluamme, meidän on pakko luopua sitä mistä pidämme. Sanoi ei kovin kauan sitten edesmennyt hindupyhimys Sai Baba, ja hyvin sanoikin.

Aika monelle nykysuomalaiselle sanonta voisi avautua Facebookin ja telkkarin kohdalla. Suuri halu olisi rempata ja sisustaa talo uudelleen, tai saattaa pitkäjännitteisyyttä vaativa luova projekti päätökseen, tai sitoutua vapaaehtoistyöhön, tai aloittaa jokapäiväinen meditointi. Sen sijaan ihminen notkuu vapaahetkensä tehden helppoa kivaa, eli FB:n uutisvirtaa ja telkkaria katsellen.

Sanonta pätee yhtä hyvin naisiin, jotka haluaisivat oikeasti turvallisen ja kestävän rakkaussuhteen, ehkä lapsiakin, mutta sortuvatkin helppoon kivaan, on-off -suhteisiin epäturvallista ja väliaikaista tarjoavien miesten kanssa.

Helpon kivan vaihtaminen ylevämpään päämäärään vaatii itsekuria, luopumista, ilman kärvistelyä ja uskoa siihen että vaikkei mistään mitään tulisikaan, oma itsekunnioitus sentään kasvaa ja ainakin se on kaiken vaivannäön arvoinen juttu.

Itsekunnioituksen puutteesta lienee helpon kivan ansakuopassa piehtaroinnissakin kyse. Sisin alitajuinen aatos voi olla, ettei minusta parempaan ole. Että en haaveitani ansaitse. Että tehdään nyt näin vaan kuten muutkin. Silloin voi myös aina syyttää muita ihmisiä ja olosuhteita, mennä niitten taakse piiloon omaa vastuuta ja oman elämän ohjastenkäyttäjän pestiä.

Enemmän vaatiminen elämältä mielletään jopa itsekkyydeksi. Tosiasiassa todellista itsekkyyttä on se, ettei pelaa avoimin kortein. Että itse suostuu elämään jota ei halua, mutta soimaa ja syyttää maailmaa ja sen muita asukkaita kun ei saakaan mitä salaa todella tahtoo.