Tämä oli mottoni lapsena, nuorena ja lähes kaikkina ikävuosinani 20 ja 30 välissä. Tänä aamuna luettuna se tuntui kuitenkin tökkäykseltä silmään.

Eilen kun osallistuimme Kulttuuriyhdistys Intian leffailtaan, bongasin ovelta nykyisen mottoni, sen, jota olen seurannut viitisen vuotta. Sillä on selkeä yhteys siihen että vaikka rakastan yhäkin lukemista ja kirjoittamista, harrastan kumpaakin paljon, paljon vähemmän kuin koskaan noina aikaisempina vuosina:

Don't dream your life. Live your dreams.

Jepulis. Jos lukisin (ja kirjoittaisin) yhtä paljon kuin ennen - toisista kulttuureista, pyhimyksistä, satuprinsseistä, uskollisesta rakkaudesta, samanmielisen puolison hausta, sukusaagoista, ylevistä periaatteista, ihmissuhdeongelmien ratkomisesta, tiiviistä lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, silmiään auki pitävistä arjen enkeleistä, oivalluksista, eheytymisestä ja kasvusta, ihmeistä - ei minulla olisi kovinkaan paljon aikaa elää ja kokea niitä.