Mauritiuksen löysivät ihmisistä ensimmäisinä eurooppalaiset merimiehet. He alkoivat käyttää saarta ruokavarastonaan. Siellä kun tallusti herkullisia dodo-lintuja, jotka eivät osanneet eivätkä tajunneet yrittää paeta outojen kaksijalkaisten saalistushaluisia kissoja ja koiria...

Ihmisten mielestä dodot maistuivat pahalta. Paatuneitten lihansyöjien riemastukseksi saarelta oli helppo poimia laiva täyteen jättiläiskilpikonnia. Niitä kun ei tarvinnut ruokkia kahteen kuukauteen, sen kun säilytti niitä laivan kannella ja aina tuoreen lihan himon iskiessä vippasi yhden pataan kiehumaan.

Eurooppalaiset merimiehet lemmikkeineen söivät siis sukupuuttoon sekä dodon että mauritiuslaiset jättiläiskilpikonnat. Kuvien konnat eivät liity tapaukseen,sillä niitten esivanhemmat on tuotu Mauritiukselle 1900-luvulla muilta eteläisten merien saarilta. Mauritiuksella niitä suojellaan.

Suojeluun kerätään varoja pyörittämällä teemapuistoa, jossa ihmiset voivat jalkautua jättiläiskilpikonnien keskelle, ja lapsilla on lupa vapaasti ratsastaa niillä! Pienimmät konnat ovat toki turvassa omissa lastentarhoissaan, joista myös näkee hauskasti, miten konnat kasvavat; nolla-, yksi-, kaksi- ja kolmivuotiaat lastentarhalaiset ovat kaikki pieniä, mutta ihan eri kokoisia. Hiljaa hyvää tulee :-D

Tällaisia täällä mietitään juhannuksen kunniaksi... Meistä olisi yhtä julmaa ja kauheaa grillata ja popsia possuja kuin kilpikonnia. Toivottavasti emme päädy todistamaan tällaista tänään kun polkaisemme sekaruokavalioisten vanhempieni luokse maalle (isoäitininikin on nyt kätevästi siellä) niin että päivä tulee kulumaan lähinnä pyörien satulassa.

Kuka ilkimys muka haluaa syödä MINUT?