museotaas%20%286%29-normal.jpg

museotaas%20%284%29-normal.jpg

Ajatella, jos muinaiset egyptiläiset olisivatkin oikeassa. Että ikuinen elämä kuuluu vain sille, jonka ruumis on säilötty ja siksi tallella.

Voi meitä kadotettuja! Ja yhtä lailla: voi museoituja muumioita! Mahtaisi olla keljua viettää ikuista elämäänsä jossain British Museumissa.

Mieheni tosin voisi tähän vinoilla että sehän olisi meikämimmin unelmien täyttymys. Saada asua British Museumissa.

Hänen ehkä paras ystävänsäkin Lontoossa, ghanalaistaustainen Viisaus, parahti kun Dharmapati soitti hänelle ensimmäisten yhteisten päiviemme aikana - museosta. "You two are in museum? Oh no, she is difficult!" Viisaus nauroi.

Viisauden (kyllä, sitä hänen etunimensä tarkoittaa) sisar kuoli juuri, nuorena. Suru-uutinen piti miestäni netissä eilen illalla, kun minä ja tyttäret tartuimme kutsuun ja kävimme alakerrassa syömässä naapureitten leipomia pikkuleipiä. Siinä herkutellessani mietin, miten kärkkäästi ihmiset ohittavatkaan kuolemauutiset. Ellei ole ihan pakko, ellei vainaja ole läheinen, tieto jonkun kuolemasta kuitataan sanomalla "aha" hieman surumielisesti.

Ja sitten syödään pikkuleipiä.

MilouSarcophage-normal.jpg

Sarkofagit muistuttavat minua siitä että ruumiimme voi olla vaikka miten korea, mutta ilman sisältöä, sielua, se on tyhjä ja turha. Sieluton ruumis on yhtä eloton kuin arkku, johon se sijoitetaan.

Ja jos ihminen ei elämänsä aikana edes yritä päästä vapaaksi itsekkyydestään, ponnahtaa ylemmäs kangistuneen kaavamaiselta elämänkaareltaan, hän on yhtä sidottu kuin muumio sarkofagissaan. Ei hän todella elä.