Kenen syy on tämän huonokuntoisen bangladeshilaisen halpavaatetehtaan romahtaminen?

Minun, huokasin tänä aamuna kun mieheni kertoi mitä tehtaassa valmistettiin: juuri niitä yhden punnan vaatteita, joitten olemassaolosta niin suureen ääneen kaikille kavereilleni iloitsin silloin kun Dharmapati eli vielä Lontoossa ja vaatetin ipanani Lontoon löydöillä.

Mies on sitä mieltä että jos Bangladeshissa vaihtoehdot ovat nälkiintyminen tai mitä kurjin työpaikka vaatetehtaassa, eikö se jälkimmäinen vaihtoehto kumminkin ole parempi ja eikö noita vaatetehtaita pyörittävässä kaupassa shoppailu siis tee jotain hyvääkin. Siksi hän minut noihin yhden punnan vaatteita myyviin ostosparatiiseihin Lontoossa veikin. Kävimme alakuloista eettistä keskustelua tänä aamuna emmekä päässeet oikein mihinkään johtopäätökseen. Tiedän, etten jatkossakaan aio pukea lapsiani kotimaisiin käsintehtyihin design-vaatteisiin, koska niitten hinta on minusta naurettavan kaukana siitä mitä vaatteen muka pitäisi maksaa. Joten onko minulla mitään oikeutta pauhata aasialaisten tehtaitten oloista kellekään?

Ajankohtaista kuin mikä, mikrotasollakin. Lapset kävivät eilen pyynnöstäni vaatekaappinsa läpi ja poistivat sieltä pieniksi jääneet nutut, koltut ja pöksyt. Tänään mennään hakemaan auto lainaksi ystävättäreltäni, tarvitsen autoa nimittäin koko huomisen kun pitää ehtiä neljään paikkaan töitä tekemään. Samalla tehdään viiteen mimmiin auton lainaajan ja hänen vauvansa kanssa tyttöjen vappushoppailukierros, ehkäpä ostetaan muutakin kuin vappupallot. Dharmapatikin joutuu perehtymään suomalaiseen vappuun, sillä hänen tämänpäiväinen koulutehtävänsä on tarkkailla miten ihmiset käyttäytyvät Helsingin keskustan kaduilla ja laatia siitä reportaasi kielikurssin opettajille, jotka odottavat "uutistoimittajiaan" Havis Amandan luona tiettyyn kellonaikaan. Kotiin aiomme kyllä kaikki reissuiltamme palata hyvissä ajoin ja viettää vapunaaton raittiissa seurassa. Siis keskenämme.

Tutut ovat kyselleet, meneekö meillä taloudellisesti nyt todella huonosti kun autostakin jouduttiin luopumaan. Pannaanpas asiat oikeisiin mittasuhteisiin: bangladeshilaisiin vaatetehdastyöläisiin verrattuna olen sikarikas. En myöskään tarvitse autoa; kuten näkyy, saan kyllä tositarpeen tullessa auton joltakulta lainaksi. Ja nyt kun minulla ei enää ole autoa, rahaa riittää ihan kivasti ostosten tekoon. Eilen esimerkiksi ostin Shantille oikein laadukkaan laukun diabeteshoitotarvikkeitten kuljettamiseen, sellaisen, joka näyttää leidimäisen hyvältä hänen olallaan ja jonne mahtuu myös kännykkä ja kukkaro, mutta joka on kuitenkin niin kompakti että sen saa halutessaan piiloon vaikkapa koulureppuun. Kun ei tarvinnutkaan enää valita halvinta laukkua. Sellaisia onkin nuhjuuntunut rikki jo aika keko, niin kovassa käytössä kun diabeteslaukku tyttöparalla on.

Eräs lukija sanoi että häntä kiusaa se, että vain toinen lapsistani näkyy blogin otsikkokuvassa. Tämä johtuu siitä, ettei kuvan aihe ole lapsikatraani vaan sielunvaellusta esittävä taideteos lapsen vieressä; toinen lapsista sattuu nyt vaan olemaan kuvassa myös ja elävöittääkin kivasti kokonaisuutta. Mutta laitetaan nyt hyvitykseksi tänne kuva siitä "puuttuvasta" lapsestakin, pikku diabeetikostani:

Suunnittelemme jo pikku lomamatkojakin, Eestiin ja Ruotsiin. Kaikkeen tällaiseen luksukseen haluan että meillä on varaa, ja nyt onkin, kun ei ole autoa.

Ylimääräisestä stressistä halusin eroon. Sillä olenhan minä pystynyt ne autolaskuni aina kunnialla maksamaan. Mutta en ilman stressiä, sillä yrittäjän leipä ei ole samankokoinen joka kuukausi ja silloin on ostoksilla aina sellainen pohja-ahdistus päällä, että mitäs jos tarvitsen kipeästi tämänkin rahan ensi kuussa autoon liittyviin loputtomiin laskuihin...