"Suufi on päivä, joka ei tarvitse aurinkoa, ja yö joka ei tarvitse kuuta eikä tähtiä. Suufi on kuin maan tomu, ei kivi joka satuttaa ihmisten jalkoja heidän kävellessään, vaan tomu jonka olemassaolosta kukaan ei tiedä."

Oikeastaan minun olisi kannattanut tehdä tänä viikonloppuna vähän lisää töitä. Vähän liian kovan työtahdin jälkeen olen kuitenkin rentoutunut lukemalla romaanin, josta ylläoleva lainaus on peräisin, ja pelaamalla pelejä.

Pingispallon paukuttelu Dharmapatin kanssa kutakuinkin aina kun lapset eivät ole kanssamme on näköjään kannattanut, sillä eilen pääsin sen rajan yli että paljosta pelaamisesta väsyneenäkin sain pallon vielä tottelemaan jotenkuten niin että silloin tällöin voitin mieheni... En olisi malttanut enää lopettaa lainkaan, olin koukussa keskittyneisyyteeni ja kaiken muun unohtamiseen, ruumiinikin, se vain hyppeli pallon perässä enkä enää ajatellut mailan kulmia vaan ranteeni teki kaiken automaattisesti. Olin pökertyä kun lopulta lopetimme pitkän ajan kuluttua pelaamisen, kaikki pyöri.

Kotona olemme pelanneet Calisto-nimistä lautapeliä, se on ollut aika kivaa. Yritetään päästä omista Tetris-palikoitten näköisistä muovinpalasista eroon rajatussa tilassa tavalla, joka estäisi mahdollisimman tehokkaasti samanlaisella palikkakokoelmalla varustettua vastapeluria toimimasta samoin. Minä kyllä kaipaan Worms kakkosta, mutta mies on sitä mieltä että se vaikuttaa liian negatiivisesti hänen mielentilaansa, jos vastustajana olen minä. Ei vaimoa vastaan väkivaltapelejä, niin söpöksi kun singolla ampuminen ja sirpalekranaattien heittely pelissä onkin tehty!

Luin myös pitkästä aikaa siis romaanin. Olen jarrutellut tätä harrastustani oikein urakalla, koska romaanit imaisevat minut sisäänsä niin että on vaikeaa olla täysin läsnä perheelle, enkä voi niitä lukiessani tehdä mitään hyödyllistä, kuten kotitöitä, toisin kuin jos kuuntelen niitä tai dokumentteja tai hengellisiä luentoja mp3-soittimesta. Lapsistani on kuitenkin viimeinkin tullut kirjojen suurkuluttajia ja käymme aika tiuhaan kirjastossa. Annoin viime reissulla periksi kiusaukselle ja lainasin ex tempore romaanin nimeltä Appelsiininkuorten katu, vaikka siinä oli vain viikon laina-aika. Se kertoo pakistanilaisten muslimien elämästä Jenkkilässä.

Minusta usein tuntuu jenkkikirjojen äärellä, että ne on kustannustoimitettu aggressiivisiksi ja varsinkin sivuhenkilöt on silvottu epäuskottavan mustavalkoisiksi. En jaksaisi uskoa että ihmiset USA:ssa ovat ihan oikeasti niin tietämättömiä, typeriä, itsekeskeisiä ja sulkeutuneita toisille ajattelutavoille. En kuitenkaan tykkää lukea kirjoja tavallista epähengellistä länsimaalaista elämää elävistä nykyajan ihmisistä, koska en saa niistä mitään, joten en kai sitten voi puhua kuin "mamuromaanien" puolesta. Luenhan melkein aina joko romaaneita jotka sijoittuvat toisiin kulttuureihin (myös historialliset romaanit ja scifi / fantasia lasketaan sellaisiksi)  tai sitten romaaneita toisten kulttuuripiirien ihmisten elämästä länsimaissa, ja jälkimmäiset ovat vahvasti voitolla yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden tuntemuksessani.

Lainasin kuvaa toisesta blogista "Kirjainten virrassa" jossa kyseinen teos on arvosteltu.

Appelsiininkuorten kadussa noin 12-vuotias poika nimeltä Hayat löytää islamin, kun hänen onnettomaan kotiinsa muuttaa äidin paras ystävätär Mina pienen poikansa kanssa Pakistanista pakoon sikäläistä avioerolakia, joka määräisi pojan isälleen kun tämä täyttää 7. Kirja on herkkä kasvukuvaus siitä millaista on olla lapsi ja tulla uskoon. Elin sydämelläni Hayatin kanssa ja ymmärsin hänen haluaan oppia ulkoa Koraani.

Valitettavasti Mina-täti on kirjan ainoa "suufi" eli muslimi jolle joka hetki läsnä oleva usko on iloinen asia, jota tulkitaan henkilökohtaisesti, ja josta voi ammentaa mielenrauhaa vaikeissa tilanteissa. Kirjan kaikki uskovaiset miesmuslimit kuvataan fundamentalisteina, jotka tekevät naisille pahaa ja vastustavat lukemista ja itsenäistä ajattelua. Hayatin maallistunut isä edustaa fanatismin keskellä järjen ääntä, mutta Hayat ei kuuntele häntä, koska hän ei juopottelevana ja Hayatin estynyttä äitiä jatkuvasti valkoisten naisten kanssa pettävänä lurjuksena ole uskottava elämänohjeitten lähde.

Ongelmat alkavat, kun Mina rakastuu juutalaiseen mieheen, ja tätiin ihastuneen Hayatin pienessä päässä alkavat mennä, kiitos fanaatikkojen vaikutuksen, Koraanin julmimmat kohdat sekaisin omien nimeämättömien mustasukkaisten tunteitten kanssa. Lapsikin voi pienillä teoilla muuttaa useitten ihmisten elämän ja saada aikaan paljon pahaa.

Pystyin elämään sydämessäni myös Minan tuskan. Hänkin on eronnut yh-äiti jolle lopultakin kaikista tärkein kriteeri uuden miehen valinnassa on se, mitä ei-materiaalisia eväitä jälkikasvu edellisestä avioliitosta tulee isäpuoleltaan saamaan. Usko näyttää suuntaa.

Mina ja Hayat olivat hyvin kirjoitettuja ja syvällisiä hahmoja ja päätyvät symbioosistaan erilaisiin elämänratkaisuihin. Niinpä kirja jäi plussan puolelle, vaikka siinä oli myös paljon päälle liimattua sekä turhaa kärjistämistä. Juutalaisiin kirja suhtautuu kuin Leon Uris konsanaan, mikä oli hehkutuksessaan hieman häiritsevää.

Ne pakistanilaiset muslimit, jotka minä tunnen, eivät sovi kirjan antamaan negatiiviseen yleiskuvaan heikäläisistä. He muistuttavat sen sijaan erittäin paljon Minaa. Se on kyllä ikävän usein totta, ettei Pakistanissa avioliiton oletetakaan automaattisesti olevan naiselle onnela, mutta perheväkivalta ei liene sen yleisempää tai harvinaisempaa kuin Suomessakaan. Toki yhteiskuntarakenteella on merkitystä sen suhteen, kuinka helppoa väkivaltaisesta kodista on lähteä ja rangaistaanko väkivallasta.

Kirjailija Ayad Akhtar on amerikkalaistunut nuori mies, jonka tulkitsen ottavan romaanillaan selvästi etäisyyttä omiin juuriiinsa. En silti voi olla funtsimatta, onko Ayad Akhtar myynyt kansansa päästäkseen elämään unelmiensa kirjailijanelämää; onko joku amerikkalainen kustantamo etsimällä etsinyt nuorta lahjakasta muslimitaustaista kirjailijaa levittämään ikävää islam-kuvaa, koska juuri nyt se myy. Ja kun Akhtar pääsee kerran julkisuuteen, hän voi jatkossa kirjoittaa elääkseen muutakin.