Pääsin taas kokemaan varsinaisen vanhemmuuden tähtihetken eilen. Rakennuksessa, jossa lapsillani on kerran viikossa tanssitunti, pystytettiin eilen taidenäyttelyä. Siellä oli aika hienoja grafiikkatauluja, joita he aidosti ihastelivat ja minäkin tykkäsin tarkasta piirrosjäljestä ja erityisesti kuvasta jossa hirvensarvipäisen viulistin keppi oli piirretty näyttämään yhtä aikaa pyssynpiipulta josta nousee savua... No, varsinaiseen asiaan, taidenäyttelyssä oli nimittäin myös mediataideteos, jossa naisen pää ja maisema sen ympärillä muuttivat väriään huomiota herättävän metelin säestyksellä.

Lapseni totesivat, että onpas siinä tylsä ja huono telkkariohjelma. Minä kiiruhdin sitten kuiskuttamaan heille, ettei se ole telkkariohjelma vaan taideteos, ja että taiteilija on kuuloetäisyydellä ja voi pahoittaa mielensä noin suorasta tyrmäyksestä. Lapset käänsivät tilanteen kahta kauheammaksi ja rupesivat suureen ääneen kailottamaan että tämähän on paras taideteos ikinä, he eivät halua kotiin ollenkaan kun tahtovat vain ihailla taideteosta, sen katselemista ei voi lopettaa... Halusin yhtä aikaa vajota maan alle, koska taiteilijaparka kuunteli vieressä, ja koska keneltähän lapset olisivat sarkasmia oppineet elleivät kasvattajiltaan... ja samaan aikaan minua nauratti ihan mahdottomasti koska oma mielipiteeni taideteoksesta oli yhteneväinen lasteni mielipiteen kanssa.

Vaan pidetäänpä hengellisyys mielessä. Guruni mukaan eräs arabialainen viisaus olisi hyvä muistaa aina ennen kuin sanoo mitään. Sanojen pitää päästä läpi kolmesta portista tai muuten ne eivät ole sanomisen arvoisia.

• Ensimmäinen portinvartija kysyy, ovatko sanat totta.
• Toinen tiedustelee, onko niitten sanomisesta jotain hyötyä.
• Kolmas vielä varmistaa, ettei niitten ääneen sanominen vaan vahingoita jotakuta.

En ole vielä joutunut tilanteeseen jossa tämän neuvon noudattaminen ei olisi kannattanut. Portinvartijat eivät ole mitään robotteja, kyllä he ymmärtävät, että hyötyä on siitäkin että ilmapiiri kohoaa kun ihmisiä naurattaa niin että jää hyvä mieli - ja että joissain tapauksissa ikävien asioiden jättäminen sanomatta vahingoittaa enemmän kuin se että ottaa ne ajoissa puheeksi, jolloin sitä paitsi puhuja ei useinkaan varsinaisesti vahingoita vaan jos kuulijaa sattuu se johtuu siitä että hän itse painaa sanat itseensä niin että sattuu.

Tuosta modernista legoukkeliportinvartijasta muistuikin mieleeni että minulla ja veljilläni oli lapsuudessa tällainen :-D Se oli tosi kiva, minä kun tykkäsin historialeikeistä!