Terveisiä maailman kymmenenneksi kalleimmaksi rankatusta kaupungista, sieltä alemmasta kerrostumasta ;-) Aiheena taas maalliset murheet, tällä kertaa pääkaupunkiseudun asuntojen hinnat.

Mutta ennen kuin aloitan, pyydän teitä, rakkaat lukijat, kertomaan, miten itse asutte, kuinka rahat riittävät, oletteko samaa alempaa kastia kuin me niin ettei omaan asuntoon ole realistisia mahdollisuuksia, vai miten olette onnistuneet sieltä pois pääsemään? :-) Asuittepa sitten Suomen pääkaupunkiseudulla tai jossakin muualla.

Me neljä asumme Helsingissä, 48 neliön kaksiossa. Tilaa on siis 12 neliömetriä per henkilö. Onneksi tämä ei häiritse lapsia! (Ei ainakaan vielä.) He viihtyvät meidän aikuisten kanssa samassa huoneessa siinä määrin että heidän oma huoneensa on harvoin käytetty sivunäyttämö. Heidän mielestään pieni kotimme on paras paikka maailmassa ja pihapiiristä löytyvät maailman parhaat kaveritkin. Heidän mielestään emme saa muuttaa ikinä.

Me aikuiset kaipaisimme sen sijaan joskus työrauhaa tai muuten vaan hiljaisuutta ja yksityisyyttä. Vaatteille, kirjoille, tavaroille ja kodinhoitotarvikkeille ei ole tarpeeksi tilaa. Annamme ja heitämme aika ajoin säkkikaupalla pois. Nukumme välipatjalla jonka rullaamme aamuisin seinän viereen; lapsille on kahdennukuttava parvisänky lastenhuoneessa.

Tuntuisi niin kovin luontevalta seuraavalta askeleelta muuttaa vähintään 65 neliömetriä käsittävään kolmen huoneen ja keittiön asuntoon (kun ei se isoäiti taida millään suostua muuttamaan mukaan) jossain nykyisen kotimme ja koulun välillä tai ei kovin kaukana reitiltä. Ikävä kyllä sellainen asunto maksaa nykyään vähintään melkein 300 000 euroa ja sellaisista asunnoista useimmat vielä huomattavasti enemmän. Vuokra-asuntopuolella tästä haaveittemme asumisesta saa pulittaa nykyään 1 050 - 1 400 euroa kuussa.

Mieheni ei kuitenkaan halua heittää kuukausittain yhtään enempää rahaa kankkulan kaivoon jonkun vuokraisännän rikastuttamiseksi kuin mitä me jo heitämme. Vuokramme on hänestä jo nyt järkky, joskaan ei asuinalueemme vuokratasoon suhteutettuna. Niinpä Dharmapati haluaisi ahtaudesta huolimatta muuttaa täältä vasta, kun voimme ostaa oman asunnon. Sitäkin suuremmalla syyllä kun meille kummallekaan tuskin tulee kertymään sellaista eläkettä että pelkästään sillä pystyisi elämään.

Minä laskeskelin eilen, että nykyisillä lainavaatimuksilla, vaikka onnistuisimme kokoamaan tonnin ylimääräistä joka kuussa (mikä on täysin epärealistista), menisi silloinkin lähemmäs 10 vuotta saada kokoon alkupääoma, potti, jonka kanssa pankin myöntämä maksimilaina, 75 % asunnon hinnasta, riittäisi oman asunnon ostoon. Paitsi ettei riittäisikään. Siihen mennessä kun asuntojen hinnat Helsingissä olisivat tietenkin pompanneet vielä ylemmäs. Toki muitakin asuinpaikkakuntavaihtoehtoja voisi miettiä, mutta lapset viihtyvät koulussaan, joka on vieläpä erikoiskoulu. Pääkaupunkiseudulla on myös valtaosa minun alani työnantajista ja työkeikoista... ja eniten ystäviä, ja minä entinen yksinäinen jos kuka todella arvostan heidän seuraansa ja sitä että voin kutsua ihmiset milloin vaan luokseni ja että heidän on vaivatonta tulla. Lisäksi jos muuttaisin pois hyvien yhteyksien ääreltä, en ainakaan voisi luopua autosta, jonka ylläpitokustannukset tekevät säästämisestä miltei mahdotonta.

Aikuistuin aikaan jolloin pankit antoivat asuntolainaa kelle tahansa, oikein taistelivat lainanottajista. Minulle on vasta hiljattain selvinnyt, että ajat ovat muuttuneet. Nykyään asuntolainaa saavat ne, joilla on säästöjä. Ja minä kun elin siinä uskossa, että saan kyllä lainaa kun vain pystyn osoittamaan takaisinmaksukykyni, ovathan luottotietonikin aina olleet kunnossa!

Rikkaat siis rikastuvat ja köyhät pysyvät köyhinä ja yhteiskunnan kahtiajako syvenee tätäkin kautta.

Sääntöjä voisi kiertää, jos edes toinen meistä olisi alle 30-vuotias, mutta kun ei ole. Minä en myöskään ole ensiasunnonostaja. Olen ollut naimisissa ennenkin, asunut oman katon alla maaseudulla. Kaikki säästöt, jotka elämäni siitä näytöksestä sain, menetin tavalla, jota voisin kutsua huutavaksi vääryydeksi ja joka olisi omiaan tekemään minusta hirmuisen katkeran, jollei minulla olisi uskoani. Uskon, että olen varmastikin sitten edellisessä elämässäni tehnyt toiselle sellaista vääryyttä, että moinen elämän säästöjen nollautuminen koitui joitakin vuosia sitten osakseni. Miinukselle en kuitenkaan joutunut. Krishna on aina pitänyt niin hyvää huolta, että olen pystynyt maksamaan mitä minun kuuluu. Jopa ostamaan kivoja vaatteita lapsilleni ja muutakin kuin halvinta ja pakollisinta syötävää. Matkustamaankin. No, Dharmapatin säästöillä oli jälkimmäisen asian kanssa kyllä eniten tekemistä.

Kaikki viimeaikaiset rahavaikeutemme johtuvat autosta: autolainasta, autoverosta, autovakuutuksista sekä auton huoltotoimenpiteistä. Kunhan luovun autosta, ja varsinkin kunhan Dharmapati menee kielikoulun päätyttyä töihin (ja hänellehän kelpaa mikä työ vaan, kunhan ei liity liha-, alkoholi- tai tupakkateollisuuteen), meillä olisi kyllä aivan todistettavasti lainanmaksukykyä.

Emme vaan kelpaa, koska pääoma puuttuu.

Ja ehei, ei ole rikkaita sukulaisia, ei pienintäkään toivoa mistään eteenpäin auttavasta lahjoituksesta tai perinnöstä, jollaisesta moni muu on ponkaissut eteenpäin vakavaraisuuden tiellä.

Ai että miksemme säästä muuttamalla kaupungin vuokra-asuntoon? Nooh, tällä hetkellä vain 6 % hakijoista pääsee vuoden sisällä muuttamaan Helsingin kaupungin vuokra-asuntoon. Niitä on niin jumalattoman paljon liian vähän. Emmekä me edes lukeudu kiireellisiin asunnontarvitsijoihin, toisin kuin 60 % hakijoista.

Entäpä asumisoikeusasunto? Sellaista saa jonottaa vielä kauemmin kuin vuokra-asuntoa, ja hyöty on hieman kyseenalainen. Kun katselin netissä olevia taulukoita, huomasin, että asumiskustannus, yhtiövastike, on Helsingin asumisoikeusasunnoissa yhtä korkea tai korkeampi kuin samankokoisessa vuokra-asunnossa! Hyödyksi jäisi lähinnä se, että asumisoikeusasunnosta ei varmasti tarvitse muuttaa pois ennen kuin itse haluaa - ja että silloin saisi asumiskustannusindeksiä kunnioittavalla korolla takaisin sen noin 20 000 - 30 000 euroa, jotka sijoitti asumisoikeuteensa sisään muuttaessaan. Varma talletus.

Jos ajattelee aina Krishnaa, Krishna säilyttää sen mitä meillä on ja antaa meille kaiken minkä sen päälle tarvitsemme (sanoo Bhagavad Gitan säe 9.22). Hengellisestä näkövinkkelistä tarkasteltuna ei tilanteestamme voi kuin todeta, että ei kai se Krishna sitten katso isompaa asuntoa meille tarpeelliseksi ;-) Olemme Herran kämmenellä.

Sitä paitsi tämä antaa ihan erilaista perspektiiviä toisten ihmisten köyhyyteen ja kärsimykseen. Tajuaisinko toisten ahdingosta tämänkään vertaa, jos itselläni olisi kaikki kunnossa? Voiko kukaan, jolla on jo nuorena ostetusta asunnosta kertynyt pesämuna, korkea vakipalkka, tienaava puoliso ja sijoituksia siellä sun täällä ymmärtää mitään yhteiskunnan kahtiajakautuneisuudesta? Varsinkaan jos ei ole lapsuudessa tai lähisuvussakaan esimerkkejä sillä köyhemmällä puolella elämisestä?

Ehkä eniten henkilökohtaisesti surettaa se, että jos tähän ongelmaan ei löydy ratkaisua, on hyvin epätodennäköistä että ikinä voisimme saada yhteistä lasta. Haaveilen yhteisestä lapsesta, mutta eihän tänne sellaista mahdu. Dharmapati ei suostu haaveilemaan eikä vakavasti keskustelemaan asiasta ennen kuin hänellä on töitä ja lapseen olisi kaikin puolin varaa.