sinä kerroit että se tuntui siltä

kuin kaikki nivelet ois naksahtaneet

aina leukaa myöten pois paikoiltaan

 

Nyt kun kerran kävi näi-äi-äin,

hei, älä koskaan ikinä muutu

pysy aina tuollaisena kuin nyt oot!

 

Turha toivo! Kuullessani radiosta tämän kappaleen rupean aina naurahtelemaan. Surumielisesti. Egotripin biisissä on hilpeäntarttuvan pinnan alla niin syvällistä huumoria, että voin aivan hyvin kuvitella Jumalan sitä laulamaan ironinen pilke silmäkulmassaan.

Tunne samasta sukujuuresta valtaa minut usein silloin kun olen kaikkein avio-onnellisimmilllani; tiedän, ettei tätä kauan kestä, korkeintaan jomman kumman kuolemaan asti. Ennen kuin pääsin maistamaan autuasta avioelämää, tyydyin mukisematta vähempään, koska olin mielestäni niin hienosti sisäistänyt ajatuksen maallisen onnen katoavaisuudesta.... vannoit, ettet, sä vannoit, ettet - se veisi kuitenkin vain terveyden ja aivan liian aikaisin hautaan.

 

Ja kun mieheni kipeänä vetäytyi omiin oloihinsa ja jokapäiväinen halipusihellähöpinäannokseni pieneni merkittävästi, tunsin raastavaa tuskaa sisälläni, sisäistin ammattiliittojen "saavutetuista eduista pidetään kiinni" -räyhänhengen - ja rupesin nalkuttamaan pikkuasioista. Krishnan armosta mies toipui flunssastaan ennalleen ja hänen käytöksensäkin palautui pian takaisin normaaleihin ihaniin uomiinsa, mutta tajusinpahan taas riehuneen mieleni kärsimyksen yököttävissä jälkimauissa, miten nopeasti ihminen koukuttuukaan onneen.

Samassa tilanteessa se, joka ei ole tottunut onneen, esimerkiksi minä paria vuotta aikaisemmin, olisi aivan tyytyväinen!

 

Miten haavoittuvaiseksi onni meidät tekeekään!

 

Kaikki muuttuu. Se on meistä ihmispoloisista yleensä sietämätöntä, sillä muutos tuo aina uuden tilanteen, johon tottuminen, jonka haltuun ottaminen vie aikaa. On niin vaikeaa pyöriä sormi suussa miettien mitä ja ennen kaikkea miten tässä pitäisi tehdä. Parhaiten voinevat ne jotka hyväksyvät tosiasiat, kuten Erin kauniissa kappaleessaan äidinrakkaudesta (vanhemmuuskuvauksena ainakin itse kappaletta tulkitsen):

 

Vaikka sua rakastaisin enemmän

Nauraisin pois kaiken ikävän

Jos pidät kiinni kovempaa

Voin sulle kaiken omistaa

Piirtäisin sydämiä eteiseen

Löytäisin lompakon hävinneen

Sä silti multa katoat

Ja joskus maahan hajoat

Kun kuitenkin aina

On elämä laina

 

Hindulainen aikakäsitys poikkeaa aika merkittävästi juutalais-islamilais-kristillisestä (lyhennetäänpä kätevyyden nimissä tuo J-I-K:ksi). Sen tajuaa jo hautausmailla kuljeskellessaan: JIKit uskovat, että aika on jana, selkeästi yhteen suuntaan kulkeva, yksi ja ainutkertainen, ja ihmiset pulpahtelevat janan pinnalle ja takaisin sen alle ajanjaksoiksi jotka sitten nakutellaan päivämääriksi JIKkien hautakiviin.

 

Lasteni koulun joulujuhlassa kirkossa virsi Maa on niin kaunis soi ja muistutti kaikkia miespolvien vaipumisesta unholaan. Itkeä vollotin sekä yleisestä äidillisestä liikutuksesta koulun nuorimpien ja vanhimien oppilaitten kulkiessa käsikynkkää kirkon käytävällä kynttilät kädessä, että siitäkin miten lohduton JIK-aikakäsitys onkaan. Eläydyin siihen hetkeksi ja ahdistuin ajatuksesta että todellakin olisi vain yksi tilaisuus löytää ikuinen elämä - ja sitten hautaan. Miten hirmuisella vauhdilla aika äkkiä tuntuikaan juoksevan - miten raa'alta lasten kulku kirkon käytävällä hetkellisesti näyttikään. Niin mitätön pikku kupla yksi kouluvuosi on yksielämäisen ajan virrassa.

 

Hindut ja buddhalaiset eivät tee yhdestä elämästä samanlaista numeroa. Elämiä on vaikka millä mitalla, ja on parempi vainajalle jos hänen kuollut ruumiinsa poltetaan äkkiä pois kuleksimasta (ho hoo), että tajuaa lähteä eteenpäin kohti seuraavaa elämäänsä. Tämä Maapallommekaan ei ole ainutkertainen paikka vaan yksi lukemattomista maailmoista joihin voi syntyä. (Mikä ei väkivallattomuuden ihanteen ja Äiti Maan jumalattarena kunnioittamisen nimissä siis todellakaan tarkoita että Maapalloa saisi kohdella huonosti).

Maailmanloppu ei siis ole kaiken loppu eikä tule koko maailmankaikkeuden mittakaavassa olemaan kovin merkittävä tapahtuma. Merkittävää maailmanlopusta tekee se, että Krishna tulee takaisin. I'll be back - Vishnun paluu tapahtuu Kalkin hahmossa:

 

Hän on tuleva uskovaisesta yhteisöstä,

suurten sielujen ja tietokastin jäsenten keskuudesta,

kodista joka on Vishnun arvoinen

ja tehty mudasta.

 

(Srimad Bhagavata Maha Purana, 12.2.18; varautukaa siihen että tuossa oli käännösvirheitä eikä ennustus siksi aivan pätevä ;-)

 

Kalki saapuu siinä vaiheessa kun ihmiskunta on luopunut rukoilemisesta ja jumalanpalvelusmenoista - kun melkein kaikki kuvittelevat olevansa kunkkuja joilla on oikeus nauttia ja imeä viimeisetkin mehut kuolevasta planeetastamme. Vishnu syntyy silloin Kalkiksi keskelle sitä pikku kourallista ihmiskuntaa, joka viimeisenä sinnittelee ja harjoittaa uskontoa.

 

Kuvataiteessa Kalki on joko hevosella ratsastava taikka sitten hevosenpäinen tyyppi, jolta on kerta kaikkiaan loppunut kärsivällisyys huonosti käyttäytyvän syntisen ihmiskunnan kanssa. Harvat hyveelliset tyypit Hän vie mukanaan, muut tuhoutuvat Hänen käsissään tuhoutuvan planeettamme mukana. Joitakin tuhon merkkejä on jo ilmassa; moraalin rappeutuminen, lama ja nälänhädät, se etteivät ihmiset tee kukin omalle luonteelleen sopivaa onnelliseksi tekevää työtä vaan juoksevat vain rahan perässä...



Tässä kuvassa Kalki on aika hottis.

 

Kalkin vierailtua hyveelliset saavat uuden maailman, johon he perustavat uuden moraalisen ihmiskunnan. Sitä esittävää taidetta voitte ihailla vaikkapa Herätkää-lehdessä ;-)

 

Totta puhuen minua ei erityisemmin kiinnosta, kuinka monen sukupolven päässä nuo "viimeiset päivät" häämöttävät. Krishna-tietoisuus on nykyhetkeen keskittymistä, tämän päivän haasteitten miettimistä. Eli muutoksen sekä onnellisuuteen takertumiseen liittyvän vääjäämättömän haavoittuvaisuuden hyväksyminen tässä ja nyt on paljon tärkeämpi teologinen teema kuin Kalkin heppa.