Olen tarkastellut romaaniani useilta kulmilta mutta aloituspaikkoja on aivan liikaa, en tiedä mistä lähteä, miten kaukaa, ja jostain syystä kirjoitusinspiraatio on kuumimmillaan sukupolvien takana niistä tapahtumista joista romaanini pitäisi kertoa, joista kirjoitin ekaa versiota jo reilut kahdeksan vuotta sitten raskaana ollessani. Tunnen myös turhuuksien turhuutta: miksi olisi tärkeää kirjoittaa tämä kirja kun maailma on jo kirjoja pullollaan ja minä voisin kanavoida senkin ajan vaikkapa hengellisyyteen. Mieheni tosin toteaisi tähän että en minä kuitenkaan sitä kaikkea hengellisiin asioihin kanavoi, paljon tärvääntyy paljon turhempaan kuin mitä kaunokirjallisuuden luominen olisi. Usein siinä vaiheessa kun alan saada kiinni tunnelmasta, jossa pintaa syvempää tekstiä voisi syntyä, kirjoitusaika jo loppuukin ja seuraavana päivänä tuo tunnelma on jo kaukana.

 

Ainakin voin rehellisesti todeta päässeeni kunnianhimosta saavuttaa kirjoittamisella jotain erityistä itselleni. Jos kirjoitan, kirjoitan siksi että osaan kirjoittaa, mikä tekee kirjoittamisesta kivaa, ja koska unohdan kirjoittaessani itseni. Pelkään unohtavani muutakin kuin itseni, päätyväni takaisin fantasiauniversumiin, jossa aika pitkälle vietin elämäni sietämättömimmät vuodet. Josta oli tosi vaikea löytää nykyhetkeen ja oppia olemaan läsnä. Pelkään, että se mitä aikoinaan syntyi oli niin hyvää juuri siksi että olin niin täysin siinä sisällä. Jos en voi saada aikaan samaa tai parempaa palaamatta takaisin, niin että omaa elämääni elää vain ruumis jonka mieli matkailee muualla, en enää pidä kirjoittamista vaivan arvoisena.

 

Intensiivinen hindin opiskelu tukisi paremmin nykyhetkeä. Mutta silläkin, ettei se mahdollistunut, täytyy olla syynsä.