Krishna tietää kaiken paremmin. Temppelissä eilen aivan mainio luennoitsija Navina Nirada prabhu totesi, että kun otamme yhden askeleen Krishnaa kohti, Krishna ottaa kymmenen askelta meitä kohti. Vaistotessaan rakkauden Jumalaa kohtaan heränneen ihmissielun sydämessä Jumala alkaa poistaa esteitä Itsensä ja tuon onnekkaan sielun välistä. Esteet voivat olla negatiivisia, missä tapauksessa tämä tarkoittaa että Krishna poistaa ongelmat elämästä. Esteet voivat olla myös positiivisia - mammonaa, seuraa, korkeaa asemaa - jolloin voi näennäisesti vaikuttaa siltä että kaikki kaatuisi niskaan, vaikka Krishnahan siinä vain raivaa tilaa (antamalla ihan itse tienaamamme karman rysähtää päällemme kerralla).
Projektini oppia olemaan menettämättä malttia lasten kanssa on hieman jopa edennyt :-) Krishnan armosta minulle on nimittäin valjennut, mikä tässä tökkii. Tökkii itsekäs himo. Olen luullut, että haitallisin himoni on musta tee, ja ettei se nyt niin haitallista ole, mutta tämä ylimielisyys on nyt karissut minusta kun olen tajunnut että tosiasiassa himoitsen pitkin päivää omaa aikaa ja omaa tilaa. Ärisen lapsille silloin kun mielessäni kangastelee mielihalu tehdä jotakin, mistä on iloa vain minulle. Olen koko heidän elinaikansa nurissut samaa.
Tosiasiassa sellaista ei olekaan kuin rouva Krishnasen oma tila tai rouva Krishnasen oma aika, sillä kaiken ajan ja kaiken tilan koko maailmankaikkeudessa omistaa Herra Krishna. En siis ole vielä antanut Hänelle kaikkea kiukutellessani vähintäänkin mielessäni tällaisen abstraktin oman perään!
Tämä ei taaskaan tarkoita kynnysmatoksi heittäytymistä, sillä aina kun Krishnalle antaa jotain, sen saa ylen määrin takaisin. Krishna on tästä minua muistuttanutkin: aina kun olen nyt muistanut tämän oivallukseni ärtymykseni syystä ja pysähtynyt toimimaan toisin, vaikka se kirpaiseekin, oma mieli on säilynyt rauhallisena ja minä varmasti tyytyväisempänä kuin mitä olisin jos olisin menettänyt malttini. Kaiken kukkuraksi sitä omaa aikaa ylhäisessä yksinäisyydessä ilman kimpussani roikkuvia apina-ipanoita onkin piakkoin järjestynyt kuin taikaiskusta ihan itsekseen ja ilman ärrinpurreja!
Joten tällä tiellä jatketaan ja tuntuu mahtavalta että olen saanut kiinni köydestä jota pitkin kiivetä, hitaasti hauisten kasvaessa, kohti tuntematonta - uudenlaista parempaa vanhemmuutta.
Sekin auttaa jos voi ottaa lyhyen irtioton eli pienen hetken etäisyyttä lapsen raivariin. Mikä onkin ollut harvinaisen helppoa pari viime viikkoa, kun täällä on asunut kolmaskin tyttö, iso neito. Voiko simppelimpää esimerkkiä Herran huolenpidosta ollakaan :-) Me toimimme kuten Krishna neuvoo (tässä tapauksessa, pidämme ovemme auki) ja saamme pyytämättä sekä juuri sitä mitä me eniten kaipaamme kiireiseen arkeemme (siivous- ja lastenhoitoapua) että sitä mitä minä tarvitsin päästäkseni eteenpäin hengellisellä polulla. Se polku kun jatkuu ylempänä, ja ennen pitkää yletyn sinne kun keksin, mistä itsekkäästä himosta voin kääriä paketin, jonka päältä kurottaa ja kiivetä!
Nämä viikot ovat värjänneet näkymättömän näkyviin: se mikä joutaa tuoksi tallottavaksi askelmaksi on ylenpalttinen oman ajan, oman tilan, oman huvin kaipuu :-) Samainen himo riivaa koko Suomea ja rikkaita maita kauttaaltaan, ja se estää meitä puuttumasta toisten suomalaisten hätään, ahdistukseen ja masennukseen.
Toivon koko sydämestäni ettei tämä nyt kuulosta siltä kuin yrittäisin todistaa olevani jotakin. En todellakaan ole mikään malli-ihminen, kaukana siitä. En ole itse asiassa mitään, sillä asiat alkavat mennä mönkään aina kun yritän olla jotain muuta kuin sitä mitä oikeasti olen eli mitättömän pieni pala Jumalaa. Mutta Krishna tekee jopa tällaisen sählärin elämästä helppoa. Kun yritän tehdä mitä Hän sanoo ja jättää tulokset Herran haltuun, Herra vaan järjestää kaiken mallilleen.
Irtiottoesimerkki eilisillalta: Anandi-tyttäreni alkoi itkeä tajuttuaan, etten tosiaankaan ole pääsemässä koulun kevätjuhlaan. Minulla ei ole nyt varaa skipata arvokkaita viikonlopputöitä, koska edessä on kuukauden lomamatka vaikka tienestejä, yrittäjä kun olen. Kieltäydyn syyllistymästä yhden päivän takia, koska juuri yrittäjyyteni ansiosta kykenen viettämään lasteni kanssa enemmän aikaa kuin ainakin 90 % suomalaisista nykyäideistä. Sitä paitsi juhlaan Suvivirttä veisaamaan ovat joka tapauksessa menossa sekä minun vanhempani että lasteni isä. Yritin järkeillä näitä faktoja Anandille, mutta se ei johtanut muuhun kuin entistä suurempaan parkuun ja sellaiseen huitomiseen ja potkimiseen, että minun piti siirtää Shanti-sisko toiseen huoneeseen omaan vuoteeseeni jotta edes tämä saisi unta. Lopulta, kun en muutakaan voinut, jätin Anandin raivoamaan itsekseen, etten olisi menettänyt malttiani, ja menin 10 minuutiksi meditoimaan. Sitten tuli kesken kaiken vahva nyt-on-oikea-hetki-palata-takaisin -olo, joten nousin matoltani ja tallustelin takaisin halaamaan edelleen kiukkuista Anandia.
Ja silloin oikeat sanat tipahtivat aivan itsestään kielelleni, kuin Taivaasta: lohduttaisiko, jos äiti tulisi katsomaan juhlan kenraaliharjoituksen. Kyllä lohdutti. Itku loppui kuin seinään ja tilalle tuli muikea hymy. Näin siis toimitaan, varmistin aamulla opettajalta että suunnitelma on OK, olen tervetullut kenraaliharkkoihin perjantaina klo 11.
Sitä paitsi muikeasti hymyilevä lapsi on oikein vastaanottavainen ja kiinnostunut aikuisen latelemista faktoista. Ehdimme ennen Anandin nukahtamista yhdessä käydä läpi mitä kaikkia laskuja äiskän pitää joka kuukausi maksaa, ja että se sama laskukasa pitää maksaa sittenkin, vaikka me kaikki kolme matkustammekin kaukaiseen maahan kokonaiseksi kuukaudeksi, eikä kukaan meistä tienaa mitään. Joten on silkkaa siunausta että äiskälle on seuraavan 36 päivän aikana luvassa roppakaupalla töitä juuri silloin kun useimmat muut ovat vapaalla.
Pikkusisaren läsnäolon ja loputtoman avuliaisuuden ansiosta lastenhoidon järjestäminenkään ei ole näinä viimeisinä päivinämme ilman miestä talossa niin haastavaa kuin kaikkina näinä vuosina ennen sitä. (Meillä toistaiseksi majaileva neito adoptoi minut aamulla isosiskokseen, joten kutsuttakoon häntä nyt sitten Pikkusisareksi :-)
Aamulla Anandi kertasi keskustelumme siskolleen polleana siitä että tuntee nyt perheen talousasiat ja ymmärtää miksi äitin pitää tehdä töitä, ainakin paremmin kuin kaksosensa. ;-) Kaksoset ovat muuten aina hanakoita pätemään toisilleen, ja se onkin heidän yleisin riidanaiheensa, kun he eivät siedä sitä että kaksossisar luulee olevansa voitolla...
Lapsia katsoessaan sitä tajuaa aikuisten olevan ihan samanlaisia, vain ketkumpia, koska aikuinen osaa luihusti pitää todelliset kakaramaiset motiivinsa eli itsekkäät mielihalunsa piilossa. Juuri ne ovat syy siihen että me, niin lapset kuin aikuisetkin, olemme syntyneet uudelleen.
Kommentit