Sanotaan, että Iso-Britannian siirtomaavallan ainoat lahjat Intialle olivat maailmalla ah-niin-kätevä englannin kieli, sekä rautatieverkosto. Entisen imperiumin pääkaupungin nykyisistä asukkaista on ainakin katukuvan perusteella suurempi osa kotoisin jostain ihan muualta kuin Iso-Britanniasta, ja aviomieheni aina toteaa sen olevan karman laki: britit tulivat imemään mehut muitten maista, nyt muitten maitten ihmiset maksavat takaisin samalla mitalla Lontoossa.

Varsinkin desit. Lieneeköhän tuore toimintatrilleri Tezz jossain alitajunnan tasolla entisten palvelijoiden mojova potku takaisin pöydän alta.

Tezz on otteessaan pitävä, hyvällä maulla tehty elokuva epätoivoisista ihmisistä. Tapahtumien sijoittuminen täydelleen Bollywoodin tämänhetkisiin muotimaisemiin - Iso-Britanniaan - on tällä kertaa erittäin perusteltua, sillä ihmisten epätoivon syynä on laiton siirtolaisuus Euroopassa ja se miten eurooppalainen siirtolaispolitiikka hajottaa armotta perheitä.

Ajay Devganin johtama laittomien intialaistaustaisten siirtolaisten joukko, jolla ei ole enää mitään menetettävää, yrittää vielä viimeisen kerran saada elämänsä takaisin - brittiläisiin juniin sijoitettujen pommien avulla. 1969 syntynyt Devgan, tuo tavallista katu-uskottavampi ja tummempi Bolly-tähti, antaa iän merkkien jo näkyä kasvoillaan ja sopii siksikin täydellisesti rooliinsa kovia kokeneena, valkoisten viranomaisten silmissä arvottomana ihmisenä. Valkokankaalle päästetään jylläämään täysillä muitakin jo vähän iäkkäämpiä staroja: iki-ihana Anil Kapoor, joka työskentelee poliisin terrorismintorjuntayksikössä, sekä brittirautateitten hätäkeskuksessa ohjat käsiinsä ottava Boman Irani.

Toimintakohtausten tasokkuudessa ja määrässä ei ole tingitty. Vaan jos elokuvallinen asetelma kuulostaakin kovin miehiseltä, niin tyypillisenä naiskatsojana minä kyllä pysyin filmin vietävänä, sen verran mukana oli lapsikohtaloita ja aktiivisia naisia sydämet syrjällään.



Ajay Devgan ei Tezzissä juuri hymyile.

Jotenkin apeaa oli, miten selvästi tällä leffalla tähdätään länsimarkkinoille. Tämän voisi esittää missä hyvänsä eurooppalaisessa elokuvateatterissa, ja yleisö tykkäisi. Mutta eihän se silti niihin päädy, kiitos jenkkijohtoisen taloudellisen kontrollin, joka pitää huolen siitä ettei leffateattereiden kannata esim. Suomessa esittää juurikaan muuta kuin ylikansallisten yhtiöiden jenkkipainotteista ohjelmistoa. Joten eikö Tezziin siis olisi suosiolla voitu ottaa mukaan enemmän kuin kaksi musakohtausta, niistäkin vain toinen perinteistä Bollywoodia, mitä nyt tämä item girl -numero oli epätavallisen rivo.

Ehtaa Bollywoodia leffasta tekee kuitenkin kaunis moraalikysymysten läsnäolo ja käsittely, sekä, hi hii, se miten kaikki ratkaisevan tärkeät korkeasti koulutetut henkilöt sattuvat olemaan intialaistaustaisia niin että hindillä pärjätään Lontoosta Glascowiin. Viesti kuuluu: intialaiset pyörittävät Eurooppaa, desejä on kaikkialla. Vaikka Eurooppaa ja eurooppalaisuutta ihaillaan, tavoitellaan ja apinoidaan, Euroopan päätehtävä on kuitenkin tarjota eksoottiset kulissit räjähdyksille ja eurooppalaisten roolina on nipottaa, kirkua ja kaatua statisteina intialaisten hoitaessa hommat kotiin. "Te ette pärjäisi ilman meitä", julistavat desit goreille [desit = intialaisen kulttuuripiirin kasvatit goreille = länsimaalaisille kalpeanaamoille]

Ja näin Tezz kiihdyttää osaltaan sitä laitonta siirtolaisuutta.

Rajesh Hari Om Bhatia, alias Akshay Kumar, on ollut tällä vuosituhannella yksi Bollywoodin suosituimmista näyttelijöistä. Toisin kuin lähes kaikki muut sikäläiset valkokankaan sankarit, hän on menestynyt omilla hartiavoimillaan eikä siksi että olisi sukua julkkikselle. Mies oli alkujaan vaatimattomasti kokki ja itämaisten taistelulajien valmentaja, mutta nousi pinnalle tekemällä sarjan hurjia action-leffoja ilman stunt-miehiä; hän oli vaarallisten temppujen tee-se-itse-mies, aikansa Duudsoni. Uran urkenemista auttoi varmaan myös hyvin valittu vaimo; mies vei vihille Twinkle Khannan, joka on menneitten päivien huippunäyttelijöiden Dimple Kapadian ja Rajesh Khannan tytär. Pariskunnalle syntyi Aarav-niminen poika 2003, ja minä aina vitsailen, että järjestän jomman kumman tyttäreni naimisiin hänen kanssaan ;-)

Ei vaan. Sanon aina tyttärilleni ettei kannata ottaa miestä jonka kanssa ei ole yhteistä maailmankatsomusta ja elämäntapaa. Emmekä me tiedä Aarav Bhatiasta mitään.

Hänhän voi pahimmassa tapauksessa olla aikuisena niin kuin isänsä roolihahmo Jignesh "Jerry" Patel elokuvassa Desi Boyz. Jerry ja hänen ystävänsä "Nick", jota esittää kristitty Bolly-tähti John Abraham, ovat lempinimiään myöten sataprosenttisesti länsimaalaistuneita intialaisia. Länsimaalaistuminen tarkoittaa tässä yhteydessä täydellistä maallistumista ja moraalikatoa, eli herroja ei näytä kiinnostavan muu kuin raha, naiset, bodaus ja alkoholi. Jerry pitää lisäksi miten kuten huolta edesmenneen siskonsa seitsenvuotiaasta pojasta Veeristä, kun taas Nickin sydämen täyttää kihlattu, Deepika Padukonen roolihahmo Radhika.

Elokuva sijoittuu Lontooseen. Viime vuosien aikana on ruvennut tuntumaan että useampi kuin joka toinen Bolly-leffa sijoittuu Lontooseen. Tässä ajankohtaisessa filmissä Lontoo on sentään jossain määrin perusteltu tapahtumapaikka. Elokuva ikuistaa nimittäin lamaa ja sitä, miten iso osa metropolin väestöstä suistuu sen johdosta työttömyyteen ja taloudelliseen ahdinkoon.

Myös Jerry ja Nick menettävät työpaikkansa, ja sosiaaliviranomaiset uhkaavat pian viedä Veerin huoltajuuden pennittömältä Jerryltä. Ystävysten talousongelmilta syö valitettavasti uskottavuuden se, miten isossa asunnossa he kalliissa Lontoossa asuvat. Pelastuksen tuo Sanjay Dutt, seuralaispalvelun pyörittäjä. Hän värvää intialaisia lihaskimppuja rattopojiksi, siis miesstrippareiksi ja prostituoiduiksi.



Shoppailuorientoitunut Radhika osoittautuu kaikessa kamaluudessaan harvinaisen mielenkiintoiseksi sankarittareksi: hän on niin perinpohjainen Cosmo-tyttö, että Nickillä on perustellut syyt pelätä, että Radhika vaihtaa hänet rikkaampaan mieheen, jos saa selville, että Nick on menettänyt työpaikkansa ja leveän leipänsä. Jo Radhikan sisäänmarssi leffaan on arvokas ajankuvana. Hän on baarissa länsimaalaisen poikaystävänsä kanssa, mutta kalpeanaama saa pian kenkää, kun Nick tulee siihen lihaksineen asenteella "ei noiden suhde kestä jos minä menen päättäväisesti väliin puhumaan meidän kieltä". On virkistävää tavata näin rehellisesti kuvattu arvoköyhä nykyajan desityttö eksyksissä länsimaassa. Myös Anupham Kherin esittämä tytön isä on hyvin käsikirjoitettu tyyppi; hänen pohdinnoillaan tehdään ohimennen ja osoittelematta leffan kuluessa selväksi, että Radhika on hänen vapaan ja perinteistä piittaamattoman kasvatuksensa luomus. Minkä vuoksi hän onkin Nickin puolella ja yrittää saada tytön pysymään tämän kanssa kun rakkaus rakoilee.

Elokuva sisältää toimivaa kaksimielistä huumoria sekä paljon ajattelemisen aihetta ja pintaa syvempää sisältöä. Se ajaa rattopoikajutuillaankin lopultakin naisten asemaa, naisten oikeutta seksuaaliseen nautintoon, mikä tekee Intiassa varmaan hyvää. Silti aito sisältö antaa liikaa tietä älyttömyyksille, ja niinpä elokuva jää suurimmaksi osaksi köyhien desi-miesten seksifantasiaksi. Miljooniin nuorukaisiin varmasti kolahtaa ajatus siitä että Lontoossa voisi muka tulla sikarikkaaksi olemalla tuhma hyvännäköisten rikkaitten pimujen kanssa. Eiväthän sellaiset tosiasiassa seksistä maksa, vaan varakkaat 50+ rouvat, jotka loistivat filmissä poissaolollaan.



Parempaa huumoria - jälleen pääasiassa Lontoossa - sisältää niinikään Akshay Kumarin tähdittämä, 2010 valmistunut Housefull, jonka tuore jatko-osa pyörii parhaillaan leffateattereissa. Akshay on ykkösosassa onnettomien tähtien alla syntynyt mies, joka ei saa tahattoman kohelluksensa takia töitä kuin kasinoista jinxinä, huonon pelionnen tuojana. Juonenkäänteet ovat harvinaisen huvittavia ja Akshay riepottautuu niitten armoilla hauskana kuin Charlie Chaplin konsanaan.

Jinxin horoskoopissa povataan että jos hän vain pääsee naimisiin rakastamansa naisen kanssa, onni kääntyy hyväksi. Yritys on kova ja hyvä. Katsoja pannaan itkemään ja nauramaan yhtä aikaa - miten pieleen ja odotusten vastaisesti järjestetty avioliitto voikaan mennä!

Hindinkielisissä komedioissa on usein kaksi tasaväkistä päähenkilöä, Housefullissa Akshayn perävaununa ja auttajana kulkee Ritesh Deshmukh. Hänen ongelmansa on, että vaimon yrmylle peri-intialaiselle isälle pitää teeskennellä että heillä on Lontoossa oma talo ja lapsi. Akshayn ihastuttavan kunnollinen roolihahmo liittyy ennen pitkää valehtelijoiden klubiin samantapaisesta syystä... Poskettomalle loppukohtaukselle Englannin kuningattaren vastaanotolla on myös annettava täydet pisteet :-) Elokuvan naiset ovat Deepika Padukone, Lara Dutta ja Jiah Khan.

Myönnän. Rakastan kaikkia Akshayn leffoja joissa hän vetää kunnollisen mutta kovaonnisen pojan roolia. Hän vetää sen niin hyvin ja levittää samalla kivasti hyviä hindulaisia arvoja :-D

Animaatiotekniikan kehitystä esitellään Intiassa tekemällä uusia versioita uskonnollisista eepoksista. Chetan Desain Ramayana (2010) edustaa tällaista taideteosta. Piirroshahmojen ääniksi on värvätty tunnettuja Bollywood-näyttelijöitä.



Filmi on kauniimpi kuin kiiltokuva, oikea visuaalinen onnela. Ja siihen se sitten jääkin. Maailman kenties pisimmän eepoksen ahtaminen sataan minuuttiin onnistuu huonosti. Jos Ramayanan juoni ei ole ennestään tuttu, kuten meille ja intialaisille kohdeyleisölle, niin luulenpa, että katsoja hengästyy ja putoaa kärryiltä heti. Henkilöhahmojen pahvista olemusta on kyllä yritetty tukevoittaa valitsemalla harvat dialogikohtaukset huolella, esim. niin että ne kuvastavat Raman ja Sitan suurta rakkautta.

Ravanan kymmenpäisyys tuodaan luovasti esiin niin, että Ravanoita on kymmenen, joskin yhdeksän heistä istuu aina valtaistuinsalissa, joka on tässä filmatisoinnissa pyhitetty pääpahiksen monologeille. Jos yksi salin Ravanoista saa järkevän (vähemmän egoistisen) ajatuksen, loput yhdeksän tyrmäävät sen ja lietsovat salin ulkopuolellakin toimivan action-Ravanan täyteen itserakasta, väkivaltaista vallanhalua.



Apinat, joitten avulla Rama voittaa Ravanan, oli kauhukseni välillä kuvattu niin että minusta he näyttivät enemmän tummaihoisilta ihmisiltä kuin apinoilta. Onneksi Hanuman on sentään karvainen.




Chetan Desain korea versio Ramayanasta ei saa meikäläiseltä korkeita pisteitä. Vanhassa vara parempi!

Nuori nainen karkaa kotoa kaupunkiin tullakseen filmitähdeksi. Intia on tällaisia tarinoita surullisen täynnä. Reshma on kuitenkin päättäväisempi ja nokkelampi kuin suurin osa noista nuorista, ja hänestä tulee tähti. Hän tajuaa pelin hengen: jos haluat eteenpäin, käytä seksuaalista vetovoimaasi estoitta, käytä perääsi kuolaavia miehiä porrasaskelmina tähteyteen. Reshmasta tulee Etelä-Intian ykkösseksisymboli taiteilijanimellä Silk, mikä onkin hänen oma nimensä englanniksi.

Dirty Picture vuodelta 2011 on aivan erinomainen filmi, joskin niin rankka ja seksuaalisesti latautunut, ettei sitä halua katsoa lastensa kanssa. Leffa sisältää viiltävää ja tarkkanäköistä yhteiskuntakritiikkiä, harvinaisen hyvää näyttelytyötä sekä dialogia, ja mukana ovat myös ne tämän päivän Bollywoodissa niin usein pois tipahtavat loisteliaat musiikki- ja tanssikohtauksetkin! Ja kerrankin päärooli on selkeästi naisen, Vidya Balan sähköistää valkokankaan, kaikki miehet ovat vain statisteja.

Glamour on hohdokasta vain pinnalta. Lyhyt salasuhde naimisissa olevan vastinnäyttelijän kanssa on Silkille henkisesti niin koetteleva, semminkin kun se tuhoaa hänestä lapsuudenuskon ja kyvyn kokea viatonta iloa, ettei hän pysty myöhemmin muodostamaan tervettä ihmissuhdetta hyvienkään miesten kanssa. Tai pystyisi varmaan jos ei alkoholisoituisi.

Eräs koskettavin asia elokuvassa oli se, miten köyhä täti-ihminen, joka alussa piti Reshmalle seuraa ja antoi tälle neuvoja, vain hiljaisesti katosi elokuvasta, ja pienet merkit antavat viitteitä ettei se katoaminen tädistä johtunut. Tilalle tuli pullojen koristama yksinäisyys hulppeassa luksuskodissa.

Vidya Balan.

Paljastan juonesta näinkin paljon koska se on periaatteessa tuttu valtaosalle leffan katsojista ennestään. Perustuuhan Dirty Picture ihan oikean ihmisen, eteläintialaisen Silk Smithan, elämäntarinaan. Leffassa on jopa siloteltu totuutta. Oikea Silk joutui taloudellisista syistä jättämään koulut kesken jo kahdeksanvuotiaana. Hänet naitettiin lapsena, mutta mies ja tämän perhe kohtelivat häntä niin huonosti, että hän karkasi tätinsä luokse Chennaihin. Siellä hänestä, aika lailla Dirty Picturessa kuvaillulla tavalla, tuli tähti, jota kriitikot väsymättä panettelivat ja jonka yhteiskunta tuomitsi. Dirty Picture tuokin hyvin esiin kuinka törkeän tekopyhää moinen on, kun ylistetyt elokuvamaailman rikkaat ihmiset ovat paljon syntisempiä tapauksia. He vain piilottavat omat paheensa Silkin kaltaisten taakse.

Silk Smitha.

Oikea Silk hirttäytyi 35-vuotiaana 450 filmin jälkeen taloudellisissa vaikeuksissa ja alkoholisoituneena, epäonnistuttuaan työnkuvan vaihdoksessa. Hän olisi halunnut siirtyä älyllisempiin hommiin filmialalla. Häntä jäivät kaipaamaan miljoonat katsojat, jotka usein tulivat leffateatteriin vain nähdäkseen Silkin tanssinumeron, muulla leffalla ei ollut väliä.

Suomalaisena näen Silkin tarinassa jotain samaa kuin Kikassa. Lahjakas, upealla lauluäänellä varustettu Kikka pääsi pinnalle laulamalla harvinaisen hyviä tuhmia lauluja - tarttuvia, nokkelia, hyvällä maulla ja naisen näkökulmasta kirjoitettuja. Kun hän kuitenkin olisi halunnut laulaa muutakin, hän ei onnistunut, hänessä oli jo tuhman tytön leima, hänen ympärilleen oli lyöty raamit. Kikka ei tehnyt itsemurhaa, mutta nuorena hänkin kuoli, terveysongelmiin, joihin aiemmalla päihteidenkäytöllä ja uramasennuksella oli vaikutusta.

Kikka.

Uskovaisena näen kaikissa tällaisissa surullisissa tähtitarinoissa sen, miten tyhjää on elämä huipullakin ilman Jumalaa. Ne ovat myös terveellinen muistutus kaikenlaista ylimielisyyttä vastaan. Minusta ei olisi Silkiksi eikä Kikaksi, ja näkisin omat tyttäreni mieluummin vaikkapa kirjastotäteinä kuin uusina Silkkeinä tai Kikkoina. Silti rakastan Kikan musiikkia, ja piristyn Silkin kaltaisten intialaisten tähtien tanssinumeroista ja ihailen heidän taitojaan. Kysyntä synnyttää tällaiset tähdet, näin ollen, minäkin olen heitä osaltani luomassa.

Siksi vähintä mitä voin on toivoa ja rukoilla heille pelkkää hyvää.

Mykkäelokuva väreissä? Kyllä, kiitos, Pushpak (1987) oli hyvin virkistävää katsottavaa. Se sijoittuu intialaiseen kaupunkimaisemaan ja tarinan kaari kulkee köyhän ja ylikansoitetun kaupunginosan sekä viiden tähden loistohotellin väliä siloittelemattomassa katuvilinässä.

Äänetön elokuva ei suinkaan ollut, ääniraita oli mukavan täynnä musiikkia, kadun melskettä sun muuta päähenkilöiden ympärillä tapahtuvaa. Kommunikointi tapahtui kuitenkin elekielellä taikka sitten katsojan ei annettu kuulla sanoja. Musikaali tämä ei kuitenkaan ole, tanssinumeroita emme saa.

Sankarina tai antisankarina loistaa kerrankin tuiki tavallinen intialainen nuori mies, jota esittää Kamal Hasan. Hän on koulutettu mutta köyhä, itsekeskeinen ja ylpeä valkokaulustyötön. Hän haaveilee naisseurasta ja vaikuttaa elokuvan alussa siltä kuin huolisi tyttöystäväkseen kenet tahansa, mutta tytöt ylenkatsovat häntä. Teetä myyvä katupoikakin ylenkatsoo häntä, koska hänellä ei ole rahaa edes kokonaiseen teekupilliseen. Työnhakujonot ovat masentavan pitkiä eikä etuilu auta, päin vastoin karma läimäyttää näpeille eikä onni ole myötä. Nuorukainen harrastaakin mieluummin näyteikkunashoppailua ja rikkaitten haaveksivaa seurailua.

Elämä muuttuu, kun poju saa kyseenalaisen tilaisuuden. Upporikas alkoholistiliikemies, jonka hän on nähnyt asuvan loistohotellissa, sammuu kadulle. Nuori mies raahaa hänet yhden huoneen murjuunsa meluisassa köyhien kaupunginosassa, sitoo sänkyyn ja käy sitten joka aamu kakattamassa ja pissattamassa, pakkosyöttämässä ja sitten juottamassa alkoholilla uudelleen sammuksiin.

Aamuvelvollisuuksien jälkeen päähenkilömme viettää luksuselämää Pushpak-hotellissa ja ajautuu orastavaan suhteeseen siellä esiintyvän huipputaikurin tyttären (Amala Akkineni) kanssa. Vangitun juopon rahoilla tietenkin. Käy kuitenkin ilmi, että vangilla on vihollinen, joka tavoittelee tämän vaimoa ja ilmeisesti rahojakin. Tinu Anand tekee hersyvän roolisuorituksen palkkamurhaajana.

Pushpakin tyylilaji on komedia, ja pienten kommellusten kautta mukaan saadaan moraalia ja opetustakin, niin hienovaraista, ettei se hypi silmille. Sanattomuuden takia ja universaalin viattoman olemuksensakin puolesta se soveltuu kaikenikäisille katsojille missä tahansa maassa.

Bollywoodin komediat ovat armotonta kohellusta. Useimmiten onnistunutta sellaista, kunhan katsoja riisuus pois kyynisyyden kitkerän hunnun. Näyttelijät ylinäyttelevät, viljelevät posketonta itseironiaa ja pitävät rennosti hauskaa, ja tuo hauskuus tarttuu.

Tees Maar Khan (2010) on riemukas esimerkki tällaisesta rennosta naurattajasta. Akshay Kumar esittää Intian taitavinta varasta, Tabrez "Tees Maar" Khania, joka puhuu kaikki pyörryksiin, pakenee poliiseilta 26 kertaa eikä jää neuvottomaksi edes kun pitäisi varastaa 10 000 kilon kulta-aarre liikkuvasta poliisijunasta. Äidilleen hän väittää olevansa menestyksekäs elokuvaohjaaja. Vastinparina vorolla on Anya, erittäin kaunis pimu, joka haluaa filmitähdeksi ja käyttää päämäärään päästäkseen surutta naisellista viehätysvoimaansa. Eräät leffan parhaista nauruista saadaan kun mustasukkainen Tees Maar Khan yrittää epätoivoisesti puuttua tyttöystävänsä toimiin. Rosvo, jota koko Intia pelkää tai ihailee, on kultansa tossun alla. Akshaye Khanna pitää hauskaa palvottuna, puolihulluksi hemmoteltuna filmitähtenä, jonka mestarirosvo huijaa apurikseen.

Koreografi- ja ohjaajalegenda Farah Khanin kädenjälki näkyy erityisen korkeassa poskettomuuspotenssissa ja hulvattomuuden tarttumisessa henkilöhahmojen vaatteisiin ja ulkoasuun ylipäätään. Farahin bravuurina on irvailla filmimaailmaa, ja tällä kertaa osansa saavat Oscareitten jakoperusteet ja vieläkin enemmän nykyintialaisten filminikkareitten sairaan vimmainen haave mielistellä länsimaalaisia ja lähentyä Hollywoodin kanssa.

Ihaninta leffassa taitaa kuitenkin olla sen sijoittuminen suureksi osaksi intialaiseen maalaiskylään, tavallisten ihmisten keskelle. Näkymät ovat idyllisiä ja kyläläiset rehellisiä ja epäkyynisiä. Niinpä Tees Maar Khan onkin lopulta tanssittavan riemastuttavan kaukana irvailemastaan Bollywoodin nykymuodista, wannabe-westenerismistä.

Musakin on mahtavaa. Leffan suurin hitti on Sheila Ki Jawani, mutta visuaalisista syistä laitankin tähän tämän :-)

 

Uudelleenfilmatisoitu Agneepath on ollut mieletön kassantäyttäjämenestystarina Bollywoodia esittävissä elokuvateattereissa kautta maailman. Minä pääsin katsomaan sen tuoreeltaan valkokankaalta mieheni luona Lontoossa.

Hrithik Roshan on trimmannut itsensä huippukuntoon selvitäkseen toimintakoitoksesta. Hän ei varsinaisesti ole sankari, vaan sankarin kostoa hautova poika, joka omaksuu tämän vihollisten toimintatavat päästäkseen niihin päämääriin, joita isävainaa aikoinaan tavoitteli rauhanomaisesti. Mukana menossa ovat myös Sanjay Dutt runollisena, Ramayanan Ravanan elkeet omaksuneena pääkonnana, sekä Priyanka Chopra uskollisena, positiiviseen ajatteluun epätoivoisesti tukeutuvana tyttöystävänä.

Mikä harvinaisen mielenkiintoista tämän päivän Bollywoodissa, Agneepathin henkilöhahmot ovat enimmäkseen köyhiä maalaisia ja slummiasukkeja, ihmisiä, jotka sortuvat rikollisuuteen ja halveksittuihin ammatteihin selviytyäkseen jokapäiväisestä elämästä. Poliisit ja poliitikot kuvataan heitä pahempina. Ja karman pyörä pyörii epämyötätuntoisesti ja vääjäämättä. Karman laki väännetään katsojan eteen rautalangasta tai oikeammin -ketjusta sun muista kapistuksista, joilla miehet voivat toisiaan mätkiä.

Tällaisen helläsydämisen väkivalta-allergisen katsojan silmissä Agneepath on ihan sietämättömän julma ja groteski. En voinut olla ajattelematta leffateatterin hämärässä koko ajan ystävääni, joka pahoinpideltiin vuosi sitten ja joka on yhä sairaalassa. Oikeasti ihmisen voi hakata ja potkia koomaan, aivovammaan ja työkyvyttömyyteen minuutissa. Agneepathin tekijät eivät tätä tiedä taikka tästä piittaa.

Jos äärimmilleen vietyä väkivaltaa pystyy sietämään, Agneepath on kipukuorensa alla kuitenkin katsomisen arvoinen teos. Siksi, että sen henkilöhahmot ovat oikeita ihmisiä. Siksi, että se pakottaa miettimään moraalisia kysymyksiä. Pyhittääkö tarkoitus todellakin keinot? Voiko ihminen selvitä voittajana turvautumatta väkivaltaan? Onko se joka kuolee periaatteistaan tinkimättä sitten kuitenkin loppupeleissä voittaja?

Onko kannattavaa astua aktiivisesti ulos siitä kohtalosta, jonka syntyperä on eteen pedannut?

Filmin tekijöiden tarkoituksena on ehkä ollut herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toisaalta pääkysymyksiä tukevat elementit ojentelevat jälkimmäisiä. Gansterikuninkaan poika, prinssiksi syntynyt, astuukin ulos omasta glamour-kohtalostaan olemalla passiivinen laiskuri. Sekin on karmista toimintaa, ettei toimi.

Elokuva herättelee myös muistamaan, että siinä kuvattu lapsikauppa on edelleen totista todellisuutta Intiassa. Se on kuitenkin sivujuonne; konnuuden keskiössä ovat tässä filmissä huumeet. Sekä se, miten Intian maaseudulla yhä vallitsee monin paikoin feodaalijärjestelmä, joka mahdollistaa kulttuurillisesti sen, että joku rikas sika sanelee miten ja millä keinoin alueen ihmisten tulee elää - idealistiset uudistajat saavat tuntea sen nahoissaan.

Toivottavasti tämä kassamagneetti inspiroi yhteiskunnalliseen muutokseen niitä, joiden käsissä muutoksen mahdollisuus on.

Me muistamme hänet tällaisena.

Manisha Koirala, Nepalin pääministerin tytär, josta tuli suuri Bollywood-tähti, tunnetaan yhteiskunnallisesti kantaaottavista, vähän erilaisista Bollywood-filmeistä.

Manisha Koiralan tahto tehdä jotain maailman kärsivien hyväksi ei jäänyt elokuviin. Hän on hiljalleen keskittynyt yhä enemmän joogaan ja hengellisemmän elämänasenteen inspiroimana siirtynyt yhä enemmän tekemään työtä köyhien auttamiseksi ja erityisesti lapsiprostituoitujen pelastamiseksi ja Nepalista Intian metropoleihin kulkevan lapsikaupan lopettamiseksi.

Toisin sanoen nyt hän vasta on ihailemisen arvoinen. Ja filmitaivaalta pirtaan tarttunut hohde helpottaa avustustyötä kun ihmisiä kiinnostaa kuulla mitä juuri hänellä on sanottavana. Tässä tuore kuva tähdestä:

Se, jolla on toisten auttamisessa oikeasti tärkeämpää tekemistä kuin murehtia muitten sanomisia, ei ole vaarassa tuhoutua henkisesti niin kuin monelle ennen niin kovasti ihaillulle tähdelle on käynyt kun maallinen maine katoaa ja kääntyy päälaelleen. Monet entiset fanit pilkkaavat nyt Manisha Koiralaa paheksuen sitä ettei 41-vuotias tähti enää näytä samalta kuin vaikkapa minullekin rakkaissa huippufilmeissään Bombay ja Dil Se.

Keksin äkkiseltään (ja varmasti Manishakin keksii) arvostelijoille roppakaupalla parempia ajankäyttötapoja. Tässä on kuva siitä mitä Manishasta - ja katoavaa pintakiiltoa palvovista faneista - on todennäköisesti jäljellä sata vuotta Manishan syntymästä:

Varanasi, hindulaisten hautarovioiden kultainen kaupunki.

Aplodien ja kunniakirjojen arvoinen saavutus: supisuomalainen ystäväni ja hänen intialaiset kaverinsa näkivät hirmuisesti vaivaa, ottivat mojovan taloudellisen riskin ja saivat upouuden hittileffan Bollywoodista aivan ajallaan Suomen levitykseen.

Mieheni oli innoissaan, ja tämä olikin taas sarjaa miehiset filmit, joissa nyrkit viuhuvat, autot lentävät ja noin sata sivuhahmoa kuolee. Don 2 edusti kirkkaimmillaan myös sitä viime vuosien trendiä, että nyt pannaan palasiksi länsimaa ja annetaan kalpeanaamojen hoitaa kirkuminen. Filmi sijoittuu pääasiassa Sveitsiin, missä leffan nimikkohahmo päättää varastaa eurojen painolaatat holvista, joka kuuluu maailman tarkimmin vartioituihin. Mitäpä me gorit intialaiselle yliälylle mahdettaisiin.

Maailman jumaloiduin miesnäyttelijä (ainakin Amitabh Bachchanin jälkeen) eli Shah Rukh Khan esittää mafiosoa, joka hakkaa tuosta vaan kymmeniä vastustajia maahan ja leikkii häntä jahtaavilla poliiseilla kuin nukeilla. Elokuvaan tuo raivostuttavan kutkuttavaa ihmissuhdepotkua ykkösosasta tuttu poliisineito Roma, jota esittää Priyanka Chopra. Edellisessä leffassa Roma rakastui Doniin, koska luuli tätä kollegakseen eli poliisin palkkaamaksi Donin kaksoisolennoksi. Pitkän pätkän kakkososaa Roma joutuu tekemään yhteistyötä Donin kanssa ja tämäkös ottaa siitä kaiken irti kuittailun, flirttailun ja taitavan emotionaalisen manipulaation muodossa.

Donin hahmon demonisen rento omnipotenssi ammentaa hindulaisesta mytologiasta. Hän lähestyy julmuudessaan ja vallankäytössään Kamsaa, Ravanaa ja Hiranyakashipua, hindumyyttien pahimpia konnia, joilla kaikilla on eittämättä myös hurmaava, vietteleväkin puolensa.

Toiminta on todellakin ensiluokkaista ja viimeisen päälle viilattua niille, jotka toimintaelokuvista pitävät. Silmänruokaa löytyy niin miesten kuin naistenkin ystäville. Sahrukki, niin kuin Shah Rukhia tapaan kutsua, on komeimmillaan ihan alussa, kun hänellä on pitkä tukka ja konnakampaus, jollaista emme ole aiemmin hänellä nähneetkään. Sahrukki osaa työnsä, ja niinpä tämä filmi joka ei genren puolesta minua kiinnosta, piti otteessaan loppuun asti. Jos ei muusta syystä niin ainakin siitä että koko ajan toivoin että Donille kävisi köpelösti!

Turha toivo. Luulenpa, että hän porskuttaa ärsyttävän itsetietoisena ja kaikkeen pystyvänä vielä Don 5:ssakin... Sillä Don-elokuvat eroavat kuitenkin pyhien tekstien filmatisoinneista ratkaisevasti siinä, ettei paha saakaan palkkaansa. Jumalainen väliintulo jää väliin.

Tästä ei Bollywood-leffajuliste juuri tuhmene! Force kertoo poliisimies Yashista, yksinäisestä sudesta, jolla ei ole elämää, koska hän jahtaa minkä kerkeää huumerikollisia. Hän soluttautuu jengeihin ja mukiloi miehiä ja silleen. Yashia esittää John Abraham, entinen malli, joka tunnetaan Bollywoodissa ekshibitionismista ja (okei, tämä saattaa olla vain minun mielipiteeni) epäuskottavista silikonimuskeleista.

Aviomieheni piti tästä viime vuonna valmistuneesta "romanttisesta elokuvasta" niin paljon, että osti sen minulle.

Aviomieheni on mies. Minä olen nainen. Minä jouduin toteamaan, että luokittelen Forcen "romanttisten elokuvien" sijaan luokkaan "pikakelattavat".

Pikakelaan nimittäin rutinoituneesti elokuvien tappelukohtaukset yli. En saa niistä minkään sortin kiksejä. Valtaosa miessukukunnasta tuntuu kyllä saavan, ja sallittakoon se heille. Ehkäpä Luoja on heille tuon piirteen luonut lujittamaan heidän luontaista dharmaansa, perheenpuolustuskyvykkyyttä.

Olihan tuo romanttinenkin. Yash nimittäin rakastuu, vaikka peittääkin sen kovismaisella ilmeettömyydellään niin että pitkään näyttää siltä että Genelia D'Souzan esittämä Maya se vaan on yksipuolisesti rakastunut Yashiin. Mies peräti syyttää tätä lihastensa perässä juoksemisesta. Rakkaus kuitenkin tekee Yashista haavoittuvan. Aiemmin rikolliset eivät ole voineet saada hänestä kiristysotetta, hän kun ei ole tunteillut eikä piitannut muusta kuin työstään. Mayan astuminen Yashin elämään sekoittaa pelinappulat pahemman kerran.

Koko leffaa ei siis tarvinnut katsoa pikakelauksella. Mayalle ja Yashille alkaa toivoa hyvää. Monipäisen Bollywoodia suurkuluttavan suomalaisnaisryhmämme mielestä leffaa vaivaa kuitenkin huumorin puute ja luultavasti siksi henkilöhahmot eivät muutu edes loppua kohden niin rakastettaviksi että katsomossa alkaisivat sydämet tykyttää ja kyyneleet virrata.

Heteronaisia houkuttelevasta julisteesta huolimatta en siis voi suositella Forcea naisyleisölle.... lukuunottamatta tätä aivan loistavaa biisiä nimeltä Khwabon Khwabon ("Unelmia, unelmia").

 

Olipa kerran kiltti muslimityttö Ayat sekä häneen rakastunut (kaikkea muuta kuin sikhiltä näyttävä) sikhilentäjä-ässäpoika Hari, ja sitten kaikki 20 viime vuoden kamalimmat ääri-islamilaiset teot, jotka sotkivat aina juuri heidän elämänsä ratkaisevat hetket, oltiinpa sitten Punjabissa, Kashmirissa, Skotlannissa tai Sveitsissä. Onnistuvatko he kaikesta huolimatta saamaan toisensa tarinassa, joka on liian pitkä mahtuakseen kunnolla 156 minuuttiin ja siksi bugaa?

Tästä on kysymys viimevuotisessa romantiikkaeepoksessa Mausam. Sonum Kapoor on todella kaunis sankaritar, Shahid Kapoor ei taasen onnistu miehistymään tarpeeksi minun makuuni 20 vuodessa edes univormulla ja viiksillä. Loppukohtaus oli jotakin aivan posketonta valkoisine heppoineen, tyhjässä maailmanpyörässä tulipalomaisemassa parkuvine lapsineen ja yksikäsikiipeilyineen.

Lukuisista puutteistaan huolimatta tuo tahattomasti naurattanut filmi jätti suuhuni hyvän jälkimaun. Ja minä tiedän sen johtuvan siitä että enemmistö viime vuosina tehdyistä Bolly-leffoista, jotka olen nähnyt, on tuottanut minulle pettymyksen modernilla länsimaiden ja etenkin länsimaalaisten paheitten ihannoinnilla ja apinoinnilla. Musiikkikin kosiskelee MTV-tyyliä ja naislaulajatkin alkavat olla uhanalaisia, mitä nyt joku vähän seksikkäästi huokailee joskus mieslaulajien väliin. Bollywood, joka vasta muutama vuosi sitten tarjosi upean, väkevästi omintakeisen vaihtoehdon länsiviihteelle, on aallonpohjassaan. Mutta sehän ei voi kuin tarkoittaa että the only way is up!

Pettymys oli myös Ra One, viime vuoden ehkä odotetuin uutuus Bollywoodia suurkuluttavassa maailmassa. Tietokonepelin pahis Ra One (lausutaan siis Raavan, kuten Ramayanan pääpahiksenkin nimi) herää henkiin, tappaa luojansa ja alkaa jahdata tämän poikaa, joka peliä viimeksi pelasi. Nokkela poikapa herättääkin henkiin myös pelin sankarin G-Onen (lausutaan dziivan, mikä on sielu sanskriitiksi), joka on kiiltokuvaversio hänen edesmenneestä isänsä ulkomuodosta ja tämän hyvistä puolista ja arvoista. Henkiin herännyt pelihahmo Shah Rukh Khan törttöilee sitten oikeassa elämässä luojansa tilalla tämän perhettä suojelemassa.

Tässähän voisi olla ainesta. Mutta kun ei. Tekijöille on ollut tärkeintä luoda mahdollisimman näyttävä toimintailotulitus. Kaikki muu on päälle lapattua liukasta kosmeettista mössöä, joka ei hätäisyyden ja laskelmoinnin yhteisvaikutuksesta ehdi koskettaa varmaan ketään ennen on valunut unohduksen viemäriin. Henkilöhahmot eivät yksinkertaisesti saa toimintakohtausten puristamina tilaa kehittyä kiinnostaviksi - ei isä, ei äiti eikä poika, ja kaikki muut tarinan henkilöt nyt ainakin ovat ohuita kuin lapseni olisivat ne paperista leikanneet - paitsi että omat pienet koululaiseni loisivat varmasti paremmin mieleenpainuvia tyyppejä!

Ja, tämänhetkistä haukotuttavaa trendiä seuraten, tapahtumat sijoittuvat pääasiassa länsimaahan, jossa hahmot elävät länsimaalaista elämää. Erään kohtalaisen ikävystyttävän tanssibiisin aikana luennoin ystävättärelleni siitä miten Kareenan olemattoman minin mekon kaltaisiin hepeniin pukeutuivat vielä 90-luvulla Bollywoodissa vain sellaiset sankarittaret, joita ohi ajava prätkäjengi alkoi heti ahdistella niin että sankarin piti hakata sen kaikki jäsenet, minkä jälkeen sankaritar tajusi että kandee hei pukeutua sariin vaan.

Sentään joitakin naurattavia hupikohtauksia sisältävän elokuvan ainoa pelottava hetki (taisin kiljaista!) tulee kun Shah Rukhin leskeä esittävän Kareena Kapoorin silmät alkavat aivan yllättäen palaa punaisina. Hrr! >:-)

Kohokohta on kuitenkin kappale nimeltä Chammak Challo, kerrassaan vastustamaton tanssinumeroduetto, jonka miesäänenä loistaa yllättäen USA:sta mumbailaiseen studioon kärrätty länsitähti Akon.

 

Hippiaatteessa on päältä päin katsottuna paljon hindulaista. Ja ihon alla paljon sellaista mitä hindut yleisesti pitävät syntisenä ja aivan epähindulaisena.

Hippiystäväni avarsi tätä minulle kerran oivallisesti: hippi on aina joko rauhan tai rakkauden tilassa. Rakastuminen vie mielenrauhan positiivisella tavalla hetkeksi. Takertua ei kuitenkaan saa, kaikkia tulee rakastaa. Siksi rakkaus on hipeille fyysisestikin vapaata eikä mustasukkaisuutta sallita. Se mitä muut kutsuvat uskottomuudeksi on uskollisuutta tälle ihanteelle. Yleensäkin elämän tulisi olla aivan spontaania, kunkin tulisi elää vapaudessa ja kuunnella Jumalan ääntä sydämessään eikä taipua vanhoihin moraalisääntöihin. Sitoutuminen työpaikkaan ja uraputkeen istuu, tietysti työn laadusta riippuen, sekin huonosti hipin arvomaailmaan.

Hippi-ideologian mukaan yrittää elää myös 1971 valmistuneen Bollywood-elokuvan Haré Rama Haré Krishnan sankaritar Jassu, joka tosin on muodikkaasti muuttanut nimensä, koska tahtoo olla Janis, Joplinin mukaan. Hän (Zeenat Aman) on intialaistyttö, mutta kasvanut Pohjois-Amerikassa. Parikymppisenä Jassu-Janis on karannut Kathmanduun tuhlaamaan rikkaan isänsä rahoja hasista poltellen, ryypäten ja hindulaisia mantroja laulellen isossa samanhenkisessä nuorisojoukossa, joka vannoo myös vapaan rakkauden nimeen.

Jassun isoveli Prashant (Dev Anand) rientää Kathmanduun siskoaan pelastamaan. Sisarusten vanhempien traagisen avioeron johdosta Prashant on, toisin kuin siskonsa, kasvanut Intiassa äitinsä huollossa. Hän on oppinut suhtautumaan mantroihin kunnioituksella, ja vaikkei hänkään uskonnolliselta vaikuta, hän kunnioittaa hindulaisia perinteitä ja hänen mielestään laiskottelevat hipit ovat aivan vinksallaan. Kappaleessa Dam Maaro Dam hipit hoilaavat Jassun johdolla Vishnun nimiä varsin erilaisessa kontekstissa kuin me vaisnavahindut. Prashant rientää kohtaukseen mukaan torumaan heitä: älkää hyvät ihmiset tehkö syntejä Herran nimissä!

 

Elokuvassa on nopea tempo ja perin gruuvi meininki, eikä katsoja ihan aina pysy henkilöhahmojen logiikan perässä. Osaltaan filmi on Nepalin matkailumainos, mikä tosin on ainakin minusta vain plussaa ;-)

Kaiken kaikkiaan tämä filmi on mielenkiintoinen aikalaiskuvaus ja kiinnostavaa nähtävää kaikille, joita kiinnostaa tietää, mitä Intian suunnan ihmiset ajattelevat keskuudessaan käyskentelevistä hipeistä. Elokuva kulminoituu kun poliisi puhuttelee ankarasti kahta intialaistaustaista hippipoikaa, joista toinen, John Lennonin pääkarvoituksen omaksunut liuhuletti, on hänen omansa. Poliisi-isä ja liuhulettipoika tuntuvat puhuvan aivan eri kieltä. Isä haluaisi pojan ymmärtävän että huonolla ja hyvällä eli vastuuntuntoisella elämällä on vissi ero. Poika haluaisi isän ymmärtävän että kaikki wanhanaikaiset säännöt joutavat romukoppaan, elämän kuuluu olla spontaania rauhaa ja rakkautta, ja kyllä Jumala huolen pitää. Toisen pojan isälle poliisi soittaa, ja tuo isäpappa reagoi huutamalla puhelimeen että vankilaan se kelvoton jannu kuuluukin, ei tule ikävä, en maksa takuita.

Miksi 99 % hinduista ei jaa hippien näkemyksiä siitä mitä Jumala tarkoittaa hurskaalla huolettomuudella? Siksi, että maailmassa jossa voi tehdä mitä vaan on aivan liian helppo satuttaa itseään ja muita. Se, joka taas varoo satuttamasta ja yrittää tasapuolisesti miellyttää kaikkia heidän toiveittensa mukaisesti on pian toisten kynnysmatto. Entäpä sen omasta sisimmästä kumpuavan Jumalan äänen spontaani seuraaminen? On kovin helppoa sekoittaa tuo ääni omien itsekkäiden spontaanien päähänpistojen ääneen. Hindulaisuus liittää kiertelevään toisten siivellä elämiseen aina itsekurin.

Näitä vasta-ajatuksia hippiliikkeelle ruumiillistaa elokuvassa viattomasti myös Shanti (Mumtaz), kaikkien ihailema perinteisiä tansseja suuren temppelin edustalla esittävä neito, joka rakastuu Prashantiin. Kovin nopeasti ja miestä tuntematta, vaan eipä siellä päin Kathmandua taida liikaa suoraselkäisiä, jännittäviä muukalaisia ollakaan. Pientä alleviivausta on havaittavissa: jos haluat luotettavan vaimon, älä ainakaan hippien suuntaan katsele.

Hippiystäväni olisi ehkä halunnut minunkin kokeilevan hippielämää, varsinkin silloin, kun olin sinkku. Mutta kiitos ei, minusta ei olisi hipiksi. Perinteinen hindulainen arvomaailma on kauniimpi ja tarjoaa enemmän. On mahdollista elää yhtä aikaa rauhassa ja rakkaudessa - uskollisessa parisuhteessa, jonka osapuolet nojaavat samaan arvomaailmaan ja asettavat sen ja kumppaninsa parhaan omien muuttuvien mielenkuohujensa edelle. Huumeet taas häiritsevät sekä työkykyä että meditointia.

Kaikki mitä tarvitsemme valaistuneitten seuraamiseen löytyy kyllä sisältämme Luojan luomana. Sisäisten sopukoiden päihdestimulaatiota ei tähän tarvita. Ja voipa aivonsa turmella huumeilla niinkin pahasti ettei meditaatio enää onnistu.

Bollywood, eli Mumbaissa tuotetut hindinkieliset elokuvat, jaksavat ihastuttaa tässä perheessä. Ja välillä vihastuttaakin. Joka tapauksessa olen vuosien varrella tullut nähneeksi niitä ainakin 300. Ja koska niistä on aina yhtä hauska keskustella, voisinkin ruveta kirjoittamaan tänne leffaesittelyjä ja -arvioita... sekä siirtää tänne aiemmin kirjoittamiani sellaisia.

Aloitetaanpa filmistä Main Meri Patni Aur Woh ("Minä, vaimoni ja hän"), joka oli minusta hyvin koskettava ja suloinen. Tyystin väkivallatonkin, mutta tapahtumia oli lasten makuun kuitenkin niin vähän etten voi suositella tätä filmiä perheen pienimmille ;-) Siis, minusta leffassa tapahtui mielettömän paljon, mutta suurimmat käänteet sattuivat sankarin, lyhytkasvuisen Mithileshin päässä!

Pikkuinen Mithilesh pakotetaan 2005 valmistuneen elokuvan alussa järjestettyihin avioliittoneuvotteluihin erittäin kauniin naisen kanssa. Pakotetaan, koska Mithilesh ei usko mahdollisuuksiinsa naisten keskuudessa; hän kieltäytyy ajattelemastakaan tyttöjä ja on täysin omistautunut hiljaiselle uurastukselle työpaikallaan kirjastossa, sekä herttaisen söpöllä tavalla Shivalle. Viettäessään päivän Veenan kanssa sukulaisten valvovan katseen alla hän keskustelee tämän kanssa henkeviä, ja huomatessaan miten hyvin heillä yllättäen synkkaakin, yrittää ravistella pois mielipahaa siitä ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia. Kunnes Veena sitten ilmoittaakin että valitsee kaikista kosijoistaan Mithileshin. Ne muut kosiomiehet eivät nimittäin olleet viitsineet keskustella hänen kanssaan lainkaan; he olivat oitis sanoneet "tahdon" nähdessään miten kaunis hän oli!

Kiitollisesta Mithileshistä tulee maailman täydellisin ja omistautuvin aviomies pitkälle vaimolleen. Kunpa vain hänellä ei olisi niin pahuksen huono itsetunto! Väkivallattomana ja naisia kunnioittavana hartaana hinduna hän ei onneksi pura sitä vaimoonsa, mutta paha olo ja epävarmuus kalvavat häntä tuskaisesti sisältä ja saavat hänet jatkuvasti tekemään vääriä johtopäätöksiä, ensin muista miehistä ja lopulta Veenan tunteistakin.

Minusta tämä Chandan Aroran ohjaama teos oli aivan ihana, miellyttävän kiireettömästi etenevä filmi, eikä minua siksi jäänyt harmittamaan vaikka musakohtauksissa kitsasteltiinkin. Mithileshin sisäisiä taisteluita koko sielullaan kuvaillut Rajpal Yadav on yksi Bollywoodin parhaista näyttelijöistä ja sankaritar Rituparna Setguptakin hoiti homman kotiin, vaikka siinä roolissa pääsikin kohtalaisen helpolla.

Main Meri Patni Aur Woh oli parempi kuin Mr Ya Miss jonka katsoin lasten seurassa, mutta lapset ovat tästä aivan päinvastaista mieltä! Mr Ya Miss (2006) kertoo Sanjaysta, hirveästä häntäheikistä, joka on töissä edesmenneen isänsä perustamassa mainosalan firmassa, mutta viettää työaikansa lähinnä lukuisten, toisistaan tietämättömien tyttöystäviensä vuoteissa. Sanjay on varsinainen ällöttävän miehen Bollywood-karikatyyri; klassisen komea ketjupolttaja, jolle maistuu viski ja joka järjestää työpaikkoja malleille jotka makaavat hänen kanssaan. Hänen ainoa jäljellä oleva ystävänsä on muuan toivoton, sosiaalisesti estynyt nörtti.

Tapahtumat pääsevät vauhtiin, kun eräs tyttöystävistä saa kaiken selville ja kalauttaa vihapäissään häntä koriste-esineellä kalloon vähän liian kovaa. Sanjay kuolee. Tuonpuoleisessa hän tapaa Shivan ja Parvatin, jotka päättävät lähettää mokoman syntisäkin demonien kiusattavaksi helvettiin. He kuitenkin lieventävät tuomiotaan kun Sanjay anelee armoa ja palauttavat hänet maan päälle - mutta hi hii, peiliin katsoessaan Sanjay saa huomata olevansa nainen (Antara Mali, joka on myös toinen filmin käsikirjoittajista).

Tyttäriäni ainakin nauratti ihan sikana seurata miten hullusti "Sanjanaksi, Sanjayn siskopuoleksi" tekeytyvälle ketkulle ennen pitkää kävi kun hän yritti jatkaa elämää niin kuin ennenkin, sukupuolenvaihdoksesta huolimatta. Pitkän filmin edetessä Sanjana muun muassa vaihtaa Sanjayn mieltymysten mukaisesti valitut megababe-vaatteet poikatyttötyyliin voituaan huonosti kun miehet kohtelevat häntä juuri niin kuin Sanjay kohteli naisia, ja silti pää osuu lasikattoon aina vain kovemmin. Nörttipoika (Ritesh Deshmukh) on yhä tämän toivottoman sielun ainoa tuki ja turva, mutta eikös poju väkisinkin ennen pitkää rakastu, vaikkei Sanjanassa ole ainakaan minun näkökulmastani paljonkaan rakastettavaa. Eihän hän ole koskaan ketään muutakaan naista päässyt tuntemaan...

Kaiken kaikkiaan Mr Ya Miss ("ya" = tai, vai) oli herkullinen komedia, ja aika julmakin. Antara Mali on erinomainen komedienne ja osaa taitavasti muuttua kolhon miehekkäästä koheltajasta hitaasti yhä naisellisemmaksi. Shivan ja Parvatin väliintulot toivat Hollywoodissa jo paljon käsiteltyyn aiheeseen juuri sitä Bollywoodin hohtoa jonka takia moni juoni-idea toimii paljon paremmin hindinkielisenä musikaalina. Tämän filmin teemoja tietenkin vielä kärjisti intialaisen yhteiskunnan sovinismi.

Ja kun Bollywoodissa ollaan, mukana on vesittämätöntä ja hymistelemätöntä moraaliopetusta. Mr Ya Miss:n päätteeksi meidän talon tyttöjengi keskusteli syvällisesti siitä, miten Jumala on selvästikin luonut naiset lempeämmäksi, ymmärtäväisemmäksi, kärsivällisemmäksi, sisältä ja ulkoa kauniimmaksi sukupuoleksi - ja siksi on kahta kauheampaa kun nainen heittää lahjansa pois ja käyttäytyy yhtä idioottimaisesti kuin miessukukunnan kelvottomimmat yksilöt.