Wanha hirsipuumäki Eppingtonin metsässä, Lontoossa, on paikka, jonne etenkin nuoret miehet ajavat öisin pimatsujensa kanssa saadakseen nämä kirkumaan ja kietomaan somat käsivartensa ympärilleen.

Mäki on nimittäin semmoinen, että siellä sammutettu auto lähtee itsekseen ylämäkeen niin etu- kuin takaperinkin.

Meidänkin piti tietysti päästä kokeilemaan ilmiötä, joten vietimme yhden aamupäivän ihanasta yhteisestä lomastamme Hangman's Hilliä etsiskellen. Se löytyi, ja se toimi. Meistä oli hurjan hauskaa istua itsekseen ylämäkeen liikkuneessa autossa.

Jotkut mieheni kaverit ovat eri mieltä. He kammoksuvat mainittua hirsipuumäkeä, koska pelkäävät aaveita ja pahoja henkiä. Tapahindu työkaveri ei ikinä halua palata sinne. Kristitty seurakunta-aktiivi ei uskalla edes lähteä.

Hindulaisuus opettaa, että aaveita on olemassa. Varmin tapa päätyä kummitukseksi on itsemurha. Itseltään hengen riistänyt henkilö jää kummittelemaan, kunnes koittaa päivä, jona hän olisi joka tapauksessa kuollut. Kummituksina elävät myös monet äkillisesti kuolleet henkilöt, jotka ovat nostalgian tai pelon johdosta takertuneet päättyneeseen elämäänsä. Elo aaveena ei kuitenkaan ole kivaa; henki haluaa kaikkea sitä mitä ei ruumiittomana voi tehdä.

Jumalan oman ei tarvitse pelätä kiukkuisimpiakaan henkimaailman olentoja. Se, jolla on Hänen nimensä kielellään ja mielessään, on kuin säihkyvän suojakilven sisällä näkymättömien maailman suuntaan. Tämän havaitsevat myös Yamadutat, Tuonelan herran raavaat miehet noutaessaan sieluja Tuonelaan; he jättävät Jumalan omat rauhaan. Mieheni tapahindu työkaverikin tietää tämän, ja hän tietää myös olevansa tapahindu, jolla eivät mantrat mielessä pysy ;-) Parempi vaan pysyä poissa aaveitten tieltä...

Intiassa on taloja, joihin kukaan ei uskalla muuttaa, koska kaikki pelkäävät kummituksia. Paitsi Jumalan omat. Eräskin krishnalainen sai näin perheelleen ison kodin polkuhintaan, ja naapureitten ihailut kaupan päälle.

No, mitä Hangmans' Hilliin tulee, kyseessä ei ole hirttosilmukallaan pyörällisiä kulkuneuvoja ylöspäin vetävä kummitus, kuten perimätieto kertoo, vaan optinen harha. Maasto saa alamäen näyttämään ja tuntumaan ylämäeltä. ;-) Olemmepa me pirullinen pariskunta kun emme kertoneet tätä tutisijoille!

Vaan mistäs sitä tietää vaikka paikalla aikoinaan hirtettyjen sielut tämän optisen harhan aiheuttaisivat... :-D

- Kuinka monet sortsit sinä oikein olet ostanut?
- No kun sinä tykkäät niistä.
- Miten niin?
- Sanoit ihan selvästi vuosi sitten että sinusta olisi kiva nähdä minut länsimaalaisissa trendivaatteissa.
- Sanoinko muka?
- Minulla ei ollut länsimaalaisia trendivaatteita, joten pidin silmät auki juttukeikalla nuorison tanssinäytöksessä nähdäkseni mikä on  muotia, ja ostin sitten länsimaalaisia trendivaatteita paljon viime keväänä ja kesänä ihan sinua varten.
- Ihan turhaa rahanmenoa! Näytät kauniilta kaikissa vaatteissa.
- Eipäs ollut turhaa, minusta oli hulvatonta miten tyrmäävä vaikutus sortsiasusteellani oli kun matkustin ekaa kertaa luoksesi.


- Hei kulta, mikset sano mitään.
- No kun sanoit minulle kaksi minuuttia sitten että hys.
- Milloin opit ettemme me ei-suomalaiset tarkoita mitä sanomme!


Luulin nuorempana olevani mitä epäsuomalaisin suomalainen hindu-uskontoineni ja kaukokaipuineni. Ahdisti se, miten kehnosti ihmiset täällä osaavat jutella, selvin päin. Mutta mitä kauempana olen haahuillut ja mitä syvemmälle uskontooni sukeltanut, sitä suomalaisemmaksi olen alkanut itseni tuntea. Ja sitä kiitollisempi olen niistä lukuisista asioista, joissa suomalaiset ovat "hindulaisempia" kuin monet hindut. Ja se selvin päin puhumisen taitokin kyllä löytyy kun pintaa raaputtaa, olen itse saanut oppia rajantakaisessa Karjalassa syntyneiltä suomalaisilta.

Mirjami inspiroi minut pohtimaan, mitä oikein on suomalaisuus.

Minulle suomalaisuus on rehellisyyttä, sanoihin sitoutumista. Se on kykyä kohdata kaikki ihmiset tasa-arvoisina ja nähdä, ettei keisarin uusia vaatteita ei ole olemassakaan. Se on sisukasta työmoraalia. Ja se on vahvaa naiseutta, kykyä kysyä, että vaikka miehet olisivatkin haljuja tai saamattomia niin miksi ihmeessä naisten pitäisi alentua heidän tasolleen.

Varoitan että tämä kirjoitus sisältää sitten paljon yleistyksiä. Ilman niitä olisi pahuksen vaikea kirjoittaa mitään luonnehdintoja mistään kulttuurista. En kiistä että poikkeuksia on, on niin että ihan silmissä vilisee.

Mitä enemmän olen viettänyt aikaa ulkomaalaisten kanssa, sitä vahvemmin on suomalaisuudessa esiin korostunut tämä: me emme sano luonnostamme mitään, mitä emme tarkoita, emme, vaikka se merkitsisi tympeää hiljaisuutta. Suomalainen sitoutuu jokaiseen lausumaansa sanaan niin, että tekee niistä totta jos käy ilmi etteivät ne ole totta.

Intialainen pääsiäisvieraamme, puhelias ystävättäreni, sai minut pahoinvoinnin partaalle ylisanoillaan. "Sinä olet maailman paras siskoni! Nämä päivät luonasi ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa!" Eihän tuollaiseen lirkutteluun voi suomalainen vastata kuin sarkastisella tyrmäyksillä, leijailevien hempeyksien alas mottauksilla! Ei ihme, että Ranskassa varttunut suomalaisystävättäreni kokee Suomen kovin synkäksi paikaksi ja riemastui saadessaan tutustua mainittuun intialaisnaiseen.

Toisaalta oman miehen suusta hempeydet kyllä otetaan kiitollisuudella vastaan, ja itse asiassa luulen tämän olevan suurensuuri syy sille että suomalainen nainen päätyy niin mielellään ulkomaalaisen miehen kainaloon. Se ei välttämättä edes ole seurausta siitä, etteivät suomalaiset miehet osaisi puhua. Suomen nykykieleen ei vaan niin helposti istu sellainen lepertely kuin mihin tahansa muuhun kieleen; mies, joka yrittää olla runollinen puhutuksi suomeksi, saattaa kuulostaa lipevältä. Eipä silti, lipeviä ne ulkomaalaisetkin voivat olla, mutta toisella kielellä tietynlainen asiayhteyssuojamuuri puuttuu tai on heikko.

Kun on itse puheissaan rehellinen, ottaa kovin helposti toisenkin sanat kirjaimellisesti.

Hindulaiseen ideaalimaisemaan äärirehellisyys sopii kuin valettu. Kun siihen vielä yhdistetään antaumuksellisen puolison ideaali, päästään noihin ylle ikuistettuihin tilanteisiin. Miehenikin on minusta moitteettoman rehellinen, mutta ei kuitenkaan suomalaisen kirjaimellinen. Rehellisyyden raja on hänellä hieman eri paikassa.

Toinen suomalaisuuden määritelmä, jonka ääriviivat piirtyivät minulle esiin vasta kun aikanaan vietin aikaa Intiassa, ruumiillistui Pekka Haaviston vaalihumussa. Ja toisaalta yhtä lailla pääsiäisenä; tämänkin ystävättäreni Intiasta pani ylisanoin  merkille, mutta vakavammin, ja miehenikin liittyi kuoroon: suomalaiset kohtelevat kaikkia tasa-arvoisesti. (Kunhan saavat suunsa auki, hiljaisuutta ei pidä ulkomaalaisten tulkita ylenkatseeksi!) Samaa viestittää myös tällä hetkellä Kalkutassa oleva suomalaisystäväni. On se vaan suomalaisin sinisilmin tarkasteltuna surullista ja pysäyttävää miten kai valtaosa maailman ihmisistä elää hierarkiassa, kun taas meillä siivooja voi tuosta vain naida miljönäärin, eikä kukaan edes kohota kulmiaan.

Britanniassa jako työväenluokkaan ja yläluokkaan on vahva, ja miltei yhtä vahva, vaikkakin näkymätön, on geneettisten brittien itsensä ja maahanmuuttajien väliin pystyttämä muuri. Tällaiset ovat mieheni ja tuon intialaisen ystävättäreni, joka asuu tällä hetkellä väliaikaisesti Englannissa työkomennuksella, kokemukset. Kun ystävättäreni vuosia sitten jo selitti minulle ettei tästä syystä osaa kuvitella että löytäisi itselleen brittimiehen, en ymmärtänyt ollenkaan. Nyt tiedän, että suomalaiset miehet eroavat tässä asiassa ihanasti brittimiehistä. Olen kuullut huhua, että ne kansat, jotka eivät ole koskaan pitäneet muita kansoja siirtomaapalvelijoinaan, olisivat useinkin suomalaisten kaltaisia siinä miten muukalainen otetaan vastaan.

Kolmas asia, joka uskoakseni nivoutuu väkevästi yhteen tuon edellisen kanssa, on naisten ja miesten tasa-arvo, jonka tulee vastaan jo kielemme sukupuolettomuudessakin. Täällä naiset ovat aina olleet vahvoja ja pärjänneet yksin miesten ollessa metsällä tai sotimassa, ja olleet rohkeasti mieluummin yksin lasten kanssa kuin omaa osaansa hoitamattomien miesten kanssa. Tämä maa on täynnä itsenäisiä vahvoja naisenmalleja. Siinä joukossa on hienoa kasvattaa tyttäriä.

Kun palasin viimeksi Lontoosta, uskaltauduin juttusille suomenkielistä lehteä lukulaitteestaan tutkailleen miehen kanssa. Juttelimme koko loppulentomatkan ajan. Mies oli asunut USA:ssa 20 vuotta. Hän piti ydinsuomalaisuutena sisukasta työmoraalia, sisäistä kunniantuntoa, joka ajaa ihmisen tekemään työnsä hyvin ja luotettavasti loppuun vaikka pitäisi mennä läpi harmaan kiven.

- En usko oikeastaan mihinkään, katson olevani ateisti. Mutta tämä mitä sanotaan luterilaiseksi työmoraaliksi istuu minussa syvemmin kuin mikään uskonto.

Mykistävän hienosti sanottu.

Mainitun työmoraalin luterilaisuudesta en kyllä tiedä, muutoinhan sen pitäisi näkyä kaikkialla missä ihmiset ovat luterilaisia. Pikemminkin sanoisin että tuo sisäinen kunniantunto on universaalin moraalin mukainen ja tulee esiin kaikkialla, missä ihmiset rakastavat dharmaa.

Ihan vaan omana kohta 33 vuotta jatkuneena elinaikanani Helsingin seudulla on ollut nähtävissä muutoksen tuulia. Ihmiset keskieurooppalaistuvat, omaksuvat yhä enemmän kosmopoliittisia tapoja, jotka ovat usein itse asiassa paheita, ja hylkäävät suomalaisia perusarvoja. Jos suomalaiset perusarvot ovat pahimpien persujen edustamaa suvaitsemattomuutta, ne joutavatkin kaatopaikalle.

Suomalaisuudessa on kuitenkin valtavan paljon sellaistakin, jonka soisi siirtyvän tuleville sukupolville maailmanloppuun asti. Kansainvälistymisessä parasta onkin se että voi poimia parhaat arvot ja toimintatavat kaikkialta. Korvata huonon suomalaisuuden hyvällä mallilla jostain muualta, mutta pitää yllä ja arvossa hyvää suomalaisuutta.

Helsingissä on virkistävää, miten sisukkaiden, sisäistä kunniantuntoa uhkuvien työmoralistien jatkuva muuttoliike "Perus-Suomesta" etelään muistuttaa pitempään täällä majailleita siitä, mitkä perusasiat ovat tärkeitä.

Toisin kuin miehen seksiaddiktio, naisen seksiaddiktio ei oikeastaan ole kovin fyysinen juttu. Pikemminkin kuin elimellinen mielihyväaddiktio se on addiktio miesten palvovaa mielenkiintoa ja siihen liittyviä kohteliaisuuksia ja etuja kohtaan. Se on addiktio sitä egon hyväilyä ja hetkellistä valtaa kohtaan, jota seksisuhde miehen kanssa tuo - addiktio siksi, että nainen lähtee niihin mukaan yhä uudelleen siltikin vaikka älyllisesti tiedostaisi, ettei kannattaisi.

Tällä hetkellä niin moni nainen kaveripiirissäni on epäonnisten, kuluttavien, masentavien miessuhteitten kierteessä, että minusta tuntuu välillä kuin olisin antiikin Kreikan Kassandra. Näen mitä kamalaa on tulossa, mutta sanojani ei uskota. En tarkoita että minussa itsessäni olisi jotain erityistä näkijänlahjaa: kuka tahansa joka ottaa minkä hyvänsä uskonnon opit vakavasti pystyy ennustamaan saman kuin minä. Että tuhon tielle itse astutte kun lähdette leikkiin.

Ja tämä on vähän niin kuin alkoholi. Jos homma ei mene täysin överiksi, asianosainen ei itse halua uskoa, että hänellä on ongelma. Seksin ollessa kyseessä överiksi ja tukiryhmään ohjaamisen arvoiseksi addiktioksi kutsutaan vain sitä kun ihminen on irtosuhdekierteessä eikä kykene olemaan uskollinen kumppanilleen.

Iso osa Suomen sinkkunaisista on puolimatkassa. Tuntemattomien sänkyihin he eivät lähde, mutta FB-tuttavuus, vähäinen lirkuttelu ja vaivannäkö riittää siihen että nainen lähtee suhteeseen, jolla ei ole tulevaisuutta. Lähtee vaikka aina vakuuttaa kaikille, että oikeasti hän haluaisi vain turvallisen ja vakaan parisuhteen täynnä rakkautta.

Ja Kassandra sen kun toistelee että virheitä tekevät kaikki eikä emämokankaan takia kannata itseinhoon vaipua, mutta virheistä pitää oppia, ettei toista samoja uudestaan.



Toivon rintani kipeäksi, että jos eivät ystävättäret niin ainakin omat tyttäreni uskovat.

Helsingin seudun ihmisiltä ovat yhä enemmän arvot kadoksissa.

Se voi toisaalta olla parempi asia kuin että arvot ovat väkivaltaiset ja suvaitsemattomat.

Mutta henkilökohtaisella tasolla arvojen puuttuminen on loppujen lopuksi tragedia.

Jotkut arvoköyhistä ihmisistä ovat sitä, koska ovat kasvaneet olemaan, koska kukaan läheinen ei ole heille koskaan vakuuttavasti arvoja tarjonnut. Osa on taas päätynyt arvoköyhyyteen vapaaehtoisesti, koska pitää kaikenlaisia arvoja vapauden vastakohtana.

Yhteistä arvoköyhille on, köyhyyden alkuperästä riippumatta, Facebook-filosofia. Sen mukaan kaikesta voi tykätä; kaikesta pitää saada tykätä. Kaikessa pitää kuitenkin olla mukana unlike-nappi, epätykkäysmahdollisuus, niinä päivinä kun sattuu tuntumaan siltä.

Esimerkki. Valtaosa helsinkiläisistä "tykkää" uskollisuudesta, mutta jos vaikkapa jonakin alkoholintäyteisenä lauantai-iltana kun oma kulta ei ole maisemissa tekeekin mieli olla tästä arvosta tykkäämättä, niin tykkäyksen voikin perua, ainakin yhdeksi illaksi.

Lupaukset ja sitoutuminen ylipäätään mihinkään ovat Facebook-filosofiaa kannattavalle henkilölle kauhistus, vaikka tottahan näistä jutskista kuuluu silleen julkisesti tykätä. Kaikkeen kivan oloiseen pitää saada mennä innostuksen huumassa mukaan, ja peruakin pitää saada. Jos siitä koituu jollekulle mielipahaa tai ongelmia niin sehän on sen jonkun oma ongelma.

Mielipahanaiheiden asteet vaihtelevat. Harmittominta lienee se kun on luvattu mennä kylään toisen luokse ja se toinen kokkailee ja sitten perutaankin viime hetkellä kun ei hotsitakaan lähteä. On helpompaa pelailla, katsella telkkaria tai potea krapulaa kotona. Ikävämpää on kun ihmiset menevät mukaan hyväntekeväisyyshankkeisiin ja lopettavat ne kesken - tai kun joukko ihmisiä ryhtyy yhdessä luomaan isoa projektia, josta joku vaikka mihin lupautunut sitten livahtaakin pois jättäen muut pulaan.

Pahinta ihmisten sitoutumiskammoisuus on kuitenkin läheisimmissä ihmissuhteissa. Ihminen, joka uskoo lähinnä vain oikeuteen seurata mielihalujaan sekä omaan vetäytymisoikeuteensa, on epäluotettava, energiaa pois imevä kumppani kelle tahansa joka haaveilee vakavasta, kestävästä ihmissuhteesta. Hän on myös vanhempi, joka tietää vuosi vuodelta vähemmän siitä, mitä hänen lapsensa päässä liikkuu.

Ja sitten on koko joukko erityisesti nuoria ihmisiä, joita arvojen puute ja kaikki-käy -meininki viiltää ja vahingoittaa epäsuorasti. Nuoret tekevät asioita joita eivät haluaisi tehdä ja joita he katuvat myöhemmin siksi että ainoa arvo, jonka ympäristö on heille opettanut, on se, että kaikkeen pitää suostua ainakin vähäksi aikaa. Tästä on yleensä kyse esimerkiksi silloin kun herkkä nuori nainen menee sänkyyn kivan miehen kanssa osin palkinnoksi tämän kivuudesta tai säälistä koska "kaikkihan niin tekee", vaikka ahdistuu tapahtuneesta, koska ihmissuhde-elämään ja omiin energioihin tulee solmu, jota on vaikea avata.

Ja kun ahkeruudesta ja velvollisuuksistakaan ei tarvitse sitoutuneesti tykätä, syntyy yhä enemmän tilanteita, joissa yhdet jättävät hommansa tekemättä toisten uupuessa, kun he tunnollisina ja auttavaisina yrittävät tehdä toistenkin työt.

Rajallisuus tekee onnelliseksi, oppi Mikko Kuustonen Afrikassa. Kun kaikkea ei ole rajattomasti eikä elinajan ennustekaan pitkä, "vähän" ja "nyt" muuttuvat merkityksellisiksi onnen aiheiksi.

Sama pätee moraaliksi kutsuttuihin rajoihin. Jos valitsee vapaaehtoisesti itselleen raamit, joitten sisällä liikkuu, ei enää hajoakaan loputtomien mahdollisuuksien ja houkutusten kakofoniaan. Ihminen oppii keskittymään ja vapautuu tuottamaan kestävää onnea. Niin itselleen kuin muillekin.

Kuinkahan moni tottumuksesta yhdessä elävä supisuomalainen pari pääsisi läpi, jos heidän avioliittojaan ruvettaisiin penkomaan ja revittelemään niin kuin suomalaisen ja köyhempien maiden kansalaisten välisiä avioliittoja? Kysynpä vaan, jos oikean avioliiton mittari on se, että puolisot ovat "oikeasti rakastuneet" toisiinsa, niin aikusten oikeesti, niin että maahanmuuttoviranomaisetkin sen uskovat.

Se, että viranomaiset saavat päättää, kenen avioliitto on aito, on yhtä epäreilua, kuin että kuka tahansa voi yrittää panna alulle biologisen lapsen eikä kukaan estä äitiä vammauttamasta lastaan raskaudenaikaisella päihteitten käytöllä - mutta adoptiovanhemmaksi pääsee vain pitkän ja raskaan "sovitko vanhemmaksi" -syynäyksen kautta, eivätkä samansukupuoliset pariskunnat sittenkään. Jos onnettomien Suomi-Suomi -parien epäonni ei kuulu viranomaisille, niin miksi onnellisten Suomi-ulkomaa -parien onni sitten kuuluu?

Sattuneesta syystä olen tällä hetkellä aika herkkä tämän genren tarinoille. Dharmapatin oleskelulupahakemuksen käsittely alkaa näillä näkymin vasta kesällä Maahanmuuttoviraston ruuhkien takia. Se jännittää, vaikka en keksi yhtään syytä, minkä nojalla hänelle ei myönnettäisi aviopuolison oleskelulupaa. Kukaan voi tuskin kuvitella pyrkyriksi miestä, joka on jo ollut aivan luvallisesti opiskelemassa ja sitten töissä toisessa EU-maassa 11 vuotta, jolla on siellä vakituinen työpaikka ja pysyvä työlupa. Eikä hänen synnyinmaansakaan ole sotaisa ja rutiköyhä, vaan niin myöhään siirtomaavallan alta itsenäistynyt saari, että sen kansalaiset nauttivat Schengen-maissa viisumivapaudesta.

Sitä paitsi tarpeen vaatiessa löytäisin saman tien ainakin 20 läheistä ja paksun pinkan valokuvia ja loputtomasti kirjallista hempeää materiaalia todistamaan, että me olemme ihan oikeasti rakastuneet. Jos sekään ei riittäisi, katsoisin, että Suomen valtio pakottaa minut hankkiutumaan raskaaksi aiemmin kuin se on taloudellisesti järkevää, sillä yhteinen lapsi vaikuttaa sellaiselta todisteelta avioliiton aitoudesta, ettei Maahanmuuttovirasto voi sitä sivuuttaa. Lapsen edun nimissä ei voi.

Sydämeni itkee kaikkien meitä kovaosaisempien puolesta.

Ajankohtaisessa kakkosessa, esmes, kerrottiin Vuokon ja Lulin tarina. Suomalainen nainen ja kosovolainen pakolaismies rakastuivat, asuivat yli kaksi vuotta yhdessä, olivat naimisissa - kunnes Maahanmuuttovirasto julisti heidät lumepariksi ja passitti Lulin takaisin Kosovoon.

Syiksi luettiin, että heillä oli ikäeroa (nainen vanhempi), mies oli yrittänyt saada luvan pysyä Suomessa muillakin tavoin (ihan kuin se olisi pakolaiselle synti) eikä heillä ollut kuulemma yhteistä kieltä (mies kyllä ymmärsi ja puhui suomea erittäin hyvin dokumentissa). Lisäksi ihan kaikki vastaukset haastatteluissa, joita järjestetään kun yritetään selvittää onko pariskunnan rakkaus aitoa vaiko ei, eivät olleet olleet yhteneväiset. Tämä palautti mieleeni viikonloppuna Suomen Kuvalehdestä lukemani artikkelin siitä miten jopa yksinäiset pakolaislapset onnistuvat yhä harvemmin perheenyhdistämisessä. Otteita:

"Esitetyt perustelut saavat juristit pohtimaan, haetaanko syitä kielteiseen päätökseen tietoisesti, jolloin pienikin ristiriita yksityiskohdissa riittää syyksi hylkäämiseen."

"...on oikeusturvan kannalta hankalaa, että haastatteluja ei nauhoiteta."

"Kun kielteiseen päätökseen haetaan muutosta hallinto-oikeudesta, ei ole yksiselitteistä pohjaa, mihin vedota. Syntyy turhaa juupas-eipäs -väittelyä, kun haastateltu kiistää sanoneensa niin kuin muistoon on kirjattu. Voi epäillä, että tulkkausongelmat tai tarkoitushakuisuus kirjaamisessa saattavat muuttaa asioita."

"Käytäntö on kireämpää kuin laki, ja lisäksi epäjohdonmukaista."

"Asenteet näkyvät myös lainsäädännön tiukentamisessa. Poliitikot Suomessa ja ympäri Eurooppaa ovat säikähtäneet maahanmuuttovastaisten ryhmien suosiota. Maahanmuuttopolitiikassa ei haluta näyttää lepsulta. Silloin ei yksityiskohdilla tai yksittäisten ihmisten kohtalolla ole niin väliä."

Haluaisin juosta rutistamaan pakolaislapsia ja Vuokkoa.

Haluaisin rutistaa miestänikin, mutta meillä ei ole varaa tavata lomailun merkeissä ennen pääsiäistä, eivätkä Maahanmuuttoviraston resurssit riitä käsittelemään perheenyhdistämishakemuksia inhimillisellä aikataululla. Yrittävät lohduttaa minua kun soittelen, että minä sentään voin odottaa päätöstä paljon nopeammin kuin ne pakolaiset, jotka eivät ole Suomen kansalaisia.

"Ai sinulla on kaksostyttäret? Kunhan he kasvavat isoiksi, nain heidät kummatkin!"

Oli jo kolmas mies, joka heitti saman huulen. Tajusin, että noita kaikkia toisiaan tuntemattomia tapauksia yhdisti se että olivat syntyneet Afrikassa ;-)

Tämä vitsi kolahtaa minuun kyllä paremmin:

Lontoossa oli lunta.

Se tarkoittaa, etta kaikki alkuasukkaat, jotka eivät olleet kuolleet tai sairaalassa liukkauden aiheuttamien liikenneonnettomuuksien ja peruuntuneitten kyytien käynnistämän nälkäännääntymis- ja jäätymisaallon johdosta, riensivät ulos tekemään lumiukon.

Esimerkiksi Dharmapatin kotikadun luultavasti ainoat brittiläistä geeniperimää kantavat naapurit. Nainen teki yllä näkyvän pienen tyttärensä kanssa ja kertoi, että lunta tulee näin paljon vain kerran vuodessa.

Sisällä oli kylmä. Lontoolainen vanha rivitalo ei pidä lämpöä sisuksissaan. Ja kun makuuhuone oli kuumailmapuhaltimella saatu sellaiseksi, että siellä oli kiva oleskella, aamulla meinasi happi loppua.

Ulkona ei kuitenkaan ollut kovin kylma suomalaiselle. Oikein säälitti katsoa kuinka lontoolaiset yrittivät laskea mäkeä ja kirkua riemusta liukuriin tarrautuvassa liimalumessa.

Siis alkuasukkaat. Maahanmuuttajat eivät yllättäen vaikuttaneet yhtä lumoutuneilta lumesta kuin britit. Ulalla siitä miten kannattaisi pukeutua he kantoivat lapsiaan hartioilla etteivät rassukat vain uppoaisi hankeen ikiajoiksi.

Ja mamuja Lontoossa onkin paljon enemman kuin kantaenglantilaisia. Senhän nakee jo kauppakeskusten mainoksistakin, joihin ei ole katsottu tarpeelliseksi nostaa kalpeanaamoja poseeraamaan ollenkaan.

Hippiaatteessa on päältä päin katsottuna paljon hindulaista. Ja ihon alla paljon sellaista mitä hindut yleisesti pitävät syntisenä ja aivan epähindulaisena.

Hippiystäväni avarsi tätä minulle kerran oivallisesti: hippi on aina joko rauhan tai rakkauden tilassa. Rakastuminen vie mielenrauhan positiivisella tavalla hetkeksi. Takertua ei kuitenkaan saa, kaikkia tulee rakastaa. Siksi rakkaus on hipeille fyysisestikin vapaata eikä mustasukkaisuutta sallita. Se mitä muut kutsuvat uskottomuudeksi on uskollisuutta tälle ihanteelle. Yleensäkin elämän tulisi olla aivan spontaania, kunkin tulisi elää vapaudessa ja kuunnella Jumalan ääntä sydämessään eikä taipua vanhoihin moraalisääntöihin. Sitoutuminen työpaikkaan ja uraputkeen istuu, tietysti työn laadusta riippuen, sekin huonosti hipin arvomaailmaan.

Hippi-ideologian mukaan yrittää elää myös 1971 valmistuneen Bollywood-elokuvan Haré Rama Haré Krishnan sankaritar Jassu, joka tosin on muodikkaasti muuttanut nimensä, koska tahtoo olla Janis, Joplinin mukaan. Hän (Zeenat Aman) on intialaistyttö, mutta kasvanut Pohjois-Amerikassa. Parikymppisenä Jassu-Janis on karannut Kathmanduun tuhlaamaan rikkaan isänsä rahoja hasista poltellen, ryypäten ja hindulaisia mantroja laulellen isossa samanhenkisessä nuorisojoukossa, joka vannoo myös vapaan rakkauden nimeen.

Jassun isoveli Prashant (Dev Anand) rientää Kathmanduun siskoaan pelastamaan. Sisarusten vanhempien traagisen avioeron johdosta Prashant on, toisin kuin siskonsa, kasvanut Intiassa äitinsä huollossa. Hän on oppinut suhtautumaan mantroihin kunnioituksella, ja vaikkei hänkään uskonnolliselta vaikuta, hän kunnioittaa hindulaisia perinteitä ja hänen mielestään laiskottelevat hipit ovat aivan vinksallaan. Kappaleessa Dam Maaro Dam hipit hoilaavat Jassun johdolla Vishnun nimiä varsin erilaisessa kontekstissa kuin me vaisnavahindut. Prashant rientää kohtaukseen mukaan torumaan heitä: älkää hyvät ihmiset tehkö syntejä Herran nimissä!

 

Elokuvassa on nopea tempo ja perin gruuvi meininki, eikä katsoja ihan aina pysy henkilöhahmojen logiikan perässä. Osaltaan filmi on Nepalin matkailumainos, mikä tosin on ainakin minusta vain plussaa ;-)

Kaiken kaikkiaan tämä filmi on mielenkiintoinen aikalaiskuvaus ja kiinnostavaa nähtävää kaikille, joita kiinnostaa tietää, mitä Intian suunnan ihmiset ajattelevat keskuudessaan käyskentelevistä hipeistä. Elokuva kulminoituu kun poliisi puhuttelee ankarasti kahta intialaistaustaista hippipoikaa, joista toinen, John Lennonin pääkarvoituksen omaksunut liuhuletti, on hänen omansa. Poliisi-isä ja liuhulettipoika tuntuvat puhuvan aivan eri kieltä. Isä haluaisi pojan ymmärtävän että huonolla ja hyvällä eli vastuuntuntoisella elämällä on vissi ero. Poika haluaisi isän ymmärtävän että kaikki wanhanaikaiset säännöt joutavat romukoppaan, elämän kuuluu olla spontaania rauhaa ja rakkautta, ja kyllä Jumala huolen pitää. Toisen pojan isälle poliisi soittaa, ja tuo isäpappa reagoi huutamalla puhelimeen että vankilaan se kelvoton jannu kuuluukin, ei tule ikävä, en maksa takuita.

Miksi 99 % hinduista ei jaa hippien näkemyksiä siitä mitä Jumala tarkoittaa hurskaalla huolettomuudella? Siksi, että maailmassa jossa voi tehdä mitä vaan on aivan liian helppo satuttaa itseään ja muita. Se, joka taas varoo satuttamasta ja yrittää tasapuolisesti miellyttää kaikkia heidän toiveittensa mukaisesti on pian toisten kynnysmatto. Entäpä sen omasta sisimmästä kumpuavan Jumalan äänen spontaani seuraaminen? On kovin helppoa sekoittaa tuo ääni omien itsekkäiden spontaanien päähänpistojen ääneen. Hindulaisuus liittää kiertelevään toisten siivellä elämiseen aina itsekurin.

Näitä vasta-ajatuksia hippiliikkeelle ruumiillistaa elokuvassa viattomasti myös Shanti (Mumtaz), kaikkien ihailema perinteisiä tansseja suuren temppelin edustalla esittävä neito, joka rakastuu Prashantiin. Kovin nopeasti ja miestä tuntematta, vaan eipä siellä päin Kathmandua taida liikaa suoraselkäisiä, jännittäviä muukalaisia ollakaan. Pientä alleviivausta on havaittavissa: jos haluat luotettavan vaimon, älä ainakaan hippien suuntaan katsele.

Hippiystäväni olisi ehkä halunnut minunkin kokeilevan hippielämää, varsinkin silloin, kun olin sinkku. Mutta kiitos ei, minusta ei olisi hipiksi. Perinteinen hindulainen arvomaailma on kauniimpi ja tarjoaa enemmän. On mahdollista elää yhtä aikaa rauhassa ja rakkaudessa - uskollisessa parisuhteessa, jonka osapuolet nojaavat samaan arvomaailmaan ja asettavat sen ja kumppaninsa parhaan omien muuttuvien mielenkuohujensa edelle. Huumeet taas häiritsevät sekä työkykyä että meditointia.

Kaikki mitä tarvitsemme valaistuneitten seuraamiseen löytyy kyllä sisältämme Luojan luomana. Sisäisten sopukoiden päihdestimulaatiota ei tähän tarvita. Ja voipa aivonsa turmella huumeilla niinkin pahasti ettei meditaatio enää onnistu.

Vishnu on Sarvatomukha. Eli Jumalalla on tuhannet kasvot. Ainaskin. Ja vielä enemmän nimiä. Siksi meikähindu on kuin kotonaan niin temppeleissä, kirkoissa kuin moskeijoissakin. Kirkkojen ja moskeijoiden vakikäyttäjät eivät tosin aina tunne oloaan kotoisaksi minun seurassani, vaan katsovat aiheelliseksi kertoa, että vain Jeesus / Allah voi minut pelastaa, taikka että onpas erikoista kun olen valinnut toisin kuin he.

Asuin aiemmin pienellä paikkakunnalla, jonne tuli steinerkoulu. Paikalliset "tunnustavat kristityt" kauhistuivat ja jakoivat kaikkiin postilaatikkoihin papereita, joissa varoitettiin steinerkoulujen epäkristillisyydestä.

Vekaroillani oli eilen koulun joulujuhla. Se oli kristillisin sellainen missä kuunaan olen ollut, ja se pidettiin kirkossa.

Missään tavallisessa koulussa ei saa nykypäivänä olla niin kristillinen kuin mitä steinerkoulussa ajoittain ollaan. Minua kristilliset perinteet eivät häiritse. Olen satavarma siitä että oma esimerkkini uskovaisuudesta vaikuttaa lapsiini, hyvässä ja pahassa, paljon enemmän kuin se mitä koulusta tarttuu pirtaan.

Jeesus puhuu asiaa, itse asiassa samaa asiaa kuin rakas Bhagavad Gitani. Guruni suosituksesta meditoin mielelläni myös alkuperältään kristillisiä rukouksia; Franciscus Assisilainen ja Avilan Teresa kuuluvat hindupyhimysten ohella hänen suosikkiesikuviinsa. Lapsena etsiydyin jatkuvasti kirkkoon tapakristillisen perheeni kummastukseksi ja uskonto oli mieliaineeni. Tästä herää tietenkin luontevasti kysymys, miksen sitten pysynyt kristittynä.

Siksi - ja sellaista vastalähetystyötä kyllä teen että olen tästä lasteni kanssa useaan kertaan keskustellut - että kristinusko on nykymuodossaan epälooginen.Ellei ole sielunvaelluksesta, ei ole reilua maailmankaikkeuttakaan. Entä, mietitäänpä, millainen hallitsija hyväksyy vain yhden tavan ajatella ja rankaisee toisinajattelijoita kuolemalla tai jopa kidutuksella? Hirmuhallitsijahan se. Ei sellainen hyvä Jumala jota minä diggailen. Sellainen johon minä rakastuin 15-vuotiaana lukiessani ensimmäisen kerran Krishnasta. Krishnan vastustamaton persoona onkin lopulta se joka minut todella sai kääntymään hinduksi, muuten saattaisin olla samanlainen kuin läheisimmät kristityt ystäväni, jotka myöskin uskovat että Jumalalla on monta nimeä ja että Hänen luokseen vie monta tietä, eivätkä hakkaa minua Raamatulla päähän. Sielunvaelluskin on kumman suosittu uskomus heidän keskuudessaan ja Suomessa ylipäätään, mistä kielii evankelis-luterilaisen kirkon taannoinen tutkimus (joka viides suomalainen uskoo sielunvaellukseen). Saattaisin. Tätä on vaikea kuvitella, koska olen kauemmin kuin koko aikuisen ikäni seurannut Krishnaa.

Steinerkoulussa epäkristillistä on kai sitten - herätyskristillisten piirien mielestä - kaikki uskonnot suvaitseva ilmapiiri, jonka vuoksi muidenkin uskontojen kuin kristinuskon kannattajat laittavat mielellään lapsensa niihin. Sillä jos joku tässä maassa tunnustaa jotakin muuta uskontoa kuin sitä tavallista, uskonto usein merkitsee hänelle paljon. Ja steinerkouluissa lähdetään siitä että Jumala on olemassa eikä Hänestä puhuminen ole tabu. Katsotaan, että lapset tarvitsevat hyviä arvoja, jotka ovat uskonnoille yhteisiä, kun pintavärin raaputtaa pois ja huomaa, millaisia henkilökohtaisia positiivisia muutoksia usko on ihmisissä aiheuttanut.

En ole steinerfanaatikko, teosofiassa on asioita joita en allekirjoita. Pidin kuitenkin steinerkoulua lapsilleni olemassaolevista vaihtoehdoista parhaana ja olen ollut tyytyväinen koulun henkeen ja runsaaseen taideaineopetukseen. Kasvisruokaakin saavat, jokainen lapsi voi päivittäin itse valita ottaako mieluummin vegevaihtoehdon.

Niin no, kasvissyöntihän on Amerikan raamattuvyöhykkeellä monien saarnamiesten mielestä paholaisen keksintöä ja tie helvettiin. Ja muslimit - sivumennen sanoen, jos minun pitäisi valita kristinusko tai islam sillä perusteella kumman kannattajat ovat tuttavapiirissäni loistaneet Jumalan valoa ja pyyteetöntä auttamishalua kirkkaammin, valitsisin luultavasti islamin - ovat kanonisoineet lihansyönnin ja tehneet siitä osan uskonnollisuuttaan. Rupesin ensin ehkä eniten ryhmäkurin nimissä vegeksi kääntyessäni hinduksi, mutta vuosien varrella kaikki maallisemmat hyvät syyt olla kasvissyöjä ovat saaneet minut ajattelemaan, ettei hyvä Jumala mitenkään voi haluta nykyajan ihmisten popsivan eläimiä perusravintonaan.

Tunnustavat kristityt, jotka ovat mielestään ainoina oikeassa, eivät ole tutustuneet tarpeeksi hyvin ei-kristittyihin uskovaisiin huomatakseen heissä samat hyvät muutokset kuin itsessään. Tunnustavat muslimit, jotka ovat mielestään ainoina oikeassa, eivät ole tutustuneet tarpeeksi hyvin ei-islamilaisiin uskovaisiin huomatakseen heissä samat hyvät muutokset kuin itsessään. Me tunnustavat hindut otamme rennosti, ei oikeassa olemisesta tarvitse tehdä ongelmaa. Tai no. Onhan sitä myös hindulahkoja, jotka (luultavasti turvatakseen rahavirran juuri itselleen eikä muualle) pauhaavat kaikkien muiden olevan vähemmän oikeassa. Tee uskonnosta instituutio, niin siitä, minkä ei pitänyt olla ongelma, tulee ongelma.

Luokka, jolla lapseni ovat, on opetettu lausumaan yhdessä opettavaisia runoja. Lopettakaamme koulupäiväin lopetusrunolla myös tämä kirjoitus:

Ylläni on tähtitaivas
allani on tumma maa,
valo taivahista loistaa,
maasta kukat kohoaa.
Minustakin loistaa valo,
ajatuksissani se on.
Minustakin virtaa lämpö,
sydämessäni se on.
Minustakin kukat kasvaa,
teoissani niitä on.