Olen tähän blogiin tarkoituksella kirjoittanut varsin vähän lapsista ja arjesta. Uskontotietoiskuyritelmien lomassa olen varmaankin luonut kuvan itsestäni Reissu-Reettana, jonka elämä on yhtä hummailua Lontoossa komian miehen kainalossa, tai moisen hummailun odotusta pää pilvissä.

Tosiasiassa valtaosa elämästäni kuluu lasteni parissa, milloin he eivät ole koulussa taikka sen iltapäiväkerhossa, taikka isäänsä tapaamassa, ja näinä ajankohtina minulla on paljon töitä. En ole himomatkailija. Olen lomaillut vuoden sisällä neljästi Lontoossa vain siksi että mieheni on siellä, eikä ole töiltään päässyt meidän luoksemme Helsinkiin. Öyh. Itse asiassa hän on päässyt vuoden sisällä useamman kerran luoksemme Helsinkiin kuin mitä minä olen mennyt Lontooseen. Ekalla Lontoon reissullani lapset olivat mukana, mutta lennot kolmelle maksavat niin kovin paljon enemmän kuin lennot yhdelle, ja sitten on vielä tuo koulukin käytävänä.

Lapset tiristävät ihmisrievusta ulos ytimen, niin hyvässä kuin pahassakin. Lapset (tai perhe-elämä yleensäkin) suovat jatkuvan tilaisuuden pitää fokukset muualla kuin omassa navassa, ottaa muut huomioon, tehdä arkiset asiat jonkun toisen puolesta eikä vain omaksi hyväksi. Tämä on terveellistä ihmisen henkiselle kasvulle. Mitä siihen pimeään puoleen tulee: on tavattoman helppo olla rauhallinen kuin pyhimys joko ylhäisessä yksinäisyydessä tai silloin kun ympärillä on vain yes-miehiä ja -naisia, vaan auta armias kun kanssakulkijat ovatkin eri mieltä eivätkä teekään niin kuin minäminäminä haluaa! Silloin sitä vajoaa ylväistä korkeuksistaan kuin Titanic Ärripurrimeren pohjamutiin suu sammakoita pullollaan.

Sekin on kyllä totta, että vaikka lihakset treenautuvat liikkeessä, ne kasvavat levossa. Siksi Lontoon reissutkin ovat olleet henkisesti terveellisiä minulle ja sitä kautta lapsillekin.

Muskeli, joka minulla on viime aikoina ollut erityistreenissä, on se, joka pitää maltin paikallaan kun se uhkaa luiskahtaa tiehensä. Tiedän, että kaikki vanhemmat suuttuvat ipanoilleen. En kuitenkaan suostu pitämään luonnonlakina sitä, että vanhemman pitää hermostua ja huutaa, kun yksi pikku riiviö potee kiukkukohtausta nukkumaanmenoajan jälkeen, koska on eri mieltä kuin emo siitä millä aikataululla ja missä järjestyksessä iltatoimet hoidetaan. Tai kun toinen ketale mutustaa aamukiireessä aamupalaa hitaammin kuin etana (hmm, ainakin akaattikotilot syövät kyllä itse asiassa varsin vauhdikkaasti) ja siirtyy sitten leikkimään vappupallolla takkutukkana siinä vaiheessa kun hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten olla lähtövalmiina kouluun. Puhumattakaan kaiken maailman pikku yllätyksistä tyyliin "no lattia on märkä siks että me kaadettiin eilen vahingossa kukkaruukku ja unohdettiin se, ei, sä oot ite tuhma, sä aina sanot että jos on ittellä paha mieli niin ei silti tartte pilata muittenki päivää, sä pilaat meijän päivän ku sä suutut jostain kukkaruukusta!" ja "ei me muistettu nostaa sun 15 intialaista huivia pois lattialta, se on SUN syy, sä ite aina komennat meitä tekemään jotain muuta just ku me oltas siivottu". Joo joo ja niinpä niin...

Meillä, äidillä ja tyttärillä, on lähes päivittäin täällä siis aikamoiset väittelyt. Mutta mutta, päästäkseni hengellisellä tielläni yhtään pitemmälle minun täytyy oppia säilyttämänä malttini, vaikka joskus tuntuukin siltä että se mainittu muskeli on aivan ylivoimaisen vaikea löytää.

Ja niin kiitollinen olen saamastani miehestä ja levosta, että olen päättänyt nyt pyhittää nämä 55 jäljellä olevaa päivää lihastreenille nimenomaan tässä asiassa. Haluan pysyä harmoniassa. En halua antaa ulkoisten välikohtausten aina vaan keikauttaa mielenrauhaani nurin!

Jonkinlaisena johtoajatuksena minulla on nyt se, että jos joku on minulle itselleni mahdotonta, Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Temppelissä Narasimhan syntymäjuhlassa Lontoossa saarnamies antoi neuvon perheriitoihin: Narasimha, Herra ihmisleijonan hahmoisena, on raivokkaampi kuin raikuvinkaan raivo. Kun ajattelemme Häntä, kiukkukin luikkii pakoon Hänen kyntistä kouraansa.

Oma guruni suosittelee ensiavuksi mantraa, ja pysyväksi lääkkeeksi elämänrytmin hidastamista sellaiseksi, ettei vaan ole kiire. Aina voi pyrkiä heräämään vähän aikaisemmin, ja menemään nukkumaankin vähän aikaisemmin. Aina on asioita jotka voi tiputtaa päivän ohjelmasta pois tai ainakin vähentää tuntuvasti, jotta tästä tulee mahdollista.

Lapsilla on sitä paitsi taipumusta tehdä asiat ihan reippaasti ja kiltisti, jos vanhemmat ovat mukana joko kirjaimellisesti tai ainakin hyvässä hengessä siinä vierellä ja saatavilla. Eikä lapsen raivariin tarvitse lähteä mukaan ja tuplata huutoa duetoksi. Kuinkahan monesti olen tämänkin saanut käytännössä huomata, ja silti toistan aina virheeni. Jos jossain olen tähänastisen treeniohjelmani kautta edistynyt niin sentään siinä että nämä typerät keskinäiset ärhentelymme kestävät nykyään lyhyemmän aikaa kuin ennen. Joko te olette kasvaneet tai sitten minä olen oppinut jotakin siitä miten tunnelma muutetaan, kunhan itse olen leppynyt - ja savun jo noustua päästä sitä haluaa ja osaa tehokkaammin ja antaumuksellisemmin ylläpitää harmonista tunnelmaa loppupäivän. (En myöskään ole kanavoinut lasten nostattamia myrkkyhöyryjä sisuksistani aviopuolisooni. Antakaa minun tuulettaa edes näistä pikku saavutuksista, jotta uskoisin uskottavuuteeni...)

Nyt yritän siirtyä treenissäni uudelle (rääkki)tasolle keskittämällä voimavarani siihen, ettei kodin tunnelma edes pääsisi räjähdysherkälle kireysasteelle.

Siis: 55 päivän kuntokuurini ajan pyrin järjestelmällisesti toistamaan mantroja aina vähintäänkin silloin kun minä syystä tai toisesta meinaan suuttua lapsilleni, vanhemmilleni tai kenelle tahansa... ja sen voimalla, Hänen voimallaan, pyrin pysymään henkisesti känkkäränkkätilanteitten yläpuolella. Olemaan samaistumatta ruumiiseeni ja äitiyteeni ja muistamaan sen sijaan että olen puhdas, rauhallinen ja Herran armosta ihmeisiinkin pystyvä sielu.

Yrityksen dokumentointi tähän blogiin lienee sopivaa ja jopa hyvä juttu. Onhan blogin tarkoitus kuvailla millaista on tavallisten tunnustavien hindujen elämä nyky-yhteiskunnassa. Mihin me uskomme ja miten se näkyy käytännössä.

Tulen vielä kompuroimaan itseni mustelmille näiden 55 päivän aikana, mutta siihen voi todeta Mahatma Gandhin sanoin:

Tunnen polun. Se on suora ja kapea.
Se on kuin miekan terä.
Riemuitsen saadessani kulkea sitä pitkin.
Pillitän lipsuessani.
Tämä on Jumalan sanaa:
Se joka yrittää yrittämistään ei häviä milloinkaan.
Tähän lupaukseen minulla on horjumaton luottamus.
Eli vaikka minä siis mokaan tuhat kertaa omaa heikkouttani
uskoani en kadota!

Päätöksen peruste: Suomen kansalaisen puoliso.

En ikimaailmassa aio valittaa tästä päätöksestä. Siksi olikin hieman huvittavaa että kirjekuoren sisältämissä valitusohjeissa oli huomattavasti enemmän tekstiä kuin itse päätökseen liittyvissä lauseissa ;-)

Valokuvat palasivat ihan eri järjestyksessä kuin mihin ne olin järjestänyt. Niiden vaikutusta ei voine aliarvioida :-)

Minun piti tänään tehdä puhelinhaastattelu, sitten kirjoittaa tänne Radhasta, Krishnasta ja ikuisesta rakkaudesta sekä siitä miten maanpäällinenkin rakkaus saadaan kestämään gurujen opetusten ja pyhien kirjoitusten valossa, ja sitten lähteä temppelin rauhaan kirjoittamaan artikkelia tai kahtakin, niin kuin olen ennenkin tehnyt, sillä temppelissä pyörii keskiviikkoisin kasvisravintola.

Puhelinhaastateltavat eivät vastanneet puhelimeen, ja ennen kuin pääsin käsiksi päivän blogiaiheeseen, tapahtui niin että...

Mä menin sijoiltani onnesta, vaikka vannoin, etten, mä vannoin, etten.... :-) Tämänkertainen rutiinisoitto Maahanmuuttoviraston perheenyhdistämisasioissa palvelevaan oleskelulupa-asianumeroon (auki kolmena päivänä viikossa klo 10-11) poiki tiedon jonka mukaan Dharmapatin oleskelulupahakemus on käsitelty. Päätös on tehty!

Sitä minulle ei kyllä puhelimessa kerrottu että mitä päätettiin, joten ihan vielä ei pitäisi panna bileitä pystyyn, mutta ihan oikeasti, en maalaisjärjellä enkä kaikella lainoppineella logiikallakaan näe syytä valmistautua nyt mihinkään muuhun kuin siihen että postiluukusta kolahtaa tänään aviopuolisolleni oleskelulupa Suomeen. Siksipä olen sekaisin ja rallatankin sekaisin yllä tarjolla olevaa Bollywood-hittiä ja Michael Jacksonin The Way You Make Me Feeliä ("my lonely days are gone!") ja Reijo Taipaleen Suvivalssia:

Oi rakkaani mun
nyt en lähdekään luotasi sun
tää päivä meidät yhdistää
sun luokses nyt mä jään!

Itse asiassa marraskuussa maahanmuuttoviranomaisille jättämäämme oleskelulupahakemusta alettiin käsitellä vasta niinkin äskettäin kuin viime viikolla, jolloin sain kirjeen jossa kysyttiin että onko hänellä Suomessa sisaruksia, serkkuja tai pikkuserkkuja, onko hän kenties jo muuttanut Suomeen, jos kyllä niin voisiko hän tulla ottamaan sormenjälkiä, ja jos ei niin milloin tapasimme viimeksi. Vastasin helppoihin kysymykseen saman tien ja liitin vastauskirjekuoreen silkkinauhoin yhteen solmimani "hempeimmät valokuvat" -kokoelman, joissa halimme toisiamme, tai joissa Dharmapati leikkii lasteni kanssa, kaikkina vuodenaikoina. Kuvien taakse kirjoitin sydänveri musteenani kuvatekstit. Laskelmieni mukaan valokuvat ovat saavuttaneet Maahanmuuttoviraston perjantaina ja on mahdollista että sisäisessä postinjakelussa niitten perille meno oikealle henkilölle on kestänyt maanantaihin... jolloin päätös on puhelutiedon mukaan tehty.

Näin ollen en ymmärrä mikä muukaan päätös sieltä voisi olla tulossa kuin ehdoton kyllä, tervetuloa Suomeen :-) Enhän keksi yhtään syytä jonka nojalla kukaan olisi voinut päätyä kielteiseen ratkaisuun, varsinkaan viikossa enempiä kyselemättä ja meitä edes tapaamatta. Sen sijaan uskon että kuka tahansa sydämellä varustettu immeinen joka katselee niitä valokuvia ratkeaa liikutuksen kyyneliin ja haluaa tehdä kaikkensa että voisimme elää yhdessä mitä pikimmiten.

Odotan siis postimiestä sydän pamppaillen.

Itken onnesta.

Mieheni on kunnon joogi, toisin kuin minä ;-) Hän ei itke vaan nauraa, että "minähän sanoin, minähän kerroin sinulle että Krishna järjestää kaiken, siitä asti kun tapasimme hän on pitänyt kaikki valot vihreinä meille kahdelle, joten ihan turhaan hermoilit. Temppeliin siitä nyt." Menenkin, kunhan posti tulee!

Irtisanoutumiskuvioitten takia sekä heinäkuussa edessä siintävän sukulaiskierroksen (mieheni kotimaassa) takia yhteiselomme alkanee kuitenkin vasta heinäkuussa, eli ensin matkustamme, sitten matkan jälkeen mies muuttaa meille, eikä meidän enää tarvitse elää erossa vaan elämme elämämme onnellisina loppuun asti :-)

Aika hyvää hakemussuman purkua muuten Migriltä, Maahanmuuttovirastolta. Onkohan sinne palkattu lisää työntekijöitä? Pitkin talvea minulle on sieltä pahoiteltu että sorry, täällä on nyt ruuhkaa ja käsittelyajat siksi pitkät. Aina viime viikkoon asti odotimme Migrin asiakaspalvelun tietojen nojalla että se oleskelulupa tulisi joskus kesällä!

Tämän blogin harvoilta lukijoita tulee jatkuvasti sellaista palautetta, että lapsista pitäisi kirjoittaa. Jospa nyt sitten paastosunnuntain kunniaksi minä erään paastottavan elintarvikkeen eli piristävän mustan teen lipittämisen sijaan yrittäisin virittää aivoni artikkelinkirjoitusvirkeystasolle vastaamalla ensin tällaiseen äitiysmeemiin. Se odotteli minua eräässä kivassa monikulttuurisuusblogissa. Täsmäosoitan sen edelleen Sisterille ja Liisalle.


1. TUNNEN ITSENI VUODEN MUTSIKSI, olinpa sitä ansainnut tai en, silloin kun lapseni tekevät omasta aloitteestaan hyviä, hyödyllisiä ja epäitsekkäitä asioita. Niin kuin vaikkapa silloin, kun nuo välillä aika eripuraiset siskokset antavatkin toisilleen periksi orastavan riidan välttämiseksi. Tai kun he houkuttelevat jonkun ujon ja yksinäisen lapsen leikkiin mukaan. Tai kun nuo villit ja vilkkaat ja liikunnalliset likat pysähtyvätkin keskustelemaan kavereittensa kanssa oikeasta ja väärästä, kun he jakavat mytologiaa ja johdattavat tyttöporukan hetkeksi rauhoittumaan, meditoimaan, ainaisen riehumisen vastapainoksi. Silloin tuntuu hetken siltä että olemme yltäneet tulostavoitteeseen kasvamisen tärkeimmällä osa-alueella.

2. LAPSIPERHE-ELÄMÄSSÄ HAASTEELLISINTA ON säilyttää malttinsa silloinkin kun on kauhea kiire eikä lapsen hitauden ja kiukunaiheiden syissä ole äidin mielestä mitään logiikkaa.

3. SUURIN LAPSELTANI SAAMA KOHTELIAISUUS ON SE, KUN HÄN ilmaisee viihtyvänsä kaikista parhaiten minun seurassani - enkä minä hirviö kuitenkaan joka kerta osaa sitä arvostaa vaan saatankin parahdella että annapas minun nyt rauhassa olla tietokoneella ja kokkailla yy ämmää.

4. KELLO 24 YÖLLÄ OLEN YLEENSÄ umpiunessa. Paras nukkumaanmenoaika tälle äidille on ennen yhdeksää, mikä ei kylläkään läheskään aina onnistu. Se onnistuu lähinnä niinä iltoina kun Dharmapati on pelaamassa squashia tai temppelissä eikä palvovien silmieni alla Skypessä. No, ainakin voin sanoa että on äärimmäisen harvinaista etten ole kello 24 mennessä umpiunessa.

5. KELLO 8 AAMULLA OLEN jo oikein virkeä kukuttuani pystyssä 2-3 tuntia ja juotuani kaksi kupillista intialaista maitoteetä. Olen luultavasti lähdössä lapsineni koulua kohti, koulu alkaa aina 8.45 ja sijaitsee eri kaupunginosassa, ja pistämässä toisen muksun pakaraan pitkävaikutteista insuliinipiikkiä, joka tulee ottaa aamuin illoin (toista, lyhytvaikutteista, otetaan aterioiden yhteydessä).

6. HALUAISIN SANOA LAPSENI/LASTENI ISÄLLE, ETTÄ jokohan tietäisit mitkä kaksi viikkoa kesällä voit pitää tyttöjä luonasi.

7. HALUAISIN SANOA OMALLE ÄIDILLENI, ETTÄ älä murehdi minun elämääni, sillä ei lasten kanssa yksin elävä nainen voi millään saada tarpeeksi kaikkia neljää: mielenrauhaa, läheisiä välejä lapsiin, rahaa ja siistiä kotia. Pyrkiessäni selviytymään kolmen ensiksi mainitun ylläpidosta tipautan tarvittaessa omalta vaatimuslistaltani ensimmäisenä pois tuon neljännen. Äitini kuuluu siihen sukupolveen, jolle kodin siistinä pitäminen on mitä tärkein rakkaudenosoitus perheenjäsenille.

8. VIIMEKSI KIROILIN, KUN pohdiskelin sairaalakuntoon vuosi sitten pahoinpidellyn ja edelleen sairaalassa asuvan ystäväni elämäntilannetta. Juu-u, lasten kuullen. Olemme tosin yhdessä jo aikaa sitten analysoineet puhki suomen kielen kirosanat ja todenneet, ettei hinduilla ole mitään syytä järkyttyä kristillisperäisistä kirosanoista, mutta koska emme tieten tahtoen halua kiusata ketään, voimme jättää toisten pelkäämät henget kutsumatta. Pimpeissäkään ei ole mitään ihmeellistä, meillä on jo sellaiset, älytöntäpä olisi sitä vee-alkuista sanaakaan siis toistella. Mutta kun muutaman kerran vuodessa oikein ärripäätuulelle kuitenkin tulen, suosikkini on jumalauta - Jumala, auta. Siitä ei olekaan pitkä matka takaisin ruotuun eli mantran, Herran nimien, toistamiseen mielenrauhan palauttamiseksi. Tai no okei. Jos se rauha on jo ylipäätään järkkynyt niin kovin että alan kiroilla, luultavasti kyllä yhdistelen myös perisuomalaisesti kirouksissani demonimaisesti käyttäytyvät ihmiset paholaisiin ja heidän asuinsijaansa.

9. EN OLE KOSKAAN OSANNUT piilottaa lapsilta mitään, vaan selitän aina kaiken mikä mieltäni liikuttaa, heidän ikäkielellään toki. Ainakaan heille ei ole epäselvää miksi toimin kulloinkin niin kuin toimin ja minkä vuoksi olen milläkin tuulella.

10. PARASTA, MITÄ HOUSUT JALASSA JA ILMAN LAPSIA VOI TEHDÄ, ON helpoin kysymys tässä sarjassa. Kirjoittaminen! Mutta ei, ei tämä ollutkaan helppo kysymys. Ei tässä kysytty, mikä on miellyttävintä, vaan mikä on parasta. Ne eivät aina ole sama asia. Voisin kirjoittaa loputtomasti, mutta kaikkien kannalta paljon parempaa ajanvietettä minulle olisi meditaatio. Meditoin guruni ilmoittaman minimimäärän eli puoli tuntia päivässä. Se on joskus aivan ihanaa, suorastaan yliluonnollisen rentouttavaa. Ja yleensä kuitenkin jotain ihan muuta. Vaikeaa. Pahimmillaan meditointi tuntuu siltä kuin vetäisi autoaan pulkassa kun hanki on jo osin sulanut eikä enää peitä maata.

Kauhea hiihtoloma. Siis ei minulla mitään lomaa ollut, vaan lapsilla, ja kauheaa oli se että minun olisi pitänyt yhtä aikaa tehdä toimittajan hommia kotitoimistossa ja olla leppoisasti lomaileva pullantuoksuinen äiti huomionkipeille ipanoille. Lopulta mikään palikoista ei asettunut niin kuin piti eikä kukaan ollut tyytyväinen.

Voi tyttäret. Joskus tulee niin epätoivoinen olo kun kuuntelen guruni sanoja siitä miten pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja minimoida kiire, koska hajaantunut mieli - hajamieli - ja hätäileminen suistavat ihmiset tekemään väärin. Mutta kuinka, kuinka se tehdään?!?!?! Meille tulee yleensä kiire vaikka herään aamuisin puolitoista tai kaksikin tuntia ennen teitä laittamaan kaiken valmiiksi, lapsoseni, ja herätän kyllä teidät hyvissä ajoin. Toisaalta saan myös ymmärrystä maailmanlaajuiselta nettiseurakunnaltamme, että lapsiperheiltä ei kukaan odotakaan kykyä elää optimaalisella tavalla ja yh-äitinä saan onnitella itseäni jo siitä että olen sentään kuin ihmeen kaupalla onnistunut meditoimaan puoli tuntia jok'ikinen päivä siitä pitäen kun meditoimaan rupesin. (Se onnistuu lähinnä aikaisella herätyksellä, minkä saan yleensä karvaasti huomata kun teillä on loma  - kadun ja palaan kiltisti päiväjärjestykseen yritettyäni ensin jokusen päivän koisailla yhtä myöhään kuin te ja ehtiä sitten tekemään kaikki ne asiat joita en voi tehdä kanssanne.)

Yleisin syy epätoivoiseen krooniseen kiireeseemme näyttäisi olevan toisen lapsen täydellinen kyvyttömyys ymmärtää kiireen käsitettä ja sitä, miksi muka on niin tärkeää syödä ja pukea reippaasti eikä katsella rennossa asennossa kaukaisuuteen, hyräillä jotain biisinpätkää, näprätä käsillä narunpätkää pöydänjalan ympärille yms. yms.

Ja minä taasen teen luonnostani kaiken sikasuperhypernopeasti. Hosun ja sählään. Meditoiminen on tosin rauhoittanut minua. Sählään noin puolet vähemmän kuin mitä sähläsin aiemmin, kun en meditoinut. Pääni ei enää ole seitsemän valtatien ADHD-ruuhkaristeys. Uskonnostani on ollut sellainenkin riemu että elämän suurissa päätöksissä olen seurannut dharmaa ja pyhimysten suosituksia enkä ole lähtenyt päähänpistojen matkaan. Synnin ja sen seurausten pelossa olen kaartanut monien päällisin puolin houkuttelevien karikkojen ohi. Ja itse asiassa minulle luontaisesta ripeydestä on niissä suurissa kuvioissa ollut jopa korvaamatonta apua, kun olen uskaltanut tehdä nopeasti ratkaisevia, dharman tukemia päätöksiä, jotka ovat osoittautuneet oikeiksi myöhemmin.

Mokani tapahtuvat siis, Jumalan armosta, pääasiassa mikrotasolla. Mutta on siitäkin harmia. Jatkuvasti. Helposti käy niin että pyyhällän ja juoksentelen tohkeissani tekemässä asiat moneen kertaan, kun rauhallisesti tehtynä yksi kerta olisi riittänyt ja aikaa säästynyt. Ja kun olen kantapään kautta oppinut järjestämään arkeni niin, ettei tulisi kiire, eikä rauhallinen lapseni sitten suostukaan tanssimaan minun koreografiani mukaan, minulta voi mennä maltti.

Mutta juurikin ihmetyksessäni "miten juuri minulle on voinut syntyä Hämeen hitain lapsi" piilee ratkaisun avain.

Mieheni guru opettaa, että Jumala tekee opettavaista kiusaa Hänelle antautuneille sieluille. Hän sijoittaa vuorenvarmasti samaan perheeseen ihmisen, joka nostaa pintaan sen ongelman, joka meidän mitää työstää pois tieltämme Hänen luokseen.

Jumala on antanut minulle juuri sellaisen lapsen jonka tarvitsen voidakseni rauhoittaa tempoani, oppiakseni sisäistä kiireettömyyttä. Sekä oppiakseni sen, että ainakaan huutamalla ja kiukulla ei toista ihmistä voi muuttaa.

Lontoossa oli lunta.

Se tarkoittaa, etta kaikki alkuasukkaat, jotka eivät olleet kuolleet tai sairaalassa liukkauden aiheuttamien liikenneonnettomuuksien ja peruuntuneitten kyytien käynnistämän nälkäännääntymis- ja jäätymisaallon johdosta, riensivät ulos tekemään lumiukon.

Esimerkiksi Dharmapatin kotikadun luultavasti ainoat brittiläistä geeniperimää kantavat naapurit. Nainen teki yllä näkyvän pienen tyttärensä kanssa ja kertoi, että lunta tulee näin paljon vain kerran vuodessa.

Sisällä oli kylmä. Lontoolainen vanha rivitalo ei pidä lämpöä sisuksissaan. Ja kun makuuhuone oli kuumailmapuhaltimella saatu sellaiseksi, että siellä oli kiva oleskella, aamulla meinasi happi loppua.

Ulkona ei kuitenkaan ollut kovin kylma suomalaiselle. Oikein säälitti katsoa kuinka lontoolaiset yrittivät laskea mäkeä ja kirkua riemusta liukuriin tarrautuvassa liimalumessa.

Siis alkuasukkaat. Maahanmuuttajat eivät yllättäen vaikuttaneet yhtä lumoutuneilta lumesta kuin britit. Ulalla siitä miten kannattaisi pukeutua he kantoivat lapsiaan hartioilla etteivät rassukat vain uppoaisi hankeen ikiajoiksi.

Ja mamuja Lontoossa onkin paljon enemman kuin kantaenglantilaisia. Senhän nakee jo kauppakeskusten mainoksistakin, joihin ei ole katsottu tarpeelliseksi nostaa kalpeanaamoja poseeraamaan ollenkaan.

Olenkohan ainoa, joka kulkee lansimaalaisissa vaatteissa punavaria jakauksessa?

On minulla sormuksetkin jakamassa samaa sosiaalista symbolista tietoa sivilisaadystani. Me emme usko joko-taihin. Uskomme Krishnaan ja siihen etta niin kauan kun emme pokkuroi Hanta vastaan, kaikki on hyvin vaikkemme olisikaan se, tama taikka tuo vaan seka sita, tata etta tuota. Niinpa kuhertelemme julkisissa kulkuneuvoissa ja enimmakseen pukeudummekin kuin lansimaalaiset, mutta teemme ruokaa kasviksista joille ei ole suomenkielisia nimia ja katsomme seka uusimman Bollywood-hittileffan etta vuosikymmenen pyorineen lansimaalaisen teatterimusikaalin. Mutta emme jatka baariin tai diskoon vaan temppeliin tai kotiin jotta ehdimme meditoida ja kuunnella nykyajan vermeilla mita sanottavaa hengellisilla opettajilla on Krishnasta, koska se on kivempaa. Ja toisiamme kohtelemme pyhien kirjoitusten ja gurujen ohjeitten mukaan.

Silla koko maailma kuuluu Jumalalle ja on Hanen omiensa leikkikentta, jossa voi valita parhaat jutut ja jattaa tyhmat valiin.

Olen siis mieheni luona. Kaikki on kohdallaan. Paitsi skandinaaviset aakkoset ;-)

Elämme järjestetyssä avioliitossa. Naimisiin järjestäytyminen onnistui erinomaisesti, sillä järjestimme itse itsemme naimisiin ;-)

Minusta tapa jolla päädyimme yhteen ei tosin varsinaisesti eroa siitä että kaksi luterilaista suomalaista etsii ja löytää toisensa netistä. Nettiaikahan on aiheuttamassa sen, että eurooppalaisetkin yhä enemmän järjestäytyvät kuin ajautuvat pariskunniksi. Vaihtakaa vaan sana avioliitto ihmissuhteeksi. Sillä mitä muuta parinhaku deittisivulla netissä on kuin mahdollisimman järkevän suhteen metsästystä mahdollisimman yhteensopivan ihmisen kanssa? 15 vuodessa ainakin minun tuntemani, omien vanhempieni ikäluokkaa nuoremmat suomalaiset ovat alkaneet pitää tätä paljon parempana tapana löytää elämänkumppani kuin se perinteinen hakuammunta vapaailtoina jonkinasteisessa humalatilassa. Me hyperonnelliset hindurakastavaiset ainakin suosittelemme milloin tahansa ennemmin tätä meidän pariutumistapaamme!

Järjestetty avioliitto on joka tapauksessa sanapari joka jostakin syystä kauhistuttaa eurooppalaisia. Me kalpeanaamat unohdamme niin herkästi, että suurin osa maailman ihmisistä elää eri tavalla kuin me. Että esimerkiksi enemmistö avioituneista telluslaisista elää järjestetyssä avioliitossa jonkun samalla tavalla ajattelevan, parisuhteelta samoja asioita haluavan kanssa.

Intialaiset parinhakunettipalvelut yhdistävät avioliiton järjestämisperinteen nykyteknologian mahdollisuuksiin tavalla, jolle pitää nostaa hattua. Kuka tahansa, jolla vain on pääsy nettiin, voi nyt filtteröidä miljoonien tositarkoituksella kumppania etsivien sinkkujen joukosta eteensä (tai vaikkapa naimaikäisen lapsensa eteen) juuri ne, joilla on eniten yhteistä. Jos tietää mitä haluaa, ei melkeinpä voi epäonnistua.

Minä ja mieheni ainakin tiesimme, mitä etsimme (tai vieläkin paremmin, mitä emme ainakaan etsi). Niin kuin kolmenkympin viisaammalla puolella jo kuuluukin. Meillä kahdella oli sen verran kovia kokeneet kantapäät että kaikki oli kirkasta: uskontomme ja elämäntapamme kanssa ristiriidassa elävän henkilön kanssa emme enää yrittäisi onneamme. Jos avioliitosta tulisi päätepiste sille ainaiselle tuntemukselle että sitä on yksin uskonsa kanssa aika lailla toisenlaisia arvoja julistavassa yhteiskunnassa, avioliitto olisi hyvä juttu, muuten voisimme yhtä hyvin pysyäkin sinkkuinakin.

Mutta ei Se Oikea noilla kriteereillä kadulla syliin kävelisi.

Kumpikin loi siis profiilin järjestetyt avioliitot tietokoneaikaan siirtäneeseen nettipalveluun. Ja vaikken minä ole intialaista sukujuurta, tiesin, etten minä hindumiestä suomalaisesta nettipalvelusta löytäisi. Suosiolla väljemmille vesille, siis! Rohkeasti katsomaan, olisiko vientiä eronneella yksinhuoltajalla, joka ei voi muuttaa pois Suomesta!

Heti tilinluontivaiheessa minulta kysyttiin muun muassa, saako kumppanikandidaatti syödä lihaa, juoda tai tupakoida (vastasin ei, ei ja ei), onko hänen ihonvärillään, pituudellaan, painollaan tai palkkapussin koolla väliä (minulle ei, mutta esimerkiksi tuo raha merkitsee useimmille intialaistaustaisille naisille niin paljon ettei hoitsun palkalla elävä mieheni mennyt heidän suodattimistaan läpi - minun onneni!). Minunkin piti kertoa itsestäni mahdollisimman paljon, mutta nimeäni, valokuvaani tai yhteystietojani palvelu ei vaatinut julki. Homma toimii niin että profiilistani kiinnostuneet voivat niitä pyytää ja minä sitten, kunkin sulhaskandidaatin profiilin luettuani, päätän, annanko heille luvan päästä henkilötietoihini käsiksi ja jatkaa jutustelua kanssani. Kaikesta huolimatta sivusto on turvallinen, sillä kumppania etsivän tulee skannata passinsa.

Eipä kulunut viikkoakaan, kun löysin Dharmapatin. Antakaa kun kutsun häntä blogissa tuolla nimellä, sana kun merkitsee hyveellistä, oikein elävää aviomiestä :-) Minä kyllä olin siinä vaiheessa melkoisen hirvistynyt siitä suosiosta, jonka olin kyseisellä sivustolla vastoin odotuksiani saanut, ja niin huolissani noin 40 minua lähestyneen miehen motiiveista ja siitä olinko sittenkään ylipäätään itse valmis yhtään mihinkään, että minulle sopi oikein hyvin "olla vain ystäviä" Dharmapatin kanssa kuten hän ehdotti. No. Me sitten aloimme jutella vain ystävinä. Ummet ja lammet. Niitten muitten kanssa en enää jutellut, Dharmapatin vaan. Vaihdoimme elämäntarinoita ja päivittäisiä kuulumisia, uskouduimme toisillemme, uskaltauduimme webbikamerajuttusille, ja hupsista kas kummaa, olimme pian umpirakastuneet. Ihmeissämme, että voiko ollakin niin ihanasti että tuo toinen on niin samanmielinen.

Kesäkuussa tapasimme ensimmäistä kertaa. Minä pakkasin matkalaukkuni ja lapseni ja lähdin lentokoneella tapaamaan sulhaskokelasta. Homma oli sillä selvä ensisilmäyksellä, aloimme suudella jo matkalla hänen kotiinsa. Loma oli niin lähellä täydellistä kuin tässä maailmassa voi olla.

:-) Pidimme hauskaa, sekä maallisesti että hengellisissä riennoissa, mutta puhuimme myös vakavia ja hän sanoi suoraan ja minä sanoin suoraan ja huomasimme kumpikin arvostavamme sitä. Heinäkuussa hän tuli vastavierailulle Suomeen. Elokuussa hänen siskonsa hoiti hänen kotimaassaan tarvittavan paperisodan. Niinpä syyskuussa, kun hän tuli taas luoksemme, pystyimme jo marssimaan maistraattiin jättämään avioliiton esteiden tutkintapyynnön kaiken muun mukavan ohella. Lokakuussa matkustin hänen luokseen ilman lapsia ja kävimme muun muassa ostamassa hindulaiset hääpuvut. Marraskuussa hän tuli taas, ja meillä oli maistraattihäät 14.11. ja hinduhäät 19.11.

Aviomieheni ei ihan vielä asu kanssamme. Hän kun ei halua tulla Suomeen peukaloitaan pyöritteleväksi taloudelliseksi taakaksi. Hän haluaa työluvan, mikä kätevästi sisältyykin Suomen kansalaisen aviopuolison oleskelulupaan. Sitä odotellessa tapaamme kerran kuussa kuten tähänkin asti - ja erossa ollessamme liimapareilemme tekstareitten, sähköpostin ja Skypen välityksellä joka päivä poikkeuksetta niin tiuhaan, että vähemmän romanttisia persoonallisuuksia heikottaa katsellakin. Näillä näkymin saamme odottaa näissä asemissa oleskelulupaa kesäkuuhun asti, niin ruuhkautunut on Maahanmuuttovirasto!

Eivät meidän tapaamisemme pelkkää hupia ja lomaa ole olleet. Toisen töissä on oltu mukana puolin ja toisin, ei meillä olisi ollut varaa kerran kuussa kunnolla lomailla. (Minulla on onneksi oma yhden naisen yritys eli vapaalle vaihtaminen on verrattain helppoa, joten tapaamme hänen työnantajansa sanelemin ehdoin.) Vapaapäivinäkin on lasten läsnäolo pitänyt huolen siitä että arki on tullut tutuksi, rajattomaan lepoon ei ole ollut mahdollisuuksia. Lapset ja hän tulevat mainiosti toimeen keskenään, mitä nyt joskus muksut osoittavat mustasukkaisuudesta juontuvaa muutosvastarintaa, koska ovat tottuneet olemaan kolmisin kanssani. Joka uusperheen ongelma. Englantia naperoni puhuvat onneksi sujuvasti, koska kävivät englanninkielisen päiväkodin, jonne he joutuivat alkujaan siksi että heitä suututti kun he eivät ymmärtäneet mitä aikuiset juttelivat monikansallisessa kaveripiirissäni.

Dharmapati ei siis ole eurooppalainen, mutta muutti 10 vuotta sitten Eurooppaan opiskelemaan ja jäi sille tielleen. Hän on kotiutunut eurooppalaiseen suurkaupunkiin, jossa hän työskentelee hoitoalalla, kehitysvammaisten parissa. Hän tekee siis paljon tärkeämpää työtä kuin minä, joka sen kun suollan työkseni lisää tekstiä muutenkin tekstiä pursuilevaan maailmaan.  (Tämä onkin yksi syy miksi päätin palata blogimaailmaan. Kirjoitan joka tapauksessa, vapaa-ajallanikin, rakastan sitä. Enkö siis voisi yrittää kirjoittaa jotakin järkevää, sosiaalisesti!)

Minun mielestäni vain Krishnaa totteleva kiltti, romanttinen ja atleettinen mieheni on yliveto :-)

Seuraavan kerran hurmurini saapuu luokseni huomenna. Jouluaattona. Näin on hindullakin ollut syy odottaa joulua :-D

Aviopuolisoni ja minä avioiduimme 19.11.2011 Lohjalla hindulaisin menoin.

Oli vaikea löytää sisätila, jossa sai suorittaa hindulaisen tuliriitin, mutta mieheni muisti metsämajan, jossa minä olin ollut töissä ja hän mukana lapsenvahtina. Sen omistajat antoivat muitta mutkitta meidän pitää täydelliset häät :-)

Morsian juuri ennen seremoniaa - elämänsä ensimmäistä kertaa kunnolla meikattuna ja tällättynä. Olenko tuo muka minä?!

Seremoniallisiksi apuvoimiksi tarvittiin muun muassa naimisissa oleva nainen, jollaisena toimi ystävämme Reetta. Hänen hyväenteisiin tehtäviinsä kuului esimerkiksi sitoa kätemme yhteen kukkaseppeleellä.

Uhrasimme tuleen riisiä, gheetä eli voiöljyä sekä kaksi banaanipoloista, joiden kohtaloa pikkuveljeni suri.

Joitakin vieraita häiritsi savun määrä, mutta hääpari oli onnensa kukkuloilla eikä huomannut mitään.

Syötimme toisillemme ja vanhemmilleni omenapiirakkaa, jonka teki ystävä. Muutenkin alkoholittomat kasvissyöjähäämme sujuivat hienosti nyyttäriperiaatteella.

Enpä ole eläessäni ollut niin rennoissa, mielenkiintoisissa ja hengellisesti mieltäylentävissä häissä. Ja niinhän sen pitääkin olla. Että parhaat häät ovat omat häät :-D