Käynnistettäköön laskuri: 55 päivää jäljellä. Sitten yksinäisen elämämme pitäisi olla ohi ja jatkuvan yhdessäolon putken alkaa, kunnes kuolema meidät erottaa. (Tai no, totuuden nimissä tähän täytyy nyt suhtautua sillä varauksella että vähävaraisuus tms. maalliset hankaluudet pakottavat mieheni pysymään Lontoossa jokusen viikon vielä senkin jälkeen kun olemme palanneet hänen synnyinmaastaan matkalta, joka alkaa 55 päivän päästä.)


 

Guruni ei lähde mukaan muodikkaaseen individualismin ylistykseen. Mitä lähemmäs Jumalaa kuljemme, sitä pienemmäksi kutistuu egomme ja kaikki se mikä meidät muista erottaa. Avioliitto on mitä loistavin alusta tämän asian harjoittelulle. Onnellisessa avioliitossa pariskunnalla on paljon muutakin yhteistä kuin omaisuus. Aika on yhteistä. Ääni on yhteinen.

Tätä ideaalia olikin niin helppo seurata kun olin taas mieheni luona ilman jälkikasvua ja lastenhoidollisia haasteita. Koko reilun viiden päivän rupeama tuntui silkalta harmonialta.

Nämä matkakuvat ovat Hollow Pond -puiston vieressä sijaitsevasta Shreenath-temppelistä, joka onkin oivallinen esimerkki perustemppelistä. Siellä kukin hindu voi palvoa, sukkasilleen tai paljain jaloin, itselleen läheisintä jumaluuden muotoa. Esimerkiksi Ramayanan sankareita:





Tai Durgaa:





Tässä Shivalle vihkiytynyt mies palvoo lingamia:



Patsaita emme palvo, vaan patsaat auttavat keskittymään siihen mihin tulimmekin keskittymään. Uskotaan kuitenkin, että jos Jumalan palvelijan antaumus on syvää, Jumala asettuu patsaaseen hänen mielikseen.

Temppeleissä järjestetään jumalanpalveluksia, laulutilaisuuksia, hengellisiä luentoja ja pyhäkoulutoimintaa. Satunnainenkin matkamies tai -nainen saa siellä suunsa makeaksi vähintäänkin hedelmistä, jotka on uhrattu Jumalalle ja devoille.

Tässä vielä jonkinlainen kokonaiskuva tuiki tavallisen hindutemppelin isoimmasta huonetilasta:

• Kohta yksi, kaikista tärkein: keskity omaan henkiseen kasvuusi, kunnes tuo kasvu täyttää suurena seikkailuna mielesi useammin kuin seksi ja hempeät unelmat, etkä enää tunne oloasi epätoivoiseksi ja rauhattomaksi yksin.
• Torju järjestelmällisesti kaikki sitoutumiskammoiset tyrkyt.
• Mieti ensin mitä voit antaa ja sitten vasta mitä voit saada. Jos koet ettet voi antaa jotakin mitä kumppaniehdokas todella kaipaa, älä satuta häntä, älä ajaudu suhteeseen.
• Selvitä itsellesi, millaiset ominaisuudet toisessa ihmisessä häiritsisivät ja millaiset tukisivat sitä mikä sinulle tässä vaiheessa eli kohdan yksi jälkeen pitäisi olla tärkeintä, eli kasvuasi ihmisenä kohti korkeuksia. Valitse se, jonka kanssa voit kulkea henkistä tietäsi käsi kädessä.
• Ole raatorehellinen itsellesi siitä, miksi haluat naimisiin, mistä et pysty tinkimään kärsimättä, millaisen loppuelämän haluat.
• Jos näiden mietintöjen jälkeen jäljelle ei näyttäisi jäävän ketään koko maailmassa, usko, että olet varmasti väärässä. Maailmassa on 3,5 miljardia ihmistä vastakkaista sukupuolta ja toinen mokoma omaa sukupuolta, jos satut kallistumaan lemmenasioissa sen kannalle. Tai sitten olet synnynnäinen nunna / munkki!
• Älä mene sänkyyn, ellet ole valmis sitoutumaan.
• Muista että ihastumiselle ei ehkä voi mitään, mutta rakastumiselle voi. Kaikki on kiinni mielen hallinnasta.
• Jos et osaa hallita mieltäsi, mars takaisin kohtaan yksi, keskittymään omaan henkiseen kasvuusi.
• Luota Jumalaan. Jos tilanteesi on oikeasti niin toivoton ettet pääse kohdan yksi yli sinkkuna, Jumala lähettää kyllä luoksesi taivaanlahjana kanssakulkijan. Jos ei lähetä, se johtuu siitä että Hän tietää todelliset voimavarasi paremmin kuin sinä itse.

Intohimo ei ole pahasta. Ilman sitä kukaan ei saa mitään aikaan.

Intohimosta tulee ongelma, kun ihminen himoitsee sataa asiaa yhtä aikaa jaksamatta keskittyä mihinkään, olipa kyse lempiharrastuksen harjoittelusta taikka rakkaustarinasta yhden ihmisen kanssa. Hänen mielensä on kuin hyönteisparvi joka surisee joka ilmansuuntaan.

Onnellisia ovat ne, joiden intohimojen määrä on pieni. He pääsevät tavoitteisiinsa, sillä rajattua kättä intohimokortteja voi kutsua kunnianhimoksi. Kunnianhimoinen ihminen ei pysähdy eikä vaihda suuntaa vaikeuksien irvistellessä pelottelevasti edessä. Hän on päättäväinen. Jos kortit ovat vielä on linjassa dharman kanssa, itse maailmankaikkeuskin auttaa ihmistä pääsemään tavoitteisiinsa.

Kortit voivat silti myös tuhota pitelijänsä, jos tämä takertuu niiden yksityiskohtiin, koristekuviin, väriin ja maahan. Vaatii saada pelata pelin loppuun nimenomaan tietyllä kortilla, vaikka se ei olisi enää sääntöjen mukaista, jopa vaikka kortti repeilisi ja lennellä lepattaisi karkuun.

Minä olen onnellinen. Olen päässyt tavoitteeseeni. Olen saanut rinnalleni hyvän miehen, joka seuraa päättäväisesti Krishnaa teoissaan, ja joka oikeasti haluaa juuri tämän elämän ja tällaisen naisen. En kahlitse itseäni energialoukkuun muistelemalla menneitä kattauksia ja korttipakkoja vaan annan energiani sille hyvälle miehelle ja muille intohimoilleni - lastenkasvatukselle, kirjoittamiselle, Jumalalle. Yrityksille ymmärtää maailmaa.

Sama pätee tähän blogiin. Jotkut jotka lukivat edellistä blogiani toivoisivat tämän olevan samanlainen. Tämä ei ole, eikä tästä tule. Tämä blogi pyrkii katsomaan Jumalaan ja nykyhetkeen.

Helsingin seudun ihmisiltä ovat yhä enemmän arvot kadoksissa.

Se voi toisaalta olla parempi asia kuin että arvot ovat väkivaltaiset ja suvaitsemattomat.

Mutta henkilökohtaisella tasolla arvojen puuttuminen on loppujen lopuksi tragedia.

Jotkut arvoköyhistä ihmisistä ovat sitä, koska ovat kasvaneet olemaan, koska kukaan läheinen ei ole heille koskaan vakuuttavasti arvoja tarjonnut. Osa on taas päätynyt arvoköyhyyteen vapaaehtoisesti, koska pitää kaikenlaisia arvoja vapauden vastakohtana.

Yhteistä arvoköyhille on, köyhyyden alkuperästä riippumatta, Facebook-filosofia. Sen mukaan kaikesta voi tykätä; kaikesta pitää saada tykätä. Kaikessa pitää kuitenkin olla mukana unlike-nappi, epätykkäysmahdollisuus, niinä päivinä kun sattuu tuntumaan siltä.

Esimerkki. Valtaosa helsinkiläisistä "tykkää" uskollisuudesta, mutta jos vaikkapa jonakin alkoholintäyteisenä lauantai-iltana kun oma kulta ei ole maisemissa tekeekin mieli olla tästä arvosta tykkäämättä, niin tykkäyksen voikin perua, ainakin yhdeksi illaksi.

Lupaukset ja sitoutuminen ylipäätään mihinkään ovat Facebook-filosofiaa kannattavalle henkilölle kauhistus, vaikka tottahan näistä jutskista kuuluu silleen julkisesti tykätä. Kaikkeen kivan oloiseen pitää saada mennä innostuksen huumassa mukaan, ja peruakin pitää saada. Jos siitä koituu jollekulle mielipahaa tai ongelmia niin sehän on sen jonkun oma ongelma.

Mielipahanaiheiden asteet vaihtelevat. Harmittominta lienee se kun on luvattu mennä kylään toisen luokse ja se toinen kokkailee ja sitten perutaankin viime hetkellä kun ei hotsitakaan lähteä. On helpompaa pelailla, katsella telkkaria tai potea krapulaa kotona. Ikävämpää on kun ihmiset menevät mukaan hyväntekeväisyyshankkeisiin ja lopettavat ne kesken - tai kun joukko ihmisiä ryhtyy yhdessä luomaan isoa projektia, josta joku vaikka mihin lupautunut sitten livahtaakin pois jättäen muut pulaan.

Pahinta ihmisten sitoutumiskammoisuus on kuitenkin läheisimmissä ihmissuhteissa. Ihminen, joka uskoo lähinnä vain oikeuteen seurata mielihalujaan sekä omaan vetäytymisoikeuteensa, on epäluotettava, energiaa pois imevä kumppani kelle tahansa joka haaveilee vakavasta, kestävästä ihmissuhteesta. Hän on myös vanhempi, joka tietää vuosi vuodelta vähemmän siitä, mitä hänen lapsensa päässä liikkuu.

Ja sitten on koko joukko erityisesti nuoria ihmisiä, joita arvojen puute ja kaikki-käy -meininki viiltää ja vahingoittaa epäsuorasti. Nuoret tekevät asioita joita eivät haluaisi tehdä ja joita he katuvat myöhemmin siksi että ainoa arvo, jonka ympäristö on heille opettanut, on se, että kaikkeen pitää suostua ainakin vähäksi aikaa. Tästä on yleensä kyse esimerkiksi silloin kun herkkä nuori nainen menee sänkyyn kivan miehen kanssa osin palkinnoksi tämän kivuudesta tai säälistä koska "kaikkihan niin tekee", vaikka ahdistuu tapahtuneesta, koska ihmissuhde-elämään ja omiin energioihin tulee solmu, jota on vaikea avata.

Ja kun ahkeruudesta ja velvollisuuksistakaan ei tarvitse sitoutuneesti tykätä, syntyy yhä enemmän tilanteita, joissa yhdet jättävät hommansa tekemättä toisten uupuessa, kun he tunnollisina ja auttavaisina yrittävät tehdä toistenkin työt.

Rajallisuus tekee onnelliseksi, oppi Mikko Kuustonen Afrikassa. Kun kaikkea ei ole rajattomasti eikä elinajan ennustekaan pitkä, "vähän" ja "nyt" muuttuvat merkityksellisiksi onnen aiheiksi.

Sama pätee moraaliksi kutsuttuihin rajoihin. Jos valitsee vapaaehtoisesti itselleen raamit, joitten sisällä liikkuu, ei enää hajoakaan loputtomien mahdollisuuksien ja houkutusten kakofoniaan. Ihminen oppii keskittymään ja vapautuu tuottamaan kestävää onnea. Niin itselleen kuin muillekin.

Jooga merkitsee Yhteyttä, ja se on huomattavasti enemmän kuin joukko hyödyllisiä akrobaattisia liikkeitä. Bhagavad Gitassa ei hiiskuta liikkeistä mitään, sen sijaan kirjassa mainitaan nimeltä karma-jooga, jñana-jooga, bhakti-jooga ja raja-jooga.

Neljän joogan päämääränä on luoda pysyvä yhteys ihmisen ja kaikkeuden välille. Monien Gitan tulkitsijoiden kiistellessä siitä, että mitäs joogaa se Krishna oikein mahtoikaan eniten suositella, minun guruni naurahtaa, että tietenkin kaikkia. Saavuttaakseen Krishnan ihmisen tulee uppoutua niistä jokaiseen. Joogat tukevat loistavasti toisiaan.

Raja-jooga eli kuningasjooga viittaa siihen, mikä ihmisille usein ekana joogasta tulee mieleen: meditointiin. Meditointi tarkoittaa mielen hallintaa ja siihen tähtääviä harjoituksia.

Vastapainona sisäänpäin kääntymiselle, mielen kesyttämisen suurelle seikkailulle, tarvitaan karma-joogaa, tekojen joogaa - toimintayhteyttä, jos saan sanoa :-) Tämä joogan muoto on muun muassa Jeesuksen lemppari. Auta muita. Tee hyvää. Aseta toiset itsesi edelle.

Sitä vaan tuppaa herkästi tekemään tyhmyyksiä, jos ei tiedä, mitä tekee. Siksi tarvitaan myös jñana-joogaa, tiedon yhteyttä Ylimpään. Hengellistä kirjaviisautta, gurujen puheita.

Bhakti-jooga on Jumalan rakastavaa, rakastunutta, antautuvaa palvelemista. Spontaania ja tunnepitoista hihhulointia.

Minä sain tässä terveellisen muistutuksen siitä että mikään näistä ei ole päämäärä itsessään. Nämä neljä ovat ajoneuvon neljä pyörää, ja Jumala on määränpää. Nämä neljä ovat keinoja keventää egon painoa, kunnes se on kadonnut ja Jumala mahtuu kyytiin. Tarkoitus ei siis ole nostaa mitään pyörää seuraksi koriin, vanhan egon pönkityspalikaksi tai uuden egon pohjarakenteiksi!

Näin käy herkästi esimerkiksi silloin kun ihminen jää koukkuun karma-joogaan, toisten auttamiseen. Hän identifioituu hyväntekijäksi ja palaa sitten loppuun kun elämä tahi autettavat itse eivät seuraakaan auttajan hienoa ja vaivalla laatimaa käsikirjoitusta.

Jñana-joogahirressä roikkuu kirjaviisas fundamentalisti, joka tuomitsee ne syntiset ja harhaoppiset, jotka eivät ole ymmärtäneet sitä mitä hän.

Moni ajattelee, ettei bhakti-joogaan voi liian koukussa ollakaan, koska Krishna rakastaa kaikista eniten niitä puhtaita bhaktojaan, jotka ovat Häneen rakastuneet ja panevat rakkaudessaan mutkat suoriksi ja tarvittaessa luovasti säännötkin sileiksi. Ikävä kyllä kaikki bhakti-joogit eivät ole puhtaita. Eräs bhakti-joogin tärkeä koriste on nöyryys, eikä se ole järin nöyrä joka ajattelee, ettei elannon ansaitseminen, rajoitukset, säädökset, totuus ja pyhimysten elämänohjeet koske häntä kun hän on sentään niin syvässä bhaktin tilassa. Taas tarvitaan kipeästi tasapainoa raja-, jñana- ja karma-joogaa!

Silkasta raja-joogasta taasen voi ihmispoloinen mennä jopa ihan sekaisin jos hän heittäytyy siihen täysillä eikä sen vastapainoksi harjoita muita joogan lajeja. Toisaalta pelkkä raja-jooga silloin tällöin harrastuksena ilman ajatustakaan muille joogan lajeille ei johda oikein mihinkään, ja ihminen kyllästyykin siihen silloin pian.

Kun pyörät pyörivät tasapainossa, ihminen on tyytyväinen, eikä hänellä ole edes aikaa velloa miettimässä omia murheitaan. Se terveellinen muistutus meikäläiselle tuleekin siinä muodossa kun huomaan ajoneuvon kaartavan ihan vikasuuntaan tai pysähtyvän, kun joku / jotkut pyöristä eivät pyörikään. Kuningasjooga on loistava muitten pyörien toiminnan valvomisen työkalu. Yksikin väärin toimiva pyörä jumiuttaa nimittäin raja-joogapyörän niin, ettei meditoinnista tahdo tulla mitään.

• Ylimielisyys.
• Kärsimättömyys.
• Äksyily.

Olipas harvinaisen helppo hengellinen tehtävä eilen kirjoittaa paperilapuille omia häpeäpilkkuja, asioita, joista haluaisin itsessäni päästä eroon. Lappuja syntyi hujauksessa kymmenkunta.

"Et vastannut sähköpostiini! Kirjoitapa vielä yksi lappu: asioitten jättäminen myöhemmäksi", ehdotti mieheni, jonka ehdin nähdä vain nopeasti vilaukselta Skypessä ennen kuin lähdimme läheiselle kalliolle synninpolttotalkoisiin. Mukaan pyysimme kaksi lasta ja yhden aikuisen lisää, naapurista.

Lasten lapuista löytyi mm. seuraavaa:

• DVD-levyjen jättäminen pois koteloista.
• Kostaminen.
• Hidas syöminen.
• Sänkyyn jääminen. [aamukiireessä]
• Ilkeät ajatukset. [Erityisesti erästä tiukkaa iltapäiväkerhon tätiä kohtaan, kuulemma.]
• Että laitan liikaa maitoa koulussa puuroon.
• Hiihdän hitaasti.

Kun Anandi kirjoitti yhteen lappuunsa "ego", hirnahdin nauruun, ja täytin itsellenikin vielä yhden lapun samalla sanalla.

Riemulla sytytimme kalliolle pikku nuotion ja heittelimme lappu toisensa perään syntimme tuleen. Naapurin emäntäkin poltti kolme omaansa ja ilmaisi ymmärtäneensä pelin hengen. Että ei niistä eroon pääse edes henkimaailman avustuksella ellei sitoudu  pyrkimään muutokseen - parempi ottaa pieni projekti kuin liian iso kakunpala. Jotkut paheet eivät ottaneet tulta vaan koettivat lepattaa karkuun tuulessa, mutta lapsikatras pyydysti ja käristi ne armotta.

Näin juhlimme Holikaa, tämänviikkoisen kevätfestivaalirupeaman aloitusjuhlaa.

Holika oli nainen, joka oli joogaamalla onnistunut kiristämään Bhahma-devalta itselleen suojan tulta vastaan. En tiedä, miksi hän valitsi juuri tällaisen taikavoiman, kun olisi voinut saada miltei mitä vaan muutakin. Joka tapauksessa Holika toimi, Star Warsin sanavalintoja siteeratakseni, pimeällä puolella ja keskittyi lähinnä itsekkäisiin nautintoihin.

Holikaa ja hänen veljeään demonikuningas Hiranyakashipua otti päähän Prahlad, viimeksi mainitun pyhimyslapsi. Maailmanhistoria ja maailmanpolitiikan arkipäivä tuntevat paljonkin sellaisia kunkkuja tai aina vaan virassaan istuvia presidenttejä kuin Hiranyakashipu. Ehdottomia yksinvaltiaita, jotka epäilevät kaikkia, kanavoivat valtion varat itselleen ja armeijalleen ja kiduttavat arvostelijansa hengiltä.

Demonikuningas Hiranyakashipu oli paitsi tuollainen, myös kuolematon, koska häntä ei voinut tappaa eläin eikä ihminen eikä deva yöllä eikä päivällä asein eikä paljain käsin sisällä eikä ulkona. Koska häntä ei voinut kukistaa, kaikki jotka edelleen olivat hengissä hänen valtansa alla alistuivat hänen tahtoonsa. Ainoa, joka ei näin tehnyt, oli pikkupoika nimeltä Prahlad, Hiranyakashipun oma poika. Ja koska rajaton valta korruptoi rajattomasti ja tyrannit ovat varsin usein pähkähulluja, Hiranyakashipu päätti päivänä eräänä, että seuraavaksi hänen erikoisjoukkonsa saisivat likvitoida Prahladin. Olen tämän tarinan lopun jo tässä blogissa kertonutkin, joten pysähdytäänpäs ja jäädäänpäs tällä kertaa Holikaan.

Kun Prahladia ei ollut saatu hengiltä helpommalla, kuten vaikkapa petoeläinten ja myrkkykäärmeitten avustuksella (koska kaikki eläimet tykkäsivät Prahladista eivätkä tätä vahingoittaneet), Holika ehdotti veljelleen, että "hähhätihää, minäpäs otan pojan syliin ja istahdan tuleen! Poika kärtsää, minä en."

Näin tehtiin. Prahlad meni tätinsä syliin. Hetken päästä liekit nuolivat kumpaakin, mutta se, joka säilyi liekeissä vahingoittumattomana, olikin pikku Prahlad, kun taas Holika roihusi ja parkui. "Epäreilua! Brahma, olet pettänyt lupauksesi! Tulen ei pitänyt vahingoittaa minua!"

Brahma vastasi, että eipäs hän mitään lupausta ollut pettänyt. Holika se päin vastoin oli käyttänyt erityislahjaansa toisten vahingoittamiseen. Siksi erityislahjat kääntyivät häntä itseään vastaan. Näin käy kaikille pahantahtoisille kaikkina aikoina ennen pitkää, olipa kyseessä mikä hyvänsä erityislahja.

Niin selvisi Prahlad tästäkin koitoksesta ja jatkoi Vishnun ylistämistä, mistä isätyranni ei yhtään tykännyt...

Holikan turman kunniaksi hindut juhlivat joka vuosi Holika-juhlaa sytyttämällä kokkoja ja polttamalla kaikenlaista vanhaa, josta halutaan päästä eroon, jotta elämä olisi jatkossa keveämpää. Monille tämä tarkoittaa vanhojen rääsyjen ja riepujen ja muitten turhien tavaroitten polttamista savuna ilmaan.

Me otimme hengellisemmän näkökulman ja poltimme syntimme. Eivät ne toki noin helpolla meistä lähde. Mutta ainakin tuli synnit tunnustettua ja anteeksi pyydettyä ja kunnolla keskusteltua! Ja nyt, jos oikein yritämme keskittyneesti kehittyä, Prahlad ja Jumala auttavat meitä.

Prana, elinvoima, pitää ihmistä pystyssä. Jos sitä on liian vähän, ihminen on masentunut ja apaattinen eikä jaksa juuri mitään. Ja jos sitä virtaa vapaana suonistossa liikaa, ihminen käy ylikierroksilla, on levoton ja herkästi unetonkin, ja jollei hän saa kanavoitua energiaansa mihinkään, hän turhautuu ja sairastuu.

On onneksi kolmaskin vaihtoehto. Siinä ihminen käyttää sisäistä polttoainettaan hallitusti ja rauhallisesti juuri sen verran kuin on tarpeen.

Pranankin voi näköjään tuotteistaa.

Näitä kolmea olotilaa kuvataan hindulaisessa filosofiassa yleisillä ja tavattoman käytännöllisillä käsitteillä tamas, rajas ja sattva - tamoguna, rajoguna ja sattvoguna.

Tamas on velttoutta, jähmeyttä, väsymystä. Tamasissa ihminen on saamaton, marisee ja syyttää muita, ja häntä on helppo johdatella väärään suuntaan, koska hän hyväksyy minkä tahansa tekosyyn päästäkseen helpolla.

Ehdottomasti tamasia parempi tila on rajas, intohimo. Innostunut, jotakin ponnekkaasti haluava ihminen on rajasissa. Hän haluaa, tekee ja saa aikaan. Valitettavasti rajasissa oleva ihminen saa aikaan sekä hyvää että pahaa, ja hän on vaarassa polttaa energiavarantonsa loppuun, kun energiaa kuluu lyhyessä ajassa paljon, kun se roihuaa valtavalla liekillä. Rajas altistaa ihmisen myös negatiivisille tunteille, kuten vihalle, ahneudelle, kateudelle ja itsekkäälle omistamisen halulle, jotka ovat portteja helvettiin. Intohimoisuus on kuitenkin tarpeen, sillä tie tamasista kolmanteen ja parhaaseen olotilaan vie vain ja ainoastaan rajasin kautta.

Sattva on selkeyden ja hyvyyden olotila. Sattvisen ihmisen mieli on kirkas ja harmoninen, hän on rauhallinen ja kärsivällinen ja toimii oikein silloinkin kun ei siitä itse hyödy.

Sellaisen käyttökelpoisen vinkin opin viime viikolla, että jos mieli velloo menneisyydessä, ihminen siirtyy tamasiin, jos taas tulevaisuudessa, rajasiin. Sattvinen mieli on läsnä meneillään olevassa hetkessä.

Valaistuneet ovat kaikkien kolmen gunan, eli olotilan tai luonnonlaadun, yläpuolella, mutta meidän ei-valaistuneiden tulisi pyrkiä pysymään pääosin sattvassa. Täysin sattvinen ei voi kukaan olla, koska tässä maailmassa elämiseen tarvitaan ainakin ripaus rajasia, ja tamasistakin on hyvä välillä haukata palanen, jotta tulee levänneeksi. Pääosin sattviset ihmiset ovat kuitenkin terveitä, he voivat hyvin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. He ovat tasapainossa eivätkä sählää niin kuin vaikkapa suuna päänä säntäilevät taikka muitten varpaitten yli päättäväisyydessään jyräävät rajas-ihmiset.

Guruni Eknath Easwaran opettaa, että tamasissa prana on jäässä, rajasissa se on vaikeasti hallittava vuolas virta, ja sattvassa energia höyrystyy ja sielu osaa ohjata sen hyvään, kuin höyrykoneella.

Vallitseva guna ohjaa yhdessä karman kanssa sielun uuteen ruumiiseen, kerrotaan Bhagavad Gitassa. Tätä ovat hinduoppineet avanneet kertomalla, että jos ihminen on elänyt pääosin tamasissa, eli alisuoriutunut elostaan ihmisenä, hän ei välttämättä ansaitse seuraavassa elämässään ihmiskehoa. Hän menee alaspäin (mitenkään eläimiä halveksimatta, tarkoitan että alaspäin siinä mielessä että vain ihmisen kaltainen tietoinen olento voi edetä hengellisellä polulla ja ottaa kohtalon omiin käsiinsä). Rajasissa sielu taasen tulee keränneeksi melkoiset määrät karmaa, joka voi olla hyvää tai huonoa, ja seuraukset saa varmasti niittää ja niellä. Sattvisen sielun tie vie kuitenkin ylöspäin.

Meditoiminen sekä lisää sattvaa että herkkyyttä ja huomiokykyä sille, missä gunassa sitä kulloinkin on. Pidän itseäni poissa tamasista muun muassa buddhalaisten munkkien esimerkkiä seuraten teellä. Toivotan rajasin tervetulleeksi tamasia parempana tilana, jossa saan aikaan kaikenlaista, mutta yritän olla antamatta sille ylivaltaa - mantran lausumisesta on tässä apua.

Pranaan palatakseni. Olen ollut viime viikkoina vähän väliä rajasissa. Minulla on liikaa energiaa. Huomaan mieheni olevan samassa tilassa. Hän haluaa pelata squashia, jossa on sikahyvä. Minä haluan kirjoittaa fiktiota. Jos saisimme olla yhdessä, emme haluaisi mitään muuta kuin toisemme. Jepulis. Seksuaalinen energia on yksi pranan lempinimistä. Onneksi sen voi kanavoida muuhunkin kuin seksiin. Vaikka mihin muuhun.

Itsensä voi myös pelastaa rajas-virran rajuista pyörteistä sattvaan lisäämällä rauhoittavia hengellisiä aktiviteetteja arjessaan.

Kiintymys horjuttaa mielenrauhaa. Kun vietän viikonloppua pitkästä aikaa yksin, huomaan sen kouriintuntuvan konkreettisesti. On niin helppoa elää kuin enkeli, kun ei tarvitse ottaa huomioon muita ihmisiä. Kun oma ego ei kolaroi ja kolhiudu toisten egojen kanssa. Kun on aikaa.

Kerrotaan tarinaa joogista, joka oli jo joogannut itselleen huimat taikavoimat. Hän ei kestänyt muita ihmisiä. Ihmiset häiritsivät hänen joogaamistaan. Hän asettui veden alle ja istui siellä tyytyväisenä rauhaansa.

Eräänä päivänä hän kuitenkin, silmät auki meditoidessaan, jäi katselemaan kaloja. Isäkalan, äitikalan ja lapsikalojen idylliltä näyttävä kalaparvi sai hänet älähtämään: miksi ihmeessä minulla ei naista jonka kanssa nauttia, ja komeaa jälkikasvua? Mitä minä täällä joen pohjassa teen? Olen niin mahtava tietäjä, että minulla on oikeus vaikkapa mennä pyytämään kuninkaalta vaimoksi hänen tytärtään!

Näin tietäjä sitten tuohtuneen intohimon puuskassa tekikin. Vaan voitte arvata miten ihanalta näyttää ja tuoksuu mies, joka on istunut vuosikaudet liikkumatta veden alla! Kuningas kauhistui. Hänellä oli 50 tytärtä. Jos hän ei antaisi heistä ketään haisulijoogille, joogi kiroaisi hänet. Diplomaattisesti kuningas kehotti joogia marssimaan tytärten palatsiin ja kysymään itse, kuka tytöistä saattaisi olla kiinnostunut ottamaan hänet miehekseen.

No eipä tasan tarkkaan kukaan. Jo matkalla palatsiin joogi huomasi, että  kaikki naiset kavahtivat ja nyrpistivät vaistonvaraisesti nenäänsä hänen lähestyessään. Ukko tajusikin pian, ettei hän saisi ikinä ketään vapaaehtoisesti vaimokseen omana itsenään. Mutta mies joka pystyy istumaan veden alla hukkumatta pystyy paljon muuhunkin. Hän taikoi itsensä näyttämään maailman komeimmalta mieheltä, karpaasien karpaasilta. Sitten hän marssi prinsessalinnaan.

Vastaanotto oli imarteleva. Hemmotellut prinsessat ilmoittivat kaikki 50 haluavansa komistuksen omakseen. Heille tuli kissatappelu, jonka tiimellyksissä joogi lupasi naida heidät kaikki. Kuningas ei voinut, kirouksen pelossa ja itsekin moniavioisena miehenä, muuta kuin suostua ja tehdä hullutuksesta totta.

Eipä aikaakaan kun joogi oli auttamattomasti naimisssa 50 eripuraisen vaimon kanssa ja vastuussa heidän ja kasvavan jälkeläisarmadan hyvinvoinnista ja aivan epätoivoinen. Miksi, voi miksi hän niin kiintyikään ajatukseen ihmissuhteista ja omasta perheestä!

Tällaisiin ongelmiin perustuu hindulaisissa teksteissä kiintymyksen tuomitseminen. Tämän takia jotkut valitsevat elämän munkkina tai nunnana, erakkonakin.

Pyhät tekstit eivät kuitenkaan suinkaan tarkoita, etteikö perhettä pitäisi perustaa ja lähimmäisiään rakastaa. Kiintymysvaroitukset koskevat ymmärtääkseni seuraavanmoisia asioita:

• Kukaan ei kuulu sinulle. Kenenkään ei kuulu olla mielihyväautomaattini, statussymbolini, turkis kaulani ympärillä, koriste jolla kerään arvostusta niiltä jotka statussymboleita arvostavat. Turkikseksi muutettu rakas voi huonosti ja kuristaa kaulaa ja mielenrauhaa.
• Kaikki muuttuu koko ajan. Toisiin ei pidä takertua niin, ettei voi kestää eikä hyväksyä luonnollisia muutoksia heissä ja ihmissuhteissamme heihin. Niin kuin vaikkapa eri suuntiin vieviä kohtaloita, varttumista ja ikääntymistä.
• Epäitsekäs, aito rakkaus ei silti tarkoita, ettäkö toisen pitäisi antaa tehdä mitä vaan. Jos tämä toimii itseään ja / tai muita vahingoittavalla tavalla, aidosti rakastava menee väliin, ja irtisanoutuu syntisistä touhuista itse, vaikka ristiriitaan ajautuminen läheisen kanssa kuinka hirvittäisi.
• Terve itsekkyys ei ole itsekkyyttä. Itseäänkin pitää rakastaa ja hoitaa, jotta jaksaa rakastaa muita. Ei oman kallisarvoisen ihmisruumiin ja -mielen laiminlyönti ole hurskautta, vaan Jumalalta saamiemme lahjojen loukkaavaa laiminlyöntiä.
• Sydämeeni mahtuu sitä enemmän rakkautta, mitä vähemmän siellä on itsekkyyden haitallista lajia.
• Tilanteessa, jossa ihmisuhde ei ole terve, vaan toiseen ihmiseen pitäisi ottaa etäisyyttä oman jaksamisen tai tämän jaksamisen vuoksi, aimo osa siitä mitä kutsumme rakkaudeksi, onkin yleensä jotain ihan muuta. Kuten:

- Pelkoa: ei uskalleta päästää irti terävästä kahleesta, koska kahle on kuitenkin kaunis ja helisee kivasti, eikä meillä välttämättä ole koskaan ennen ollut mitään niin ihanaa, asiat ovat aiemmin voineet olla vieläkin kurjemmin. Kyse on itsetuntovajeesta pitemmin ilmaistuna.

- Laiskuutta: nykytilanne tarjoaa kaikessa epämiellyttävyydessään kuitenkin materiaalisia iloja jotka olisi vaikea saada pitää jos olisi yksin.

- Virheellistä identiteettiä: samaistumme ruumiisiimme ja tätä kautta ruumiimme biologisiin jatkeisiin, mukaanlukien kansakunta, johon kuulumme. Se johtaa pelkoon siitä että jos toimii liian eri tavalla kuin nuo jatkeet, jatkeet alkavat hylkiä meitä ja minuus alkaa voida pahoin ja tehdä kuolemaa.

Hyvä, epäitsekäs, toisen parasta silloinkin kun itseä sattuu ajava rakkaus onkin aivan eri maailmasta kotoisin oleva tunne kuin itsekkyyteen ja tietämättömyyteen pohjautuva, takertuva kiintymys.

Siinäpä taas roppakaupalla asioita, joiden julistelu blogissa on noin miljardi kertaa helpompaa kuin niiden käytännön toteutus!

Lohdutun guruni sanoista. Easwarania naurattaa, kun joku haaveilee omasta rauhassa lootusasennossa joenpohjassa. Sillä Jumala ei ota vakavasti kenenkään hurskautta ellei se kestä käytössä, aidoissa kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa! Sitä paitsi. Moni erakko haaveilee kumminkin salaa sisimmässään, vähintäänkin alitajuisesti, ihmissuhteista. Siksipä jopa joenpohjan joogi meni aivan sekaisin kaloja katsellessaan. Padotut, piiloon puserretut sosiaaliset toiveet tulevat ennen pitkää aina kuitenkin esiin, ja seuraukset voivat olla paljon pahemmat kuin mihin rehellisyys itselle olisi heti alussa johtanut!

Vedenalaisen joogin tarina sisältää vielä sellaisenkin opetuksen, että älä hemmetissa nai sellaista ihmistä, joka kiintyy sinuun siksi koska haluaa omakseen komeutta / kauneutta.

Kuinkahan moni tottumuksesta yhdessä elävä supisuomalainen pari pääsisi läpi, jos heidän avioliittojaan ruvettaisiin penkomaan ja revittelemään niin kuin suomalaisen ja köyhempien maiden kansalaisten välisiä avioliittoja? Kysynpä vaan, jos oikean avioliiton mittari on se, että puolisot ovat "oikeasti rakastuneet" toisiinsa, niin aikusten oikeesti, niin että maahanmuuttoviranomaisetkin sen uskovat.

Se, että viranomaiset saavat päättää, kenen avioliitto on aito, on yhtä epäreilua, kuin että kuka tahansa voi yrittää panna alulle biologisen lapsen eikä kukaan estä äitiä vammauttamasta lastaan raskaudenaikaisella päihteitten käytöllä - mutta adoptiovanhemmaksi pääsee vain pitkän ja raskaan "sovitko vanhemmaksi" -syynäyksen kautta, eivätkä samansukupuoliset pariskunnat sittenkään. Jos onnettomien Suomi-Suomi -parien epäonni ei kuulu viranomaisille, niin miksi onnellisten Suomi-ulkomaa -parien onni sitten kuuluu?

Sattuneesta syystä olen tällä hetkellä aika herkkä tämän genren tarinoille. Dharmapatin oleskelulupahakemuksen käsittely alkaa näillä näkymin vasta kesällä Maahanmuuttoviraston ruuhkien takia. Se jännittää, vaikka en keksi yhtään syytä, minkä nojalla hänelle ei myönnettäisi aviopuolison oleskelulupaa. Kukaan voi tuskin kuvitella pyrkyriksi miestä, joka on jo ollut aivan luvallisesti opiskelemassa ja sitten töissä toisessa EU-maassa 11 vuotta, jolla on siellä vakituinen työpaikka ja pysyvä työlupa. Eikä hänen synnyinmaansakaan ole sotaisa ja rutiköyhä, vaan niin myöhään siirtomaavallan alta itsenäistynyt saari, että sen kansalaiset nauttivat Schengen-maissa viisumivapaudesta.

Sitä paitsi tarpeen vaatiessa löytäisin saman tien ainakin 20 läheistä ja paksun pinkan valokuvia ja loputtomasti kirjallista hempeää materiaalia todistamaan, että me olemme ihan oikeasti rakastuneet. Jos sekään ei riittäisi, katsoisin, että Suomen valtio pakottaa minut hankkiutumaan raskaaksi aiemmin kuin se on taloudellisesti järkevää, sillä yhteinen lapsi vaikuttaa sellaiselta todisteelta avioliiton aitoudesta, ettei Maahanmuuttovirasto voi sitä sivuuttaa. Lapsen edun nimissä ei voi.

Sydämeni itkee kaikkien meitä kovaosaisempien puolesta.

Ajankohtaisessa kakkosessa, esmes, kerrottiin Vuokon ja Lulin tarina. Suomalainen nainen ja kosovolainen pakolaismies rakastuivat, asuivat yli kaksi vuotta yhdessä, olivat naimisissa - kunnes Maahanmuuttovirasto julisti heidät lumepariksi ja passitti Lulin takaisin Kosovoon.

Syiksi luettiin, että heillä oli ikäeroa (nainen vanhempi), mies oli yrittänyt saada luvan pysyä Suomessa muillakin tavoin (ihan kuin se olisi pakolaiselle synti) eikä heillä ollut kuulemma yhteistä kieltä (mies kyllä ymmärsi ja puhui suomea erittäin hyvin dokumentissa). Lisäksi ihan kaikki vastaukset haastatteluissa, joita järjestetään kun yritetään selvittää onko pariskunnan rakkaus aitoa vaiko ei, eivät olleet olleet yhteneväiset. Tämä palautti mieleeni viikonloppuna Suomen Kuvalehdestä lukemani artikkelin siitä miten jopa yksinäiset pakolaislapset onnistuvat yhä harvemmin perheenyhdistämisessä. Otteita:

"Esitetyt perustelut saavat juristit pohtimaan, haetaanko syitä kielteiseen päätökseen tietoisesti, jolloin pienikin ristiriita yksityiskohdissa riittää syyksi hylkäämiseen."

"...on oikeusturvan kannalta hankalaa, että haastatteluja ei nauhoiteta."

"Kun kielteiseen päätökseen haetaan muutosta hallinto-oikeudesta, ei ole yksiselitteistä pohjaa, mihin vedota. Syntyy turhaa juupas-eipäs -väittelyä, kun haastateltu kiistää sanoneensa niin kuin muistoon on kirjattu. Voi epäillä, että tulkkausongelmat tai tarkoitushakuisuus kirjaamisessa saattavat muuttaa asioita."

"Käytäntö on kireämpää kuin laki, ja lisäksi epäjohdonmukaista."

"Asenteet näkyvät myös lainsäädännön tiukentamisessa. Poliitikot Suomessa ja ympäri Eurooppaa ovat säikähtäneet maahanmuuttovastaisten ryhmien suosiota. Maahanmuuttopolitiikassa ei haluta näyttää lepsulta. Silloin ei yksityiskohdilla tai yksittäisten ihmisten kohtalolla ole niin väliä."

Haluaisin juosta rutistamaan pakolaislapsia ja Vuokkoa.

Haluaisin rutistaa miestänikin, mutta meillä ei ole varaa tavata lomailun merkeissä ennen pääsiäistä, eivätkä Maahanmuuttoviraston resurssit riitä käsittelemään perheenyhdistämishakemuksia inhimillisellä aikataululla. Yrittävät lohduttaa minua kun soittelen, että minä sentään voin odottaa päätöstä paljon nopeammin kuin ne pakolaiset, jotka eivät ole Suomen kansalaisia.

Kauhea hiihtoloma. Siis ei minulla mitään lomaa ollut, vaan lapsilla, ja kauheaa oli se että minun olisi pitänyt yhtä aikaa tehdä toimittajan hommia kotitoimistossa ja olla leppoisasti lomaileva pullantuoksuinen äiti huomionkipeille ipanoille. Lopulta mikään palikoista ei asettunut niin kuin piti eikä kukaan ollut tyytyväinen.

Voi tyttäret. Joskus tulee niin epätoivoinen olo kun kuuntelen guruni sanoja siitä miten pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja minimoida kiire, koska hajaantunut mieli - hajamieli - ja hätäileminen suistavat ihmiset tekemään väärin. Mutta kuinka, kuinka se tehdään?!?!?! Meille tulee yleensä kiire vaikka herään aamuisin puolitoista tai kaksikin tuntia ennen teitä laittamaan kaiken valmiiksi, lapsoseni, ja herätän kyllä teidät hyvissä ajoin. Toisaalta saan myös ymmärrystä maailmanlaajuiselta nettiseurakunnaltamme, että lapsiperheiltä ei kukaan odotakaan kykyä elää optimaalisella tavalla ja yh-äitinä saan onnitella itseäni jo siitä että olen sentään kuin ihmeen kaupalla onnistunut meditoimaan puoli tuntia jok'ikinen päivä siitä pitäen kun meditoimaan rupesin. (Se onnistuu lähinnä aikaisella herätyksellä, minkä saan yleensä karvaasti huomata kun teillä on loma  - kadun ja palaan kiltisti päiväjärjestykseen yritettyäni ensin jokusen päivän koisailla yhtä myöhään kuin te ja ehtiä sitten tekemään kaikki ne asiat joita en voi tehdä kanssanne.)

Yleisin syy epätoivoiseen krooniseen kiireeseemme näyttäisi olevan toisen lapsen täydellinen kyvyttömyys ymmärtää kiireen käsitettä ja sitä, miksi muka on niin tärkeää syödä ja pukea reippaasti eikä katsella rennossa asennossa kaukaisuuteen, hyräillä jotain biisinpätkää, näprätä käsillä narunpätkää pöydänjalan ympärille yms. yms.

Ja minä taasen teen luonnostani kaiken sikasuperhypernopeasti. Hosun ja sählään. Meditoiminen on tosin rauhoittanut minua. Sählään noin puolet vähemmän kuin mitä sähläsin aiemmin, kun en meditoinut. Pääni ei enää ole seitsemän valtatien ADHD-ruuhkaristeys. Uskonnostani on ollut sellainenkin riemu että elämän suurissa päätöksissä olen seurannut dharmaa ja pyhimysten suosituksia enkä ole lähtenyt päähänpistojen matkaan. Synnin ja sen seurausten pelossa olen kaartanut monien päällisin puolin houkuttelevien karikkojen ohi. Ja itse asiassa minulle luontaisesta ripeydestä on niissä suurissa kuvioissa ollut jopa korvaamatonta apua, kun olen uskaltanut tehdä nopeasti ratkaisevia, dharman tukemia päätöksiä, jotka ovat osoittautuneet oikeiksi myöhemmin.

Mokani tapahtuvat siis, Jumalan armosta, pääasiassa mikrotasolla. Mutta on siitäkin harmia. Jatkuvasti. Helposti käy niin että pyyhällän ja juoksentelen tohkeissani tekemässä asiat moneen kertaan, kun rauhallisesti tehtynä yksi kerta olisi riittänyt ja aikaa säästynyt. Ja kun olen kantapään kautta oppinut järjestämään arkeni niin, ettei tulisi kiire, eikä rauhallinen lapseni sitten suostukaan tanssimaan minun koreografiani mukaan, minulta voi mennä maltti.

Mutta juurikin ihmetyksessäni "miten juuri minulle on voinut syntyä Hämeen hitain lapsi" piilee ratkaisun avain.

Mieheni guru opettaa, että Jumala tekee opettavaista kiusaa Hänelle antautuneille sieluille. Hän sijoittaa vuorenvarmasti samaan perheeseen ihmisen, joka nostaa pintaan sen ongelman, joka meidän mitää työstää pois tieltämme Hänen luokseen.

Jumala on antanut minulle juuri sellaisen lapsen jonka tarvitsen voidakseni rauhoittaa tempoani, oppiakseni sisäistä kiireettömyyttä. Sekä oppiakseni sen, että ainakaan huutamalla ja kiukulla ei toista ihmistä voi muuttaa.

Hindut palvovat patsaita, sanotaan. Tarkemmin ilmaisten patsaat edustavat Jumalaa tai sitä deviä / devaa, jota ne esittävät, ja jos antaumus on suurta, jumalolento voi asettua asumaan patsaaseen. Selvittääkseen, mihin jumaluuteen hindu on kiintynyt, voi kysyä "kuka on ishta-devatasi?"

Koska hindulaisuus on kaikkea muuta kuin kuollut uskonto, ei ole harvinaista, että Lontoon museoissa vierailevat hindut jättävät niihin säilöttyjen patsaitten tai jumalankuvien eteen kukkasia tai jotakin muuta osoittaakseen rakkauttaan ja kunnioitustaan.

Minä en kyllä tehnyt niin, mutta toki tervehdin aina iloisesti Herraani kun Hän tulee vastaan eri muodoissaan :-) Tässä liuta löytöjä Victoria & Albert -taidemuseon uumenista:

Alla Vishnu, jonka voi tunnistaa neljästä kädestä ja siitä mitä niissä on. Lootuksenkukka, simpukka, nuija ja kiekko. Yhdessä ne kaikki symbolisoivat Vishnun roolia maailmankaikkeuden ja dharman säilyttäjänä. Lootus symbolisoi kaikkea sitä hyvää mitä hyväntekijät saavat palkinnokseen, nuija taas pahan palkkaa. Simpukka on torvi, vähän niin kuin kirkonkello, jota puhalletaan temppeleissä jumalanpalveluksissa. Sitä puhalsivat pelottelumielessä myös entisaikojen hindusoturit ennen taistelua. Vishnukin tykkää ilmaista sillä itseään.

Neljäs objekti, kiekko, on kuin pyörivä, säihkyvä linnunrata. Se kuvaa elämän kiertokulkua. Vishnu on myös käyttänyt sitä heittoaseena kun joku konna on pitänyt päästää ruumiillisesta olomuodostaan. Onnekkaita nuo konnat, sillä Vishnu tarjoaa ilmaisen valaistumisen niin kieroutuneille konnille, että Hänen on itse laskeuduttava heidät nitistämään!

Tämänkin Radha-Krishnan britit ovat laivanneet Lontooseen Aasiasta.

Alamme kuolla heti syntyessämme. Se mitä kutsumme kuolemaksi on vain piste pitkän iin päälle. Hindulaisuudessa tätä ajatusta kuvaa Yama, Tuonelan herra. Yama ratsastaa puhvelilla tasaista vauhtia meitä kaikkia kohti, ja kun hän saavuttaa meidät, pelimme on pelattu.

Yama oli ensimmäinen tällä planeetalla kuollut ihminen, joka elämänsä jälkeen ansaitsi pikkujumalan aseman. Pikkujumalat eli devat ja devit ovat taivaallisia työläisiä, joita ei pidä sekottaa Jumalaan. Yaman työksi tuli hallita kuolleitten sieluja, kun he odottavat seuraavaa elämäänsä.

Tässä kuvassa Yama pitää hauskaa niin kuin pulkkiensa päällä seisaalleen laskemista yrittävät lapset konsanaan.

Kuoleminen on kamalaa, jos ei hyväksy väistämätöntä kohtaloaan vaan tappelee Yamaa vastaan. Guruni isoäiti demonstroi asiaa tälle kun tämä oli pieni tuolitempulla. Hän pyysi poikaa pitämään kynsin hampain tuolista kiinni, ja irrotti koltiaisen sitten tuolista väkisin. Se ei tuntunut pojasta kivalta. Sitten isoäiti pyysi Easwarania vain istumaan tuolilla pitämättä kiinni. Tällä kertaa kun mummi poimi tyttärenpoikansa, se tuntui mukavalta. Hänhän pääsi isoäidin hellään syliin.

Yama kuvataan usein kantamassa köyttä, joka saattaa olla hirttosilmukan muotoinen. Sillä voi vetäistä ajattoman tietoisuuden ja henkiruumiin irti ajallisesta fyysisestä ruumiista.

Yaman valtakunnassa sielut odottavat uutta syntymää. Maan päälle jääneet omaiset saattavat onnistua tekemään esivanhempiensa elämän tuonpuoleisessa mukavammaksi kuin mitä he karmansa puolesta ansaitsisivat erilaisilla uhritoimituksilla ja esirukouksilla. Yksi syy Intian hurjalle väestönkasvulle on usko siihen, että erityisesti omien jälkeläisten apu on kultaakin kalliimpaa sitten kun oma sielu hilluu avuttomana Yaman valtakunnassa. Moni uskoo eläneensä niin syntisesti, että kaikki apu on tarpeen, eli ei pidetä kannattavana ruveta ainakaan vapaaehtoisesti lapsettomaksi vaille parhaita mahdollisia uhraajia ja esirukoilijoita...

Toinen syy lisääntymisvimmaan on ajatus siitä että jokainen meistä on velkaa esivanhemmilleen. Ilman lapsia ketju, joka jatkuu ihmiskunnan alkulähteille saakka, katkeaa, kun lapseton jää sen viimeiseksi lenkiksi ilmaan heilumaan.

Jumalalle antautuneet ihmiset eivät kuitenkaan etsi turvaa jälkeläisistä, vaan Jumalasta, koska Jumala kyllä pitää huolen omistaan. Yamakin on Jumalan kaveri ja tekee mitä Hän toivoo. Siksi Yama on pelottava vain tapahindulaisten hindujen mielestä. Uskovaiset ottavat hänet vastaan hymyillen.

Niin no. Äitinä minun on tunnustettava että välillä kun katson avuttomia pieniä tyttäriäni tunnen niin valtavaa halua ja tarvetta elää, että ajatus siitä että kuka hyvänsä meistä, minäkin, voi kuolla minä päivänä tahansa, alkaa tuntua ahdistavalta. Onneksi guruni lohduttaa, että yleensä Jumala haluaa pitää hengissä ne, jotka täällä maan päällä tekevät Hänelle töitä. Jopa siihen asti että Hän pyytää Yamaa puhveleineen pysähtymään. Joten paras tapa käsitellä omaa kuolemanpelkoaan on yrittää parhaansa mukaan joka hetki elää niin kuin Jumala toivoo.

Joka tapauksessa Yama on minusta symppis :-) Ja huumorintajuakin Tuonelan herralla riittää, joten minusta on ihan tarpeetonta närkästyä joidenkin hindulahkojen lailla siitä että tässä intialaisessa liimamainoksessa väitetään Fevicol-liimaa niin tehokkaaksi, että se pitää sielun kiinni ruumiissa vaikka Yama kuinka riuhtoisi :-)

On asioita, joita Suomessa ei saa sanoa ääneen. Koska muuten kohtuukäyttäjille tulee paha mieli.

Että ei suinkaan syöpä tai sydänvaivat vaan alkoholi on työikäisten suomalaisten miesten ja nykyään myös naisten yleisin tilastollinen kuolinsyy.

Että ylivoimaisesti suurin osa rikoksista (sekä aviorikoksista) suoritetaan päihtyneenä ja päihtymyksellä on vankka sijansa onnettomuustilastoissakin.

Että mitä enemmän suomalaiset juovat, sitä enemmän lastensuojelulla, sosiaalityöntekijöillä ja terveydenhoitoalalla on kiireitä.

Että alkoholinkäyttö ei paranna vaan pahentaa masennusta, ahdistusta ja alakuloa ja ylläpitää niitä, sekä nollaa masennuslääkkeiden tehon, siitäkin huolimatta, että nousuhumalassa aivojen mielihyvähormonituotanto ohikiitäväksi hetkeksi kiihtyy.

Että alkoholi on syöpäaktiivinen aine, jolla on roppakaupalla muitakin ikäviä terveysvaikutuksia puhuttiinpa sitten sisäelinten kunnosta tai painonhallinnasta.

Että alkoholi muuttaa seksuaalista käyttäytymistä, kyvykkyyttä ja herkkyyttä sekä fysiologisesti että psyykkisesti.

Että rakastelu on parhaimmillaan kun kumpikin on selvin päin.

Että maltillinen käyttö päivittäin aiheuttaa pitkällä aikavälillä samoja ongelmia kuin mitä runsas käyttö nopeammin.

Että sillä joka ottaa pieniin suruihin vähän lääkkeeksi voi olla aika vaikeaa selviytyä suurista suruista ottamatta vähän enemmän.

Että ihmiset osaavat olla sosiaalisia ja keskustella henkeviä myös selvin päin, kun vaan opettelevat.

Että kun juo paljon lauantaina, sunnuntai menee hukkaan. Eli siis kun ei juo lauantaina, saa toisen mahtavan päivän kaupan päälle.

Että alkoholin helppo saatavuus, halpa hinta ja mainostus lisäävät sen kulutusta kaikkina aikoina kaikissa kulttuureissa lukuisissa tutkimuksissa todennetusti.

Että raskaanaoleva nainen voi yhdelläkin kovaonnisesti ajoittuneella juomakerralla vammauttaa lapsensa tai aiheuttaa tälle oppimishäiriön. Että sattumaa tai ei, oppimishäiriöitten määrän kasvu länsimaissa korreloi naisten alkoholinkäytön yleisen lisääntymisen kanssa.

Että jostain käsittämättömästä syystä Suomessa ei useinkaan voi olla selittelemättä raitis joutumatta kummastelun tai jopa paheksunnan kohteeksi.

Että niiden, joilla on alkoholiongelma, olisi helpompi elää terveesti jos Suomessa ei vallitsisi niin perin alkoholimyönteinen ilmapiiri.

Että alkoholinkäyttö ei itse asiassa ole välttämätöntä.

Että tämänkin lukee varmasti joku joka ottaa nokkiinsa tai kokee tarvetta kertoa puolustellen kohtuukäytön iloista, vaikkei tässä lue kuin yleisiä faktoja.

Minulla on se linja että minun kotonani ei alkoholia juo kukaan. Se ei kenenkään menoa haittaa. Tupa on vähän väliä täynnä, ja aina meillä on kivaa, niilläkin, jotka muualla iltaa viettäessään joisivat. Raittius on myös lapsiystävällistä ja se, että he voivat olla porukassa täysipainoisesti mukana, tukee sosiaalisten taitojen oppimista.

On oikeastaan tosi hölmöä että tuo ylläoleva kappale tarvitsi edes kirjoittaa.

Se joka ei käytä alkoholia lainkaan on äidinkieleni mukaan raivoraitis. Raittiuteni raivo ei kuitenkaan kohdistu alkoholia käyttäviin ihmisiin. 90 % Suomen aikuisista ja tosi moni läheinen ystäväni juo enemmän tai vähemmän. Se kohdistuu yhteiskuntamme normeihin, jotka sallivat tässä asiassa aivan törkeän paljon liikaa. Se kohdistuu vastuuta pakoilevaan asenteeseen, jonka mukaan alkoholi on harmiton kulutushyödyke ja vika on aina känniääliössä eikä tuotteessa kun sattuu ja tapahtuu.

Olen suomalaiseksi raittiusraivottareksi siitä kummallinen tapaus, ettei minulla koskaan ole ollut päihdeongelmaa. Vanhempani ovat hyvin maltillisia kohtuukäyttäjiä. Se harvinainen kohtuus tapahtui jossain muualla kuin meidän sisarusten silmien edessä. Lapsuudenkodissani ei siis käytetty alkoholia ja niinpä opin, ettei alkoholia tarvita; opin myös opettavaisia sukutarinoita alkoholismista, omasta suvusta ja toisten. Tässä maassa jokaisella on alkoholiongelmaisia sukulaisia.

Lukioiän myöhemmällä puoliskolla aloin juoda joskus seuran vuoksi, painostettuna, joskin se painostus oli pikemminkin alitajuista laumasieluisuutta kuin suoraa ja tarkoituksellista. Syksyllä 2001 päätin lopettaa. Olin kasvanut tarpeeksi isoksi olemaan oma itseni, päättämään, että jo nyt on tyhmää juoda vain siksi että muutkin juovat. Viihdyn selvin päin ja minulla on oikeus viihtyä.

Minut on luotu viihtymään niin.

Jos tunnen tarvetta humaltua, niin sehän on vain merkki siitä että minun tulee kuunnella sisintäni ja paneutua tarpeen ja tunteen syihin eikä päin vastoin turruttaa niitä hiljaisiksi alkoholilla. Ja jos olen jo valmiiksi iloinen, haluan toki olla täysillä läsnä ilon hetkenä omana itsenäni enkä kemiallisesti muutetussa tietoisuuden tilassa.

On muuten ihan mahtavaa kun aviomieskin on täysraitis :-)

Tulipas sellainen olo että Jumalan tuuli puhalsi halki Suomen eilen kun Haavisto pääsi toiselle kierrokselle pressanvaaleissa :-) Hyvää mieltä ympärilleen säteilevää rauhanturvaajavegetaristia äänesti mielellään muustakin syystä kuin siitä että ihanniinku mullaki, Pekalla on maahanmuuttajamies.

Maailmankatsomuksestani löytyy homoseksuaalisuudelle niin arkinen selitys, etten pidä sitä sen kummallisempana kuin vaikkapa sitä, että itse olen lapsesta saakka tuntenut voimakasta vetoa Intiaan, vaikkei minulla pitäisi olla niin minkäänlaisia kytköksiä siihen suuntaan. Edelliset elämät muovaavat mieltymyksiämme tässäkin elämässä ja ruumiillistuvat geeneissämme (sekä siinä mitkä geeneistä ovat päällä ja mitkä sammuksissa). Jumalan ohjeet hyvään elämään mielenrauhassa pätevät, vaikka puoliso olisi samaa sukupuolta. Niinpä kannatan hinduystävättärieni kanssa sellaista politiikkaa, jonka ansiosta samansukupuolista puolisoa voi juridisestikin kutsua puolisoksi. Varsinkin homojen adoptio-oikeuden evääminen on mielestämme täysin syntistä politiikkaa maailmassa jossa on kymmeniä ellei satoja miljoonia lapsia vailla turvallisia rakastavia aikuisia.

Hindugurut opettavat, ettemme me ole nämä ruumiit, meidän ei siis tule tuomita toisiamme ruumiillisten seikkojen perusteella. Tai edes tehdä niistä numeroa. Homoseksuaalisuus ei vaan ole idän uskonnoissa sellainen keskustelua herättävä teema niin kuin Lähi-Idästä lähteneissä uskonnoissa.

Eipä ihme, että niin monet lesbot ja homot ovatkin löytäneet hengellisen kotinsa Intian suunnalta.

Ikävä kyllä jotkut hindusaarnamiehet ovat alkaneet julistaa homovihaa. Pauhaajat kytkevät homoseksuaalisuuden länsimaalaisen kulttuurin ylivaltaan. Se, mitä he tosiasiassa vastustavat, onkin nautintokeskeinen maallistunut elämäntapa ylipäätään. He eivät ymmärrä tai halua nähdä, etteivät homot ja lesbot elä paheellisesti sen enempää tai vähempää kuin heterotkaan. Heillä saattaa myös olla tarve todistaa jotakin toisten, homokysymystä märehtivien uskontojen kannattajille: "hei, meilläkin osataan syöstä tulta ja rikinkatkua vähemmistöjen niskaan!"

Jos homokulttuuri onkin ajautunut hengellisestä näkökulmasta surkeaan suuntaan, sehän juuri johtuu siitä että uskonnolliset instituutiot ovat halunneet sulkea homoseksuaalisiilta ihmisiltä toivon ja taivaan portit. Ja siitä, ettei yhteiskunta tue sitä mahdollisuutta, että he voisivat elää rauhallista perhe-elämää.

Henkilökohtaisesti koenkin uskonnolliseksi velvollisuudekseni pyrkiä sellaiseen parempaan maailmaan, jossa homoilla ja heteroilla on samat oikeudet. Ja minusta on ihanaa löytää aina tässä asiassa hengellinen sisaruus uskonnolle allergisten ihmisten kanssa :-)

Aion nyt lausua Narasimhan suojeluksen, jonka aiemmin lausui suuri kuningas Prahlada. Se on mitä hurskain rukous, se nujertaa kaikki esteet ja suo täyden varjeluksen.

Guruni sanoo, että jos esirukouksilla ei olisikaan vaikutusta ihmiseen jonka puolesta rukoillaan, niin ainakin ne parantavat sitä joka rukoilee. Allekirjoitan. Jos kamalille ongelmille ei voi tehdä mitään niin vähintäänkin oma olo helpottuu kun rukoilee. Jättää huolet Herran haltuun.

Ainakaan minun levotonta mieltäni ei pikarukous rauhoita kuin harvoin. Siksi aloin reilu vuosi sitten laulaa Narasimha kavacamia. Se on sanskriitinkielinen 30 säkeistöä plus loppukaneetit sisältävä terveys- ja suojelusrukous, jossa käydään läpi ihmiskehon osat ja uhat joka ilmansuunnalta ja pyydetään Jumalalta varjelusta. Alkuperäisessä muodossaan tämä rukous on minä-muotoinen, mutta sen voi omistaa kenelle tahansa kärsivälle aivan kuin rukoilisi hänen suullaan. Taikka korvata minä-sanat nimillä. Tässä esimerkkipätkiä:

Suojelkoon Herra Narasimha, joka jo suojelee kaikkia planeettajärjestelmiä, myös minun päätäni -- Suojelkoon Hän jonka luokse täydelliset joogit pääsevät sydäntäni, suojelkoon Herra Hari sieluni asuinsijaa siellä -- Suojelkoon Hän, jonka lanteilla kaikki universumit lepäävät, minunkin lanteitani -- Suojelkoon Hän, joka on kuoleman henkilöitymä, minua kuolemanpelolta ja tässä aineellisessa maailmassa aina vaan pyörimisen riskiltä...

Jumala on tässä rukouksessa Narasimha, ihmisleijona, pirulaisten mielestä tosi pelottava peto, uskovaisten mielestä hellyttävä ja turvallinen henkivartija. Usein Hänen vierellään kuvataan Prahlada pienenä poikana. Tämän pojan Narasimha pelasti ääriateistista terrorismidiktatuuria harjoittaneen psykopaatti-isänsä Hiranyakashipun kynsistä. Narasimhasta on liikkeellä myös paljon kuvia joissa Hän käy Hiranyakashipun kimppuun. Tuolla pikkujumaltenkin maailmaa hirmuhallinnoineella demonilla kun oli sellainen suojataika yllään, ettei häntä voinut vahingoittaa millään aseella ihminen eikä eläin päivällä eikä yöllä sisällä eikä ulkona. Jumala ilmaantui paikalle juuri kun demoni oli tappamassa lapsensa Prahladan, koska tämä ei suostunut olemaan ateisti. Jumala tuli aamuhämärissä, kuistilla, ilman aseita mutta leijonankyntisenä ihmisen ja eläimen ja kivipylvään hybridinä (pylväs heräsi henkiin).

Uskonveli, joka Narasimhan suojeluksen lausumisen minulle opetti, osasi sen itse ulkoa. Ajattelin, että siihen minä en ikinä pysty, ja tihrustin printtiä. Syksyllä huomasin, että yhä pitempiä pätkiä sanskriitinkielisestä rukouksesta on palanut kiinni mieleeni, ja viime viikkoina olen viimein huomannut oppineeni tuon ulkoa.

Hauska ilmiö. Rukous on tallentunut muistiini ihan eri tavalla kuin asiat yleensä, aivan omaan sopukkaansa muistissani. Voisikohan sitä kutsua transsimuistiksi? Jos rukous keskeytyy, en nimittäin välttämättä pystykään jatkamaan siitä missä olin ilman paperia. Teksti on muistissani alkusanoista.

Suomalaiset ovat todellakin epätavallisen rehellistä kansaa. Minun ulkomaalaisten ystävieni mielestä tämä on tosi hieno juttu. Heistä on ihanaa, monesta aivan ennenkokemattoman ihanaa, että jossain on ihmisiä jotka ihan oikeasti tarkoittavat sitä mitä sanovat. Kaikki uskonnot ovat samaa mieltä.

Liiasta rehellisyydestä en ainakaan itse ole siis saanut muunmaalaisten toruja, en edes silloin, kun laukomani totuudet ovat olleet epämiellyttäviä. Sen sijaan ulkomaalaistaustaisten ystävieni yleinen mielipide on, että minulla on liian siniset silmät. Sama pätee muihinkin suomalaisiin. Me otamme sanat niin kuin ne sanotaan. Meitä on helppo petkuttaa.

Tuoreimpaa tukea väittämälle tarjoavat viimeaikaiset seikkailuni halpalentolippulappujen ihmeellisessä maailmassa.

Minulle on tullut sähköpostitse joka päivä Groupon City Deal Helsingin mainoskirje. Nyt olen oppinut, että sen mainostamat tarjoukset voivat olla tosi ketkuja ja harhaanjohtavia

Ostin joulukuussa kolme lentomatkalahjakorttia yhteishintaan 87 euroa. Niitä mainostettiin "jopa 70 prosentin alennuksen lentolipuista" tuovina loistolahjoina; vain jotain polttoainekuluja ja veroja tulisi maksettavaa päälle. Lahjakortit tuli hyödyntää Air Fast Ticket -nimisen yhtiön kautta.

Kun sitten päätin lähteä lähitulevaisuudessa ilman lapsia aviomiestäni tapaamaan ja yritin käyttää lahjakorttiani, huomasin, ettei sillä ollut mitään vaikutusta hintaan. Air Fast Ticketin lennot maksoivat lahjakortin kanssakin ihan yhtä paljon tai vähän kuin muidenkin vastaavien sivustojen kauppaamat lennot. Itse asiassa enemmän, koska olin jo tuhlannut niihin lahjakortteihin 87 euroa, siis 29 euroa lentoa kohden!

Kimpaannuin todella tästä huijauksesta ja päästäni nousi sankka savu koko keskiviikon ajan. Kirjoitin Grouponille sähköpostia jossa toin ilmi miten kurjalta tuntuu luottaa hyväuskoisesti mainokseen ja todeta se sitten pupuksi ja uutisankaksi. Yritin soittaa asiakaspalveluunkin, turhaan, sillä kukaan ei vastannut puhelimeen, taikka sitten puhelin tuuttasi kroonisesti varattua.

Myöhään torstaina päädyin sitten kuitenkin ostamaan Air Fast Ticketiltä lippuja niin kutsutulla lahjakortillani. Syy: monen tunnin etsintöjen jälkeen minun oli pakko todeta, että Air Fast Ticket oli ainoa joka tarjosi lentoja Dharmapatin kotikaupunkiin ja takaisin alle 200 eurolla inhimillisen pituisilla välilaskuilla.  Kaikki muut sivustot ehdottelivat joko meno- tai paluumatkalle tai jopa kummallekin monen tunnin tai jopa koko yön mittaisia odotusaikoja. Lahjakorttiin jo tuhlaamani rahat mukaanlukien sain lennot varsin kivaan hintaan 177 euroa.

E-liput saapuivat ongelmitta. Ja olivat muuten ihan tutun ja turvallisen oloisetkin, paitsi että tänä aamuna niitä tarkemmin syynätessäni havaitsin jotakin hyvin olennaista puuttuvan. Nimittäin jatkolentoni Frankfurtista Helsinkiin! Niillä lipuilla olisin juuttunut paluumatkallani Saksaan.

Ainoa Air Fast Ticketin tarjoama asiakaspalvelunumero oli pahaenteisesti tietenkin Groupon City Dealin Suomen numero. Se tuntui toimivan yhtä hyvin kuin edellisellä viikolla eli ei ollenkaan. Pengoin Internetiä kunnes löysin ihanminkätahansa Air Fast Ticketin ulkomaankonttorin numeron ja soitin sinne. Oli väärä hetki, puhelinvastaaja ilmoitti englanniksi, ettei asiakaspalvelu ollut auki.

Sitten, yhtäkkiä, satunnainen rutiinisoitto numero ~kaksikymmentä Suomen Grouponille tuotti tulosta. Asiakaspalvelija vastasi, kuunteli ja lupasi selvittää asian. Eikä kestänyt kovinkaan kauan kun sain sähköpostiini uudet E-liput, joihin on kirjattu myöskin jatkolentoni Frankfurtista Helsinkiin. Hyvä, Groupon. Mutta silti maku on paha suussani tavasta, jolla tämä euroopanlaajuinen firma tuotteitaan markkinoi. Tavasta, joka on epäsuomalainen ja epämoraalinen yli uskontorajojen.

Mutta mitä suomalaiseen sinisilmäisyyteen tulee, tässä asiassa emme kyllä ole ainoita ansakuoppaan tipahtaneita. Tämä artikkeli kertoo että kyseessä on euroopanlaajuinen petkutus.

Olen oikein kiitollinen suomalaisille iskelmäsanoittajille. He tukevat minua oivallisesti kasvatustyössäni. Heidän ansiostaan minun ei tarvitse paasata ja saarnata. Minun tarvitsee vain avata radio ja kuunnella lasten kanssa korvat höröllä.

Mikä muu opettaisikaan mihin moraalisia rajoituksia tarvitaan paremmin kuin kappale, jonka kertomassa tarinassa nainen parkuu maailmanlopun tunnelmissa "katoamaan en tätä petosta saa / tätä mä en voi enää uneksi muuttaa / tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta..." petettyään miestään. Tai varoittaisi liiallisesta hyväuskoisuudesta ja rajojen rikkomisesta jonkun mieliksi niin kuin "Kun me erottiin / sä laitoit minut nettiin / joku Ilpo mua katselee / ja itseään koskettelee". Vihaiset erobiisit opettavat karman laista kuin paraskin tuomiopäivän pasuuna: Ja nähdä saat / sen tänään teen / sut ulos heitän vaikka kylmään talvipakkaseen / ei auta oveen koputtaa / et enää tänne tulla saa / mä säästän rakkauteni varten jotain paljon parempaa".

Ylivoimaisesti monipäisimmän rodun suomalaisessa iskelmämaailmassa muodostavat kuitenkin kappaleet, joissa ihmiset parkuvat pieleen menneitä parisuhteitaan "Myrsky repii puita / taivas salamoi / myrsky samanlainen sydämessäin soi" -hengessä. Joissain paneudutaan syihinkin: "En tahdo olla naurun aihe / tyttöporukoiden / kun te istutte ilkamoiden / ja muistelette kundeja / joiden kohtaloksi koitui / lähteä jo huonon pukeutumisenkin tähden". Kuulostaa Cosmopolitania pyhänä kirjanaan pitävältä tyttöporukalta, joka metsästää alfaurokseksi kutsuttua rikasta ja vaikutusvaltaista miestä ja pitää sitä oikeaa odotellessaan kivaa saatavilla olevien kaksilahkeisten kanssa. Vaan osaavat ne miehetkin, samalla asenteella. "En ole pyhimys, en paholainen / sattui tielleni vain viimeinkin se nainen / jonka kanssa voisi retki / olla enemmän kuin hetki / jos vain riittää uskallusta." Viimeinkin? Nautinnollisia hetkiretkiä lienee ollut paljon, tavallisen naisen tehtävä lienee tuon maailmankatsomuksen mukaan tarjota miehelle sellaisia. "Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koita ymmärtää", onneksi meidän hindujen ei kuitenkaan tarvitse.

Tämä ei ole yritys tuomita valtaosaa kansakunnasta radion äärellä (tuomita voi itsensä jos toisia tuomitsevat ajatukset luikahtavat mieleen). Radion äärellä voi kuitenkin oppia tuntemaan syvää myötätuntoa ja muistaa, miten hyvin nuo laulut sopivat omiin ja tuttavien kokemuksiin, emotionaaliseen stressiin, ahdistukseen ja turvattomuuteen, joita nyky-Suomen pariutumiskulttuuri lietsoo. Kaikille uskonnoille yhteinen jumalallinen parisuhteilumoraaliohjeistus, jonka voisi yksinkertaisesti kiteyttää sanaan SITOUDU, ei ole mikään ylhäältä annettu komento ihmisten kiusaamiseksi, vaan esitys mahdollisimman vähän kurjuutta poikivasta käytöksestä.

Kuten Yölintu osuvasti hoilaa, sitoutuminen vaatisi tosiaankin uskallusta. Rohkeutta kyseenalaistaa ja ylittää oma levottomuus ja impulsiivisuus ja keskittyä toiseen silloinkin kun mieli tekisi jotain ihan muuta. Ja levottomuus on taattu jollei suhtaudu mielihaluihinsa kuten Herran laulussa ehdotetaan: "Alati tyyni meri ottaa kuohumatta vastaan itseensä virtaavat joet. Rauhan saavat ne, jotka suhtautuvat tällä tavalla aistiärsykkeisiin, eivät ne, jotka näitä ärsykkeitä himoitsevat". Kun pientä pipiä tökkii, se kasvaa isoksi. Himojaan voi voimistaa vellomalla niissä, pyörittelemällä niitä mielensä valkokankaalla.

Käläkäläkälä, tätä keskustelua on kyllä paljon hauskempaa käydä radion äärellä lastensa kanssa kuin kirjoittaa se monologina blogiin :-) Surullista on, jos keskustelulle ei ole pohjaa, vaan tässä on kaikki. Jos ihminen poimii enemmän tai vähemmän tietoisesti elämänohjeensa ja toimintamallinsa iskelmistä ja TV-sarjoista kuurona ja sokeana henkiselle katsanto- ja kuulentokannalle. Varsinkin nuoriso ihailee ja seuraa julkkiksia, vaikka julkkisten elämä olisi kuinka solmussa. Jos radion, telkkarin, lehdistön ja netin viihdetarjonta tosiaankin on kaikki mistä pieni ihminen virikkeitä ottaa, seuraa vääjäämättä johtopäätös: "Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen / puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen / voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois / vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois". Paremmasta ei tiedetä, "Suoraan sanottuna suurin piirtein sellaista elämä on", ihmiset ajattelevat ja ajelehtivat avuttomina elämän kuohuissa hyväksyen sen mitä ei tarvitsisi hyväksyä. Esimerkiksi. Rakkauden ei tarvitse kuolla. Se kuolee vain, kun osapuolet eivät tosissaan yritä asettaa toista itsensä edelle, vaan hymähtävät "haudot vain harhaa / mä sulle luvannut en ruusutarhaa / tai aurinko laivaa / kun sitä mietit on se turhaa vaivaa".

Minullakin on ollut epäilyksen hetkeni uskossani. Sitten eräänä päivänä tajusin, että minun yksinkertaisesti kannattaa olla uskossa ja seurata uskonnollisia periaatteita, koska sekä ruumiini että varsinkin mieleni voi silloin paremmin. Jumalan ja gurujen ohjeita seuraamana ennaltaehkäisee paljon suuria suruja, eivätkä suuretkaan vastoinkäymiset tunnu ylitsepääsemättömiltä kun uskoo huomiseen.

Jos tämä unohtuu, minun ei tarvitse kuin avata iskelmiä soittava radiokanava.

Koska jokapäiväisten keskustelujen kirjaaminen blogiin vaatii että puhujilla on nimet, ajattelin, että tyttäreni voisivat esiintyä tässä blogissa sanskriitinkielisillä nimillä ja minäkin voisin siis tyyliin sopien olla Maiyaa - Äiti sanskriitiksi :-)

Anandi: Onko Vishnu aina ollu olemassa?

Maiyaa: Ohan se, Jumalalla ei oo alkua eikä loppua.

Shanti: Miten voi olla sellanen jolla ei oo alkua?

A: Jumala on ihan niinku ympyrä!

M: Sähän keksit loistavan vertauskuvan! (piirtelee sormella ilmaan ympyröitä) Ympyrällähän ei oo alkua eikä loppua, se vaan jatkuu ja jatkuu.

S: Ja sielu on niinku spiraali, se menee ympyrässä ylöspäin kunnes se loppuu Vishnuun.

:-D Syntyjen syvien puhuminen eli teologis-filosofiset keskustelut ovat olleet päivittäinen hupimme siitä pitäen kun tyttöseni olivat pikkuriikkisiä. Ne saavat meidän kaikkien kolmen silmät tuikkimaan - henkevien miettiminen on ihanaa, virkistävää hierontaa tajunnalle, ja tuo lohtua ja näkökulmaa pienten ja suurten ihmisten arjen epäkohtiin.

Jos keskustelu ei käynnisty jonkun ääneen esittämästä kysymyksestä, se voi lähteä liikkeelle vaikkapa radiosta kantautuvasta iskelmästä. Vien kullannuput kouluun autolla, ja usein kuuntelemme yhden biisin ja loppumatka menee siitä keskustellessa.

Yritettyämme määritellä, kuka oikeastaan on hindu, voimmekin alkaa bongailla keskuudestamme tunnustavia hinduja. Eli siis hinduja, jotka eivät ole tapahinduja, vaan joille uskonto merkitsee elämäntapaa ja identiteetin osaa.

Jos tunnet hindulaista mytologiaa, epäilyksesi heräävät varmaankin jo Mahabharatasta tai Ramayanasta tutun nimen kohdalla. Vaan kuten aiemmassa kirjoituksessa tulikin jo mainittua, tämä ei ole varma tai aukoton konsti ainakaan käännynnäishindun tunnistamiseen. Sitä paitsi monet Harit ja Narayanit kuljeskelevat länsimaissa Harryinä ja Ryaneina ja "kansainväliset nimet" saattavat muotisyistä korvata perinteisemmät nimet hartaassakin hinduperheessä. Sitä paitsi numero kaksi, jotkut syntymähindut ovat muuttaneet länsimaihin nimenomaan siksi että eivät komeista hindunimistään huolimatta halua elää kuin hindut, vaan mahdollisimman maallistuneesti.

Helpoin tapa tunnistaa tunnustava hindu onkin piipahtaa hänen kodissaan. Uskotaan, että vieras saattaa olla vaikkapa itse Jumala kujeilumielellä. Sinua kestitään sen mukaisesti.

Hindukodista löytyy kotialttari, joka on kaappi, hylly tai hyllynpäällinen täynnä jumalten ja guru(je)n kuvia ja suitsukkeita. Tämän alttarin äärellä hän viettää aikaa joka päivä rukoillen tai bhajaneita (hinduvirsiä) laulaen. Ennen kuin hän syö, hän saattaa jopa kiikuttaa ruoan alttarille ja uhrata sen.

Hänen CD-hyllystään löytyy bhajaneita, DVD-hyllystään uskonnollista draamaa ja kirjahyllystään gurujen teoksia, myyttisiä sarjakuvia, pyhimysten elämäkertoja ja ainakin Bhagavad Gita.

Seinillä on hindulaisia jumalankuvia julisteina, tauluina, kalentereina.

Kodista voi löytyä myös kristillisiä, islamilaisia ja buddhalaisia kuvia, kirjoja ja hengellisiä symboleita. Jos utelet että miksi, saat luultavasti vastaukseksi vain hämmentyneen onko-tässä-muka-jokin-ongelma -katseen. Hindulaisuus ei poissulje muita uskontoja vaan ottaa kaiken syleilyynsä.

Hindun otsalla voi, ainakin kotioloissa, näkyä uskonnollisia, esimerkiksi kaksi pystysuoraa viivaa (Vishnun palvojan merkki) tai kolme vaakasuoraa viivaa (Shivan palvojan merkki) taikka vain tuhkatäplä uskonnolliseen toimitukseen osallistumisen jäljiltä (tuhkatäplä muistuttaa siitä että tulee päivä jona ruumiimme ovat vain tomua). Naimisissa olevilla naishinduilla on punaista väriä jakauksissaan, paitsi milloin he eivät halua herättää huomiota ja erottua ei-hindujen joukosta.

Jos jäät pitemmäksi aikaa, huomannet, että hindusi tykkää meditoida, joogata tai toistella mantraa rukoushelminauhapussi kädessään. Aika todennäköisesti hän pyrkii heräämään aikaisin ehtiäkseen tehdä tämän kaiken ennen kuin muut heräävät. Varhainen aamu on vuorokauden hyväenteisintä aikaa hengellisiin touhuihin.

Uskonnollinen hindu suhtautuu varautuneesti päihteisiin. On luultavaa, ettei hän koskaan ole humalassa, ja mahdollista, että hän karttaa ja pitää eräänlaisina päihteinä kofeiinipitoisia juomiakin. Tosin vähintään yhtä mahdollista on, että hän juottaa sinut täyteen maustettua mustaa teetä ja kittaa sitä samalla itsekin.

Luultavasti hän ei syö laisinkaan lihaa. Missään tapauksessa hän ei syö nautaa, sillä maitoa antava lehmä on kuin imettävä äiti.

Vuoden pimeimpään aikaan hindu juhlii Diwalia, valon juhlaa. Pitkin vuotta hänellä on juhlapäiviä, joista ei-hindut eivät mahdollisesti ole koskaan kuulleetkaan, vähän sen mukaan, mikä Jumalan hahmoista on hänelle läheisin. Tai varmuuden vuoksi kaikkia. Oivallisia hengellisiä biletyspäiviä ovat esimerkiksi Shivratri, Durga-puja, Krishna janmashtami ja Gaura purnima.

Mahatma Gandhi tukeutumassa rakkaisiinsa pysyäkseen pystyssä huterilla vanhoilla jaloillaan?

Guruni, joka ihaili Gandhia ja kävi nuorena häntä tapaamassakin, virnuilee että luultavammin Mahatma Gandhi on juuri noussut ylös meditoimasta, ja hänen jalkansa ovat puutuneet pitkästä istunnosta samassa asennossa. Gandhi ei nimittäin ollut vanhanakaan heikko, päin vastoin hän teki tyynenä ja yleistyytyväisenä fyysisesti rankkaa työtä hyvin vähillä yöunilla viimeiseen asti. Upanishadeissa tämä selitetään: "Terveys, keveästi kulkeva ruumis, vapaus hinkumista, hyvinvoiva iho, soinnukas ääni, miellyttävä tuoksu, kaikki nämä ovat merkkejä edistymisestä meditaatiossa." Se, jonka meditaatio on todella syvää, voi korvata sillä osan yöunistaan.

Säännöllinen meditointi tahi hiljainen rukous on korvaamaton tuki henkisellä tiellä. Se ei oikeastaan ole hindulainen ilmiö, vaan käytössä kaikissa uskonnoissa. Hindut ja buddhalaiset ehkä kuitenkin nykyaikana kannustavat toisiaan siihen selvimmin.

Minun guruni Eknath Easwaranin meditaatio-ohjeistus yhdistää meditaation yleiset hyödyt Jumalan sanan syvällisen sisäistämisen hyötyihin. Kun moni muu meditaatiotekniikka käyttää keskittymisessä apuna visualisointia tai hengitysharjoituksia, Easwaran suosittelee pyhiä kirjoituksia.

Aloittaa voi opettelemalla ulkoa "polkuja" eli pyhiä kirjoituksia ja rukouksia. Itselleen läheisimmästä uskonnosta voi aloittaa, mutta guruni suosittelee opettelemaan ja hyödyntämään myös toisten uskontojen tekstejä, koska se kasvattaa rakkautta yli rajojen, opettaa huomaamaan, että kaikkien uskontojen ydin on sama. Koska näiden meditaatiopolkujen on tarkoitus upota syvälle psyykeemme, niiden on syytä olla positiivisia ja rohkaisevia eikä mitään "minäsyntinensaatanakurja" -ruikutuksia.

Kun meditaatiopolku on hallussa, voikin istua alas, rentoon asentoon jossa selkä pysyy suorana, ja aloittaa. Meditaatiopolku toistetaan hiljaa mielessä sana sanalta, niin hitaasti kuin mahdollista eli niin paljon hiljaisuutta sanojen väliin kuin mahdollista ilman että ajatus katkeaa. Liikkumatta. Puoli tuntia on hyvä aika sille joka elää tavallisen ihmisen hektistä elämää. Paras meditaatiohetki on aikaisin aamulla, ja olisi ihanteellista jos sen voisi tehdä aina samaan kellonaikaan, jolloin keho alkaa aivan odottaa tuota hetkeä ja valmistautua siihen, mutta jos säntillisyys ei onnistu, tärkeintä on meditoida päivittäin jossain välissä.

Lopputulos? Ensimmäisten vuosien aikana ei kukaan levitoimaan lähde, mutta ensimmäisestä kerrasta alkaen, jos vain pystyy pitämään mielensä polulla eikä lähde joka lauseen tai sanan välissä seuraamaan assosiaatioita, tällainen meditaatio rentouttaa niin mielen kuin vartalonkin. Päivä lähtee käyntiin miellyttävän harmonisesti. Ajatukset eivät enää ole solmussa ja seitsemän moottoritien risteys, vaan mieli on tyyni ja kirkas kuin vuoristolampi tuulettomana päivänä. Aina yhtä jännittävän kutkuttavaa on myös se, että meditaatio pulpauttaa syvältä sisimmästä vastauksen ja toimintaohjeen murheisiin ja ongelmiin.

Suurempi efekti tapahtuu piilossa vuoristojärven pinnan alla. Siitä, mitä meditoit, tulee osa sinua.  ”Jos vain luemme näitä tekstejä, ne voivat kyllä lohduttaa ja inspiroida meitä. Perimmäiseen, kestävään sisäiseen muutokseen ei pelkkä lukeminen kuitenkaan riitä. Siihen tarvitaan meditaatiota”, sanoo guruni. Persoona alkaa muuttua ja erinomaiseen suuntaan - enemmän sellaiseksi, jollaiseksi olisit aiemmin halunnut tulla, muttet heikkona pystynyt. Toimii, vakuuttaa meikätomppeli, koska on sentään vähän vähemmän tomppeli kuin pari vuotta sitten jolloin päivittäisen meditoimisen aloitti.

Meditaatio on ensimmäinen osa oman guruni kahdeksanosaisesta ohjelmasta, jota yritän miten kuten päivittäin seurata. Kaikki osat tukevat toisiaan, tai jos yhdestä luistaa, muut vaikeutuvat. Tässä ne seitsemän muuta:

• Valitse mantra ja toista sitä, äänettömästi tai ääneen, mahdollisimman usein, sillä se on Jumalan luuta joka puhdistaa mielesi ja antaa voimaa. Hätäpuhelu, jolla Hänet tavoittaa milloin vaan.Lue (tai kuuntele tai toljota) hengellistä matskua ainakin 30 ja hätätapauksessakin 15 minuuttia päivässä vastapainoksi maailman möykälle.

• Hidasta elämänrytmiäsi, tiputa päivästä pois turhat asiat jotta sinulla olisi mahdollisimman harvoin kiire. Sillä kiireessä ihminen on hirveimmillään.
  

• Tee yksi asia keskittyneesti kerrallaan, älä yritä suorittaa kahta tai useampaa askaretta samanaikaisesti.

• Kouluta aistejasi. Älä suostu kaikkeen mitä ne himoitsevat vaan opeta ne kiinnostumaan hyvistä ja terveellisistä asioista.

• Aseta toiset itsesi edelle. Anna enemmän kuin otat. On parempi kärsiä itse kuin tuottaa muille kärsimystä. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita kynnysmatoksi heittäytymistä - tosirakkaus on tarvittaessa vankkaa vastarintaa kun toinen toimii väärin, vaikka tämä siitä suuttuisikin.

• Yritä tavalla tai toisella viettää päivittäin aikaa muiden hengelliseen kasvuun pyrkivien ihmisten seurassa. Sillä seura tekee kaltaisekseen.

Vielä tärkeä lisäys. Guruni painottaa painottamistaan, että jos ihminen viettää liikaa aikaa sisäisessä aarrekammiossaan mutta ei anna mitään pois, seuraa ongelmia. Meditaatio ei ole itseisarvo vaan väline. Sen on oltava sisäänhengitystä, ja vastapainoksi pyytettömän antamisen on oltava uloshengitystä. Kasvu ihmisenä vaatii sitä että annamme aikaamme muille ihmisille, tai vaikkapa maailman luonnon hyväksi. Mutta jos emme hiljaisesta rukouksesta saa voimia, se toinen ääripää, antaminen kun voimia ei ole, on vieläkin vaarallisempi vaihtoehto kuin silkka sisäänhengitys, itsekeskeinen vellominen omissa uumenissa.

Hindun määritelmä on niin venyvä ja maailmojasyleilevä, että sinäkin saatat tietämättäsi olla salahindu :-D

Jos uskot Jumalaan, mutta että millään yksittäisellä uskonnolla tai lahkolla ei ole Häneen yksinoikeutta, vaan Hän hymyilee kaikille tuhansin kasvoin ja Hänen luokseen voi kulkea montaa tietä...

Jos koet, ettet pohjimmiltasi ole ajallinen ruumis vaan ajaton sielu sen sisällä...

Jos sinulle on luontevaa ajatella, että sielu vaeltaa, että tätä elämää seuraa toinen elämä, tässä tai jossakin toisessa maailmassa....

Jos tarpeeton tappaminen tuntuu sinusta pahalta ja haluat olla kasvissyöjä tai tunnet ainakin vahvaa kunnioitusta kasvisruokavaliota kohtaan...

...tässä onkin jo tarpeeksi pääkohtia, tervetuloa joukkoon tummaan!

Jäykän virallisesti hindut määritellään tietysti sen perusteella, onko syntynyt hinduperheeseen, tai käännynnäisten tapauksessa liittynyt hindulaiseen yhteisöön, tai (Intiassa) ottanut virallisesti itselleen hindunimen. Näillä määritelmillä hinduiksi luokitellaan koko joukko sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät koe hindulaista arvomaailmaa omakseen ensinkään.

Oikeastaan koko sana "hindu" on etymologialtaan pölhö. Alunperin sillä viitattiin ilmeisesti kaikkiin Indus-joen tuolla puolen (Arabimaailmasta katsottuna) asustaviin pakanoihin (musliminäkökulmasta). Hindut itse ovat muinaisista ajoista asti kutsuneet uskontoaan nimellä sanatana dharma - ikuinen dharma, tuon sanan yritinkin jo kääntää edellisessä kirjoituksessa. Substantiivi hindu ja adjektiivi hindulainen ovat kuitenkin nykyään niin käteviä termejä, että suurin osa meistä hinduista niitä surutta käyttelee.

Minäkin olen sikäli salahindu, että virallisesti olen uskonnoton. Suomessa kun uskontojen kannatusta ei mitata kysymällä sitä ihmisiltä itseltään (niin kuin Tsekinmaassa äskettäin, jolloin pääkaupungista löytyi 15 000 jediä, Star Warsin uskonnokseen ilmoittanutta ihmistä ;-) siinäpä vasta hindulainen filmisarja!) vaan katsomalla kuuluuko ihminen johonkin Suomessa rekisteröityyn uskonnolliseen ryhmään. Minä en kuulu, joten minut lasketaan, huvittavaa kylläkin, uskonnottomaksi. Pienenä kapinana tilastoharhaa vastaan olen virallisesti vaihtanut sukunimeni uskoni mukaiseksi, kuitenkin suomalaista nimiperinnettä visusti kunnioittaen. Syntymähindut bongaavat uskontomme nimestäni heti, tavalliset suomalaiset vain jos alkavat oikein miettiä ja opiskella asiaa.

Olen aina ollut todellisuuspakoilija. Opin siinä hyväksi, oikeaksi mestariksi, jo pienenä pitkästyessäni koulutunneilla ja piileskellessäni välitunneilla. Jollen suoranaisesti lukenut, kirjoittanut, katsellut kiinnostavaa visuaalista viihdettä tai roolipelannut, haahuilin mielikuvitusmaailmoissani jokaisen joutohetkeni ja koko joukon sellaisiakin hetkiä joina minun olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi. Sama jatkui kohdallani täysi-iän koitettuakin.

Äidiksi oppimisessa vaikeinta olikin oppia olemaan paikalla.

Piti hyväksyä, että vain olemalla mukana hetkessä, ihan todella läsnä, kaikkien aikaisempien karkailuhupieni kustannuksella, voin saada kestävän kontaktin noihin pieniin ihmisentaimiin. Sieluihin, jotka tässä elämässä on minulle kasvatettaviksi ja suojeltaviksi uskottu.

Piti hyväksyä, että juuri se on tärkein tehtäväni, ykkösdharmani, ja sen on mentävä kaiken muun edelle. Minun aikani ei kuulu ensisijaisesti minulle vaan heille.

Dharma? Se on hindulaisuuden peruskäsitteitä, erinomaisen kätevä sana, joka voidaan kääntää oikeudenmukaisuudeksi, uskonnoksi, taikkapa vain poluksi, joka vie hyvään määränpäähän. Meillä jokaisella on tosin ikiomat svadharmamme, koko joukko henkilökohtaisia dharmoja. Työntekijän dharma on esimerkiksi tehdä työnsä hyvin, ja aikuisen lapsen dharma on pitää huolta iäkkäistä vanhemmistaan. Avioliitossa dharmaa on rakastaa ja palvella puolisoa uskollisesti. Dharma on ennen kaikkea sellainen mahdollisimman väkivallaton elämäntapa, jota seuraamalla ei kerää epämiellyttävää karmaa.

Karma? Se on syyn ja seurauksen laki. Mitä kylvät, sitä niität. Karma on kuin sadepilvi, jonka teoillasi keräät pääsi päälle, ja joka vääjäämättä sataa niskaasi, virkistävänä suvisuihkuna taikka hirveänä marrasmyrskynä, riippuen siitä, oletko tehnyt hyvää vai pahaa. Tuhma vai kiltti, ajatelkaas! Karmaansa ei pääse pakoon kuolemallakaan, sillä tämä pilvi seuraa sielua seuraavaan elämään.

Minun tärkein dharmani on siis olla läsnä lapsille. Jos lapseni kärsivät vuokseni, kerään huonoa karmaa ja saan kärsiä itse tulevaisuudessa. Tuotan kärsimystä, jos en ole paikalla lapsilleni - vaeltelunhaluista mieltäni myöten, se tulisi kiskoa sfääreistään takaisin nykyhetkeen, heidän luokseen. Tämä minun on pitänyt hyväksyä.

Ekat vuodet nikottelin.

Oikeastaan nikottelen vieläkin. Silloin kun äksyilen lapsille, että haluan ja tarvitsen aikaa vain itselleni juuri silloin kun he kaipaavat eniten seuraani. Silloin kun en kärsimättömänä halua muistaa että hetkeä heidän kanssaan seuraa hetki jona he eivät äitiä muistakaan ja minä saan kumminkin sen oman aikani ilman turhaa mielipahaa.

Mutta vaikken tosiasioista ja prioriteeteistä aina pidäkään, ainakin ne hyväksyn. Ja niin on oma ennen niin minäkeskeinen elämäni hiljakseen kääriytynyt tuon hyväksynnän, tuon johtoajatuksen ympärille.

Mahtavaa motivaatiota olen saanut toisista kulttuureista, joissa kasvaneisiin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua. Suurin ja vaikuttavin kulttuuriero on minulle ollut nimittäin se, että länsimaissa itsestäänselvänä pidetty raivokas nuoruuden kapina ja vanhempien arvomaailmasta irtautuminen tuntuu monesti ei-länsimaalaisissa perheissä loistavan poissaolollaan. Tämä kiistaton tosiasia panee kyseenalaistamaan vallitsevat psykologiset teoriat ja kysymään, olisiko rähinä sittenkin reaktio ääri-individualismiin, joka meillä lännessä rehottaa niin kuin ei missään muualla.

Ei nuori voi löytää paikkaansa paikassa, jossa on sääntö eikä poikkeus, ettei kukaan ole todella paikalla.

Kun kukaan ei ehdi. Kun kaikilla on niin kiire suoriutua äkkiä ikävistä jutuista päästäkseen tekemään mukavia juttuja. Omia juttuja. Omassa rauhassa.

Hyväksynnän jälkeen on ollut riemastuttavan lohdullista huomata, että loppujen lopuksi melkein kaiken hyvän voi jakaa lasten kanssa. Ajatuksista alkaen: varsinkin käsitykset oikeasta ja väärästä, viisaasta ja epäviisaasta ovat jaettavissa. Heidän kielellään. Heille tulkatessaan sitä vasta itsekin tajuaa, mitä oikein ajaa takaa. Ja kun jakaa inspiroivan kulttuurielämyksen, nauttii sen yhdessä lasten kanssa valmiina pysähtymään ja selittämään - silloin vasta ymmärtää, miksi tuo elämys on niin vaikuttava, miksi se houkuttaa muutokseen, parempaan ihmisyyteen. Kotitöihinkin heidät voi yrittää ottaa mukaan.

Lapsia suojellaan monesti vääriltä asioilta. Monet pelottavat peikot muuttuvat turvallisiksi ja ymmärrettäviksi kun niihin tutustuu rauhassa aikuisen kanssa. Olen hirmuisen iloinen siitä että omat muksuni keskustelevat kuolemasta yhtä mutkattomasti kuin aamupalasta.

Lasten paikka on mukana. Kanssa. Siellä missä vanhempikin on. Jos haluan luikahtaa toiseen todellisuuteen, otan heidät mukaan.

Aika harva lapsille sopimaton taideteos on lopulta aikuisellekaan tutustumisen arvoinen. Henkilökohtaisesti luokittelen tuohon kategoriaan myös alkoholin.

Haiskahtaako omahyväisyys? Hajustan löyhkän pois tunnustamalla kärvisteleväni ja kiemurtelevani usein tuskissani kirjoitusinspiraatioksikin kutsutun todellisuuspakoiluhimon kourissa. Ja aivan erityisen hampaita kiristyttävän raivostuttavaa tämä hyväksyminen ja paikalla oleminen on kun ajoittain haluaisin vain keskittyä olemaan rakastunut nuorikko. Ja kun en voi. En kovin kauan, koska olen myös äiti, ja äitiyden dharma menee tärkeysjärjestyksessä parisuhdehuvittelun (joka sekin on puolison palvontaa ja täten dharmaa) edelle niin kuin kaiken muunkin edelle.

Seuraan siis dharmaani, mutta ajoittain äristen ja kiukutellen, eikä Krishna siitä silloin tykkää.

Vishnu on Sarvatomukha. Eli Jumalalla on tuhannet kasvot. Ainaskin. Ja vielä enemmän nimiä. Siksi meikähindu on kuin kotonaan niin temppeleissä, kirkoissa kuin moskeijoissakin. Kirkkojen ja moskeijoiden vakikäyttäjät eivät tosin aina tunne oloaan kotoisaksi minun seurassani, vaan katsovat aiheelliseksi kertoa, että vain Jeesus / Allah voi minut pelastaa, taikka että onpas erikoista kun olen valinnut toisin kuin he.

Asuin aiemmin pienellä paikkakunnalla, jonne tuli steinerkoulu. Paikalliset "tunnustavat kristityt" kauhistuivat ja jakoivat kaikkiin postilaatikkoihin papereita, joissa varoitettiin steinerkoulujen epäkristillisyydestä.

Vekaroillani oli eilen koulun joulujuhla. Se oli kristillisin sellainen missä kuunaan olen ollut, ja se pidettiin kirkossa.

Missään tavallisessa koulussa ei saa nykypäivänä olla niin kristillinen kuin mitä steinerkoulussa ajoittain ollaan. Minua kristilliset perinteet eivät häiritse. Olen satavarma siitä että oma esimerkkini uskovaisuudesta vaikuttaa lapsiini, hyvässä ja pahassa, paljon enemmän kuin se mitä koulusta tarttuu pirtaan.

Jeesus puhuu asiaa, itse asiassa samaa asiaa kuin rakas Bhagavad Gitani. Guruni suosituksesta meditoin mielelläni myös alkuperältään kristillisiä rukouksia; Franciscus Assisilainen ja Avilan Teresa kuuluvat hindupyhimysten ohella hänen suosikkiesikuviinsa. Lapsena etsiydyin jatkuvasti kirkkoon tapakristillisen perheeni kummastukseksi ja uskonto oli mieliaineeni. Tästä herää tietenkin luontevasti kysymys, miksen sitten pysynyt kristittynä.

Siksi - ja sellaista vastalähetystyötä kyllä teen että olen tästä lasteni kanssa useaan kertaan keskustellut - että kristinusko on nykymuodossaan epälooginen.Ellei ole sielunvaelluksesta, ei ole reilua maailmankaikkeuttakaan. Entä, mietitäänpä, millainen hallitsija hyväksyy vain yhden tavan ajatella ja rankaisee toisinajattelijoita kuolemalla tai jopa kidutuksella? Hirmuhallitsijahan se. Ei sellainen hyvä Jumala jota minä diggailen. Sellainen johon minä rakastuin 15-vuotiaana lukiessani ensimmäisen kerran Krishnasta. Krishnan vastustamaton persoona onkin lopulta se joka minut todella sai kääntymään hinduksi, muuten saattaisin olla samanlainen kuin läheisimmät kristityt ystäväni, jotka myöskin uskovat että Jumalalla on monta nimeä ja että Hänen luokseen vie monta tietä, eivätkä hakkaa minua Raamatulla päähän. Sielunvaelluskin on kumman suosittu uskomus heidän keskuudessaan ja Suomessa ylipäätään, mistä kielii evankelis-luterilaisen kirkon taannoinen tutkimus (joka viides suomalainen uskoo sielunvaellukseen). Saattaisin. Tätä on vaikea kuvitella, koska olen kauemmin kuin koko aikuisen ikäni seurannut Krishnaa.

Steinerkoulussa epäkristillistä on kai sitten - herätyskristillisten piirien mielestä - kaikki uskonnot suvaitseva ilmapiiri, jonka vuoksi muidenkin uskontojen kuin kristinuskon kannattajat laittavat mielellään lapsensa niihin. Sillä jos joku tässä maassa tunnustaa jotakin muuta uskontoa kuin sitä tavallista, uskonto usein merkitsee hänelle paljon. Ja steinerkouluissa lähdetään siitä että Jumala on olemassa eikä Hänestä puhuminen ole tabu. Katsotaan, että lapset tarvitsevat hyviä arvoja, jotka ovat uskonnoille yhteisiä, kun pintavärin raaputtaa pois ja huomaa, millaisia henkilökohtaisia positiivisia muutoksia usko on ihmisissä aiheuttanut.

En ole steinerfanaatikko, teosofiassa on asioita joita en allekirjoita. Pidin kuitenkin steinerkoulua lapsilleni olemassaolevista vaihtoehdoista parhaana ja olen ollut tyytyväinen koulun henkeen ja runsaaseen taideaineopetukseen. Kasvisruokaakin saavat, jokainen lapsi voi päivittäin itse valita ottaako mieluummin vegevaihtoehdon.

Niin no, kasvissyöntihän on Amerikan raamattuvyöhykkeellä monien saarnamiesten mielestä paholaisen keksintöä ja tie helvettiin. Ja muslimit - sivumennen sanoen, jos minun pitäisi valita kristinusko tai islam sillä perusteella kumman kannattajat ovat tuttavapiirissäni loistaneet Jumalan valoa ja pyyteetöntä auttamishalua kirkkaammin, valitsisin luultavasti islamin - ovat kanonisoineet lihansyönnin ja tehneet siitä osan uskonnollisuuttaan. Rupesin ensin ehkä eniten ryhmäkurin nimissä vegeksi kääntyessäni hinduksi, mutta vuosien varrella kaikki maallisemmat hyvät syyt olla kasvissyöjä ovat saaneet minut ajattelemaan, ettei hyvä Jumala mitenkään voi haluta nykyajan ihmisten popsivan eläimiä perusravintonaan.

Tunnustavat kristityt, jotka ovat mielestään ainoina oikeassa, eivät ole tutustuneet tarpeeksi hyvin ei-kristittyihin uskovaisiin huomatakseen heissä samat hyvät muutokset kuin itsessään. Tunnustavat muslimit, jotka ovat mielestään ainoina oikeassa, eivät ole tutustuneet tarpeeksi hyvin ei-islamilaisiin uskovaisiin huomatakseen heissä samat hyvät muutokset kuin itsessään. Me tunnustavat hindut otamme rennosti, ei oikeassa olemisesta tarvitse tehdä ongelmaa. Tai no. Onhan sitä myös hindulahkoja, jotka (luultavasti turvatakseen rahavirran juuri itselleen eikä muualle) pauhaavat kaikkien muiden olevan vähemmän oikeassa. Tee uskonnosta instituutio, niin siitä, minkä ei pitänyt olla ongelma, tulee ongelma.

Luokka, jolla lapseni ovat, on opetettu lausumaan yhdessä opettavaisia runoja. Lopettakaamme koulupäiväin lopetusrunolla myös tämä kirjoitus:

Ylläni on tähtitaivas
allani on tumma maa,
valo taivahista loistaa,
maasta kukat kohoaa.
Minustakin loistaa valo,
ajatuksissani se on.
Minustakin virtaa lämpö,
sydämessäni se on.
Minustakin kukat kasvaa,
teoissani niitä on.

Haluan siis kirjoittaa uskostani, mutta en Herra paratkoon siksi että olisin joku esimerkillisen vanhurskas hindurouva! Kaikkea muuta! Täällä kirjoittaa kärsimätön, boheemi, epäkäytännöllinen ja patalaiska teeaddikti, jolla on paljon tuhmia ajatuksia ja joka ei läheskään aina tajua tai viitsi käyttää verbaalisia lahjojaan oikealla eli kaikkia kunnioittavalla tavalla. Joka aamu meditoituani olen täynnä halua ja tarmoa kasvattaa pikku kullannuppuni vastedes läsnäolevasti ja lempeästi kuin äitijumalatar ikään - ja joka päivä löydän itseni vähintäänkin vastaamasta heidän juttuihinsa innottomasti "joo joo" mieli jossain ihan muualla, ellen sitten peräti karjumasta heille että älkää hei karjuko toisillenne.

Guruni panee minut onneksi jatkuvasti edes sen verran ruotuun että tajuan virheeni ja laskeudun ylimielisistä Äiti-tietää-paremmin -korkeuksistani pyytämään anteeksi. Juuri eilen sain hänen luennostaan (minulla on tapana kuunnella Eknath Easwarania mp3-soittimesta kun tiskaan, siivoan, pyykkään ja teen ruokaa, mikä sekin on arveluttavaa, koska hän aina puhuu siitä että pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan) torut, ja kunnon itseironiset naurut. Kömpelö suomennokseni:

Useimmilla meistä on piintynyt tapa tyynnytellä muita. Mutta jos kuvittelemme voivamme lopettaa -- selkkaukset rakentamatta ensin rauhaa sisimpäämme, sijoitamme vetokärryt hevosen eteen. Hengelliset tiedonlähteet ovat yhtä mieltä siitä että jos sydämessä on vihaa, jos mielessä on selkkauksia, ihminen ei milloinkaan kykene valamaan öljyä laineille. Mutta jos sinun sisälläsi ei ole selkkauksia, jos tajuntasi on yksimielinen, sinun ei tarvitse mennä kertomaan ihmisille, että heidän pitää olla rauhallisia ja lopettaa tappeleminen. Pelkkä olemassaolosi riittää -- Yksikin ihminen, joka on rakentanut rauhan sisälleen, eli on toisin sanoen ymmärtänyt että kaikki elämä on yhtä, voi muuttua rauhan keskukseksi missä ikinä onkaan jo tämän elämänsä aikana.

Niin että minä en todellakaan kelpaa esikuvaksi kellekään. Mutta ehkäpä kumminkin esimerkiksi siitä, miten paljon hyvää kaltaiseni söhlö voi Jumalan seuraamisesta saada. Minä tarvitsen Jumalaa. Ilman Krishnaa en selviäisi päivääkään!

Ja minusta näyttää siltä ettei selvällä suomen kielellä ole minun uskonnostani kirjoitettu alkuunkaan tarpeeksi. Ei ainakaan niin että tekstit olisivat sidoksissa jonkun päivittäiseen elämään ja siksi kansantajuisia.

On pelottavan paljon helpompaa kirjoittaa hyvin kuin olla ihminen, hyvin. Siksi minua vähän jänskättää ja arveluttaakin tämä tällainen esiin astuminen. Mutta pitkällisen harkinnan ja punninnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että haluan, sittenkin, että minulla on blogi. Että tästä voisi koitua enemmän iloa ja hyötyä kuin surua ja ajanhukkaa.

Esittäydytäänpä siis. Olen yli puoli elämää Krishnaa ja hindulaista elämäntapaa seurannut Äiti vuosimallia 1979 edustavassa ruumiissa. Asun pääkaupungissa kahden supisuomalaisen lapsen kanssa, jotka sain vuosia sitten päättyneen ensimmäisen avioliittoni aikana. Marraskuussa eli ihan tuossa äsken menin uudelleen naimisiin - tällä kertaa samanuskoisen ulkomaalaisen miehen kanssa.

Miksi haluan kertoa siitä? Suomenkurdilainen asianajaja Husein Muhammad sanoi Kumppani-lehdessä, että uskonnoista ja maahanmuuttoasioista tulisi, varsinkin ammattikirjoittajien, puhua rohkeasti eikä vaieta ikävän palautteen pelossa. Sillä tavalla ennakkoluulot kukistuvat ja pelkäämisen tarve vähenee. Tämä vetoomus iski meikämammaan oikein eritoten. Minähän olen suomalainen ammattikirjoittaja, mutta myöskin hindu joka elää monikulttuurista uusperhe-elämää.

Olen kertaalleen pannut yhden blogin salasanan taakse ja nurin muun muassa ikävän palautteen takia, mutta kuten guruni Eknath Easwaran muistuttaa, pelko on väärä motiivi jättää oikeat asiat tekemättä. Menetin paljon.

Hiljaisuus teki kyllä paljon hyvääkin. Minulle on selkiytynyt, mistä tarkalleen haluankaan kirjoittaa ja mistä en. Ainakaan tämä uusi blogi ei yritä miellyttää ketään kuolevaista. Sen sijaan haluaisin houkutella tänne ihmisiä, joita kiinnostaa lukea ja keskustella Krishnasta ja uskonnoista, tai monikulttuuriparisuhteista paperisotineen, tai Bollywoodista, tai taikkapa siitä, mikä on suomalaisessa yhteiskunnassa pielessä, mitä meidän vanhempien tärkeimpään tehtävään eli lastenkasvatukseen tulee. Menneet olkoot menneitä, ei pengota täällä niitä.